The Project Gutenberg eBook, Kokeita suomalaisessa laulannassa, by Elias Lönnrot

KOKEITA SUOMALAISESSA LAULANNASSA

Kirj.

Elias Lönnrot

Aikak.l. Suomi 1845

J. Simelii arfvingar, Helsingfors, 1846.

SISÄLLYS:

I. Lähteellä.
II. Joutsen.
III. Seitsemäntoistavuotias.
IV. Lintuselle.
V. Merimiehen morsio.
VI. Keväällä.
VII. Kiiltomato.
VIII. Hautaus.
IX. Lohdutus haudalla.
X. Tytön kulennat.
XI. Poika ja lähde.
XII. Linnustaja.
XIII. Rukous.
XIV. Ojalan Paavo.
XV. Saarijärven Martti.
Sanaselityksiä lauluihin.
Sanaselityksiä jälentöhön.

I. Lähteellä.

II. Joutsen.

III. Seitsemäntoistavuotias.

IV. Lintuselle.

V. Merimiehen morsio.

VI. Keväällä.

VII. Kiiltomato.

VIII. Hautaus.

IX. Lohdutus haudalla.

X. Tytön kulennat.

XI. Poika ja lähde.

XII. Linnustaja.

XIII. Rukous.

XIV. Ojalan Paavo.

XV. Saarijärven Martti.

Vieraskielisiä lukukirjoja tavallisesti seuraa selitys kankiammista sanoista ja paikoista. Monelle kotimaalaiselle Suomen lukialle on suomi kreikaa ja latinata oudompi, jonka nimitämmä, sitä ollenkaan oudoksumatta. Sanotaanhan tekemättömän touon ei kasvavan — kuinka siis voisi odottaa suomen kielitaiteen viljelemättä kasvamista? Ja kun sitä näihin aikoihin asti ei ole kouluissa viljelty, eikä virallisissa kirjoituksissa tarvittu, niin joko siis kumma sen outona oleminen monellakin, joka vielä ei lapsuudestakaan ole saattanut tottua suomen puheeseen, jos kohta yksin lapsuudessa tottumisellakin ei kauas juoksennella. Tämä jälkimäinen lauseemme olkoon sanottu niiden vuoksi, jotka tottuneet yhteen syntymäpaikkansa puhetlaatuun, elikkä vielä sitäkin ulkokielien mukaan väännellen — sillä mielen kouluissa ruotsistuen tok' ei jääne kielikään kauas jälelle, kun ei olekaan pitkiä taipaleita mielen ja kielen välillä — harvoin somistavat suomea yleensä, ainakin yhtä syntymämurrettansa kiitellen, jos olkaan kuinka sortosa eli vaillinainen tahansa. Toiset taas siitä siteestä päästyä välistä kääriytyvät toiseen, aina outoja sanoja ja väänteitä kieleensä ongiskellen, jos useinkin lapsuudesta tutut, kotipaikoilla kuultunsa, olisivat ehkä somempia. Kumpikin näistä ääreyksistä, ehkä itsessänsä ei ylistettävä, kirjallisessa käytteessä kuitenkin saavuttaa jotain hyvää: edellinen erinäisien puhetmurretten tutustumisella, jälellinen eriseutuisten sanojen ja lausettapojen yhdistämisellä. Siitä ei nyt kuitenkaan ole aikeemme pitemmältä lausuilla, eikä vielä siitäkään, kuinka tästälähin kieltämme kouluissa oppimisella, sen epätasaisuudet toivottavasti vähitellen poistuvat, vaan suorittaummekin jo edellisiä laulukäänteitä ja mukaamia joten kuten selittelemään, sen ainoastansa ennen työhön ruvettuamme muistuttaen, tavattavan niitä jo entuudesta muilta ja muutamia itseltämmekin suomennettuna, joista käännöksistä meillä työssämme on ollut missä enemmin, kussa vähemmin apua. Niin löytään toisella suomentamalla: Lähteellä Maamiehen Ystävässä 1844, N. 15; Joutsen Oulun Viikko Sanomissa 1834, N. 5; Seitsemäntoistavuotias Saimassa 1845, IV 5; Lintuselle M. Y. 1845, N. 30; Merimiehen morsio S. 1845, N. 20; Keväillä S. 1845, N. 18 ja M. Y. 1845, N. 19; Kiiltomato O. V. S. 1829, N. 13; Hautaus M. Y. 1845, N. 17; Lohdutus haudalla O. V. S. 1830, N. 46 ja M. Y. 1844, N. 34; Tytön kulennat S. 1845, N. 29; Poika ia lähde O. V. S 1830, N. 47 ja S. 1845, N. 34; Linnustaja O. V. S. 1833; N. 5; Rukous S. 1844, N. 18; Ojalan Paavo O. V. S. 1830, N. 53; Saarijärven Martti O. V. S. 1831, N. 5. Vielä riidassa ollen, voisiko muitakin laulannoita rakennella runolaulun vaatimusten mukaan vaari ottamisella tavutten arvosta, vai pitäisikö niitä ruotsalaisen ja muun vieraan laulun jälkeen korkoja myöten sovitettaman, olemma näissäkin kokeissa liittäyneet niihin, jotka puoltavat edellä mainittua laulurakennon tapaa, tahtoen runolaulun perusteeksi muullenkin suomalaiselle laulannolle.

I. Lähteellä.

Tämä ruotsinkielinen Runebergiltä tehty perustuslaulu alkaa sanoilla: jag sitter källa vid din rand. Mittansa ovat seuraavat:

v, — v, — v, — v, v/—
v, — v, — v, v/—
v, — v, — v, — v, —
v, — v, — v, —

Jaksossa: Suo, lähe' kaunis katselen, sana lähe' ei rikkone sointua jakson ensimäisessä mitassa, sillä siinä siassa suatsee runolaulukin kaksilyhyitä; toiseen ja kolmanteen mittaan ei kyllä sopisi soinnun sortumatta, vaan pitää niissä olla pitkälyhyitä täytteitä. Sanoimma sanan lähe' olevan ensimäisessä mitassa, kuin onkin, koska edellinen sana suo ei tee täysimittaa. Sen saattaisi nimittää ei mitaksi, vaan alusteeksi, ikäskun yksinäisen lopputavuen päätteeksi. Vaikka alusteet ovat merkityt lyhytarvoisiksi, niin eivät kuitenkaan haittaavasti sointua sortane semmoiset kun: suo, kuin, taas, voi, vaan, tuo, niin, noin, tee, luo j.n.e., ehkä ovat pitkä-arvoisia, eipä runojaksonkaan ensimäisessä mitassa aina tavata pitkälyhyttä eli kaksilyhyttä täytettä, vaan välistä kaksipitkä, lyhytpitkä, kolmilyhyt, alkupitkä, vieläpä nelilyhytkin, joka tulee siitä, että ääni kunkin jakson alusteessa ja ensimitassa ei vielä oikein sointuun vakaunut, vaan vasta vakaumaisillaan, sitä tavotellessaan ei lue suureksi rikkeeksi, jos mitan täyte vähin poikkeaapi tavallisesta määrästänsä. Mutta ei ainoastansa pitkäarvoisia ja pitkäsiaisia tavoita, vaan kaksilyhyitäkin, esimerk. mua, yli, toki, oli, yhä j.n.e., näyttää alusteen, harvakselta käytettynä, suatsevan, ja välistä pitkittävän yhtäläisyyden poistamiseksi, eli muuten aineen vuoksi, melkein vaativankin, jonka tähden emme ole epäilleet, myös semmoisia toisinaan alusteeseen käyttää, ja ylehensä olemma alusteessa ja ensimitassa vapaammasti tavut-arvojen suhteen elelleet, josta syystä kolmannessakin värsyssä jälestäpäin tavataan toinen jakso: kuvoaa taivahan, vaikka olisi sen siasta voinut sanoa: kuvaapi taivahan, jolla tavalla ensimitta olisi tullut paremmin pitkälyhyeksi, taikka laittaa koko värsy seuraavan tapaan:

Jaksossa: Kuin pilven varjot vaeltavat tulee sana vaeltavat kuulumaan kolmitavuisesti, kun vailtavat eli vaaltavat, samatekun sanat mäellä, re'ellä, käeltä j.n.e. usein sanotaan yhteen juoksuttamalla kun määllä l. mäillä, reeltä l. reiltä, käältä l. käiltä. Kellen semmoinen yhteen juoksu ei liene mielesperäinen, laulakoon: kuin pilven varjot kulkevat, niin sillä siitä pääsee. Ja samoin saisi 1:sen jakson 1:stä värsyä sanoa: suo lähtehinen katselen eli suo lähtöseni katselen, ken luullee kaksilyhyen mitantäytteen lähe' siinäkin siassa vähemmin sopivaksi.

Päätteet värsyjen 1:sessä ja 3:nessa jaksossa, nimittäin lopputavuet sanoissa katselen, vaeltavat, loistava, pakenemaan j.n.e. eivät vastaa toisiaan. Mokomasta loppuvasteesta tässä siassa emme arvaa äyrinveroista hyötyä suomen laulannolle tulevan, jonka tähden sen olemmekin sattumoihin heittäneet. Meistä näyttää, kun nämät jaksot viel' eivät oikein päättyisikään itsessänsä, vaan kumpikin yhdessä seuraavan jakson kanssa, elikkä niin, että edellä merkittyin neljän jakson siasta tällä laululla oikeemmin tulisi olemaan vaan kaksi seuraavaa:

v, — —, — —, — —, — —, v/— —, — —, —
v, — —, — —, — —, — —, v/— —, — —, —

Ei varsinaisiksi päätteiksi, vaan seisatteiksi eli levätteiksi nimittäisimmä semmoisia, knn lopputavuet muka edellisissä l:sessä ja 3:nessa jaksossa ovat. Kun suomi ei ilmankaan rakasta loppuvasteita laulannossa, niin jopa vaan luulemmakin niiden tuulta takaa ajavan, jotka vielä semmoisiin seisatteisiinkin noudattelevat vasteita, niinkun kirjassa: uusia virsiä kirkossa ja kotona veisattavia, on läpensä tehty. Semmoinen tyhjän toimitus, vähänkään kaunistamatta eli muuten hyödyttämättä laulantoamme, vaan viehättää laulun- eli virrentekiän mielen joutaviin, ettei tule tärkiämmistä asioista, esimerkiksi mitteestä, sanain alkuvasteesta, murteesta, vaari ottamaan. Ruotsilla ja sukulaiskielillänsä puuttuu monta omaisuutta, jotka suomen laulua sulouttavat, jonka tähden ei kumma ole'kaan, jos niiden kaipuussa noudattelevat seisatteillenkin loppuvasteita, joita toki kielensä on suomea rikkaampi. Eipä taitais aivan tarpeellinen olla aina sanankaan joka seisatteessa loppuminen, vaan välistä niinkin, että sen lopputavut tulisi olemaan seuraavan jakson alusteena. Sillä lailla olemma 6:nessa laulussa sovittaneet jaksot:

Kunkin mitan täytteistä sanomma pitkää eli pitkäveroista tavutta iskuksi, lyhyttä eli lyhyitä, jos niitä on usiampia, laskuksi. Murteeksi taas sanomma sanan jakaumista kahteen mittaan korotetulla tavuella laskuun, korottomalla iskuun, ja taitteeksi semmoista sanan jakaumista, että korollinen tulee iskuun, koroton laskuun. Taitetuita sanoja tavataan jaksoissa:

En — tieä, — itse'- — känä.
Mä — pääni — vaipu- — esssa.
Vaan — raahti- — sinko — mennä.
Mä — ystä- — vistä — ni, j.n.e.,

joissa sanat itse'känä, vaipuessa, raahtisinko, ystävistäni ovat taitetut. Murretuita sanoja taas löytään jaksoissa:

Ku- — vasti- — messa- — si.
Si- — täi' pi- — mitti- — vät
Se — myös ly- — hyt i- — ältä- hän.
Mi- — tä a- — jatte- — lenkin.
I- — kävi- — ä i- — loni.
Ne — tyhji- — ä ku- — vaami- — a.
Jo — lähti — pois pa- — kene- — maan.
Jo- — en la- — helle — laski- — hen.
Laivo- — a lä- — hette- — lee.
Vielä- — kin nä- — kisin — laivan.
Vaali — a va- — pise- — vainen — koitti.
Ei le- — poa — vaan le- — votto- — muutta.
Lausui — vasta — ten va- — litta- — jalle
Talo- — ni ta- — vara- — ni ja — maani, j.n.e.

Näissä ovat sanat: kuvastimettasi, pakenemaan, lyhyt, iältähän, sitäi, pimittivät, ajattelenkin, kuvaamia j.n.e. murretut runolaulussa yleensä tavattavan murteen jälkeen. Semmoista murrosta runolaulu pitääkin kauniimpana rakento-omaisuutenansa, ei kuitenkaan sillä tavoin ymmärtäen, että jokaisessa jaksossa pitäisi murros löytymän, vaan niin, että murretuita jaksoja tavataan vaihtelemalla taitettuin eli muuten murrotonten kanssa. Emmekä epäile murroksen samalla tavalla viljeltynä kaunistavan kaikkea suomalaista laulantaa, kun vaan korvamme kerran ruotsalaisuudesta vapaina ennättivät tottua suomen luontaiseen laulusuloon. Ruotsin laulussa murrosta ei lajinkaan tavata, aika harvoin taitostakin; siitä eikö tulle, että suomeakin nykyisempiin lauluin kirjoittajat ovat murrosta välttäneet, ja ikäskun virhenä pitäneet.

Suomen runolaulussa alkaa tavallisesti kaksi sanaa kussakin jaksossa yhdellä äänikkeellä, eli yhdellä kerakkeella ja äänikkeellä, jota sen omaisuutta nimitämmä alkuvasteeksi. Voisi myös alkuvasteeksi lukea senkin, kun kahdella sanalla jaksossa on eriäänikkeensä joko sanan alussa, eli niin, että alkavat yhdellä ja samalla kerakkeella, vaan sitä seuraava äänike on kummassakin erilainen. Edellistä lajia, jota vaan varsinaiseksi alkuvasteeksi sanoisimmakin, tavataan jaksoissa: