Vuonna 1638 annettiin lisäasetuksia. Ja 1640, kun maaherra Karl Bonde valitteli suomalaisten kaskiviljelyksen jatkuvan, antoi hallitus käskyn „polttaa suomalaisten riihet ja rakennukset, joita he sinne tänne metsiin ovat rakennelleet ja myös heidän viljansa, jos se on tuleentunutta, on joko heiltä otettava tai poltettava, että he elintarpeitten puutteessa lähtisivät metsistänsä“. Samansuuntaisia käskyjä annettiin esim., v. 1641, 1642 ja 1643. Määrätään esim., että suomalaisten pirtit ja viljat ilman tutkintoa ja tuomiota on poltettava! Ja matkustaessaan Värmlannissa sanoi drotsi Gabriel Oxenstierna, että suomalaiset ovat henkipattoja, joita jokainen syyttä saa ampua.^[16]

Tällaiset asetukset tuntuivat metsäsuomalaisista kovin omituisilta. He tiesivät kuninkaan kehoituksesta Ruotsiin muuttaneensa ja että heitä muutama vuosikymmen sitte oli rangaistuksen uhalla käsketty kaskiviljelystä harjoittamaan. Ja nyt tuota pidettiin rikoksena ja heidät tahdottiin kuin pahantekijät konsanaan karkoittaa koko maasta ja polttaa pirtit!

Yksi valokohta näinä aikoina on. Vuoden 1640 tienoilla maaherra Olof Erikinpoika Stake hankki suomalaisille vero- ja kiinnityskirjoja, joten he voivat olla varmat omistusoikeudestansa. Stake otti ruotsalaisilta talonpojilta 2—5 penikulman päässä taloista olevia takametsiä, joita nämät olivat tottuneet ominansa pitämään, vaikkei niiden omistuksesta missään ollut lähempiä määräyksiä. „Häntä on meidän talonkirjoistamme kiittäminen“, kirjoittaa Gottlund kuninkaalle metsäsuomalaisten nimessä, „ja siunaamme hänen muistoansa, jota kiitollisina säilytämme mielessämme“. Läntisillä metsillä asuvat suomalaiset lukevat Staken ansioksi ettei heitä kokonaan tiloiltansa karkoitettu.

Vuoriteollisuus edistyi 1600 tienoilla Ruotsin valtakunnassa ja tehtaita perustettiin suomalaismetsiinkin. Jo Kaarle herttua lupasi v. 1581 jokaiselle, joka metalleja löytää, vapauden niitä käyttää, kunhan vain kymmenykset maksaa, vieläpä myöhemmin takasi niille, jotka metallikaivantoja perustavat, kuudeksi vuodeksi veroista vapauden ja pääsisivät he myös sotapalveluksen suorittamisesta. Monet suomalaiset etsiskelivät vuorista metalleja, toiset taas ottivat malmia järvien pohjista. Niinpä sanotaan Västmanlannin Nya Kopparberegt nimistä vaskikaivosta suomalaisen löytämäksi. Se oli miltei umpisuomalaisella alueella. Ja kun siitä tehtiin eri käräjäkunta, valittiin lautakuntaan puolet suomalaisia.

Suomalaisten ensimäiset kokemukset pienistä vuorikaivoksista olivat mitä edullisimpia. Niille voi myydä hiiliä, kaskirukiita ja saada rahatyötä. Mutta kun valtion mailla olevat kaivokset joutuivat yksityisille henkilöille muuttuivat olosuhteet kokonaan. Hallitus luovutti näille „patruunille“ jopa oikeuden kantaa valtion kymmenyksetkin. Ja hiilten poltto, miiluaminen, kävi yhä huonommaksi tulolähteeksi, kun tehtaiden omistajat määräsivät, ettei talonpoika saanut hiiliä myydä kuin vain määrätyille tehtaille, jolloin tietysti voitiin maksaa niistä mitä tahdottiin.

Tehtaille olivat metsät välttämättömiä ja tehtailijatkin ryhtyivät kovasti ahdistelemaan suomalaisia. Niinpä annettiin jo 1647 erikoinen metsäasetus jossa määrättiin, että jos jonkun suomalaisen viljelys „havaitaan maalle ja vuoriteollisuudelle enemmän haitalliseksi kuin hyödyksi, jota laamannein, tuomarein ja lautakuntain on tutkittava ja siitä päätettävä, on hänen asuntonsa ja torppansa revittävä ja poistettava, heidän kaskensa viljoineen heiltä otettava, ja jos joku vielä luvatta siinä työtä tekee ja uudelleen rakentaa, niin hänet on vangittava, rakennuksensa poltettava ja hän menettää työnsä tulokset ja kaikki mitä hänen huostassaan on jaetaan kolmia, meille, asianomaiselle seudulle tai kihlakunnalle sekä syyttäjälle“. Tätä metsäasetusta paikkailtiin vielä 1664, jolloin sanotaan: „jos joku talonpoika tästälähin antaa jonkun suomalaisen tai jonkun muun asua tai rakentaa metsässänsä, maksaa hän ensi kerralla sakkoa 40 hopeataaleria, jos hän uudelleen tulee esille kärsiköön hirsipuurangaistuksen, josta emme tahdo häntä armahtaa“.

On itsestään selvää että asetukset, joissa määrätään, että ilmiantajat saavat kolmannekset, panivat ennestäänkin kateelliset ja vihamieliset ruotsalaiset naapurit vainumaan kaikkialta metsäsuomalaisia ja ottamaan selkoa kellä oli tallella kuninkaan lupakirja. Ja ken lupakirjansa oli hukannut joutui armotta kodistaan ja konnustaan maailman selkään pakolaisena tai vankina hoveihin raatajaksi.

Monet suomalaiset luulivat, että hallitsija ei voinut myöntyä tällaisiin julmuuksiin ja vääryyteen, vaan arvelivat ahneiden ruotsalaisten talonpoikien ja virkamiehen tekevän kaiken omaksi edukseen. Senpävuoksi he panivat lähetystöjä kuninkaassa käymään, mutta huomasivat paikallisten viranomaisten ja talonpoikain häätöjänsä tekevän juuri hallitsijan tahdon mukaisesti. Tämän jälkeen ei heillä enää ollut muuta neuvoa kuin joko omin voimin puolustautua ryöstelevien naapurien hyökkäyksiltä tai paeta sisimpiin metsiin, joissa monasti elelivät vain metsämajoissa, mutta sittenkin usein kaatoivat itselleen kasken saadakseen metsänotuksien antamaan särpimeensä leipää. Ne, joilla taas oli talonkirjat, olivat siitä huolimatta kaskenkaadossa tiukalla. Tehtaat tahtoivat viedä kaikki metsät ja suomalaisten täytyi maksaa suuret sakot kaskimaistaan, vaikka olivat varmat siitä, että ne oli omille alueille kaadettu. Vaikuttaa kuin purevalta ivalta lukea erästäkin suomalaisten kuningattarelle osoittamaa valituskirjaa. Valitettuaan, että tehdas oli antanut luvan kaataa pienen kasken ja sittemmin sakottanut heitä, lopetetaan kirjelmä sillä, että „köyhät metsäsuomalaiset“ toivottelevat Hänen Kuninkaalliselle Majesteetillensa kaikenlaista sekä henkistä että ruumiillista hyvinvointia.

Surkean kuvan Taalain suomalaisten oikeudettomasta asemasta saamme eräästä vuonna 1726 toimeenpannusta tutkimuksesta.^[17] Vuorikollegio oli näet saanut aikaan sen, että hallitus pani erään tuomarin asianomaisten lautakuntien kera tutkimaan Taalain suomalaisten suhdetta Jalun vaskikaivokseen. Tutkijoille eivät suomalaisten kuninkailta saadut vahvistuskirjat näy vähääkään merkitsevän. Huomataan kyllä, miten paljon uutismaita he ovat viljelleet, „kivikkoja peranneet“, „miilunneet tehtaalle“, „suorittaneet sotilasveroja ja muita veroja“, „viime sodan (1718) aikana vieneet postia sotajoukolle Norjaan“, „eivät koskeneet kelpaavaan miilumetsään“, ruokalisänään käyttäneet vain „pettua ja ruumenia“, mutta kaikesta huolimatta päätellään vain, saako joku pitää maansa tai ei, sen mukaan soveltuuko tuon tilan metsä tehtaalle. Muutamissa pitäjissä sanoivat ruotsalaiset talonpojat suoraan, ettei kukaan heistä tahdo ottaa niitä torppia ja saada „niskoillensa niiden veroja ja sotamiehen ylläpitoa“. Kun suomalaiset tutkintolautakunnalta esim. Malun metsillä anoivat saada jäädä pienille tiloillensa, „koska niihin olivat paljon työtä panneet“, intti Jalun kaivoksen edustaja, että kuninkaan sydämellä ovat enemmän vaskikaivokset, „joille suomalaisista on enemmän vahinkoa kuin vero tuottaa, niin ettei olisi heitä pidettävä raivaamillansa tiloilla, ellei heidän torppansa ole sellaisilla paikoilla, että metsänhakkuulla ja tukinuitolla voivat jotenkin vuorikaivosta palvella“. Ihmettelepä sitte, jos jokunen metsäsuomalainen sanoi samaten kuin eräs Heikki Elfdalin käräjillä 1663: „Tuomitkoot mitä tuomitsevat, mutta minä kumminkin jään paikoilleni.“

Paitsi vuoriteollisuuteen alkoivat läntiset metsät jo 1600-luvulla kelvata vientitavaraksikin. Venerin vesistöjä pitkin uitettiin metsiä merenrantamille. Göteborgin porvarit huomasivat metsät verrattomaksi tulolähteeksi ja niinpä hankkivat he yksinomaisen oikeuden, niinkuin ennen vuorikaivoksetkin olivat tehneet, ostaa Värmlannin ja Taalain metsiä. Kellekään muulle ei tilanomistajilla 1729 alkaen ollut oikeutta metsiänsä myydä. Vasta vuoden 1752 valtiopäivillä myönnettiin oikeus myydä kelle tahansa Ruotsin valtakunnassa metsiä, mutta ei norjalaisille tai Norjan kautta vietäviksi — 2 vuoden vankeuden tai 100 taalerin sakon uhalla. Mainitsen muutaman esimerkin: Dalbyn suomalaisilta otettiin v. 1774 kokonaista 1 100 tusinaa tukkia, jotka poltettiin, seuraavana vuonna otettiin takavarikkoon sekä pölkyt että kymmenkunta hevoista, huutokaupalla myytäviksi. Kun huutokauppa oli pidetty, veivätkin suomalaiset yöllä hevosensa. Vuonna 1777 poltettiin niinikään 1 002 tolttia hirsiä, jotka oli aiottu myydä Norjan puolelle.

Saatiinpa muistakin kuin metsistä syitä valittaa suomalaisten olevan maalle vahingollisia. Niinpä kaipasikin Västerdalin väestö v. 1622, että suomalaiset sinä talvena kaatoivat joukottain hirviä, ilveksiä ja kärppiä. Värmlannin talolliset lähettivät samansuuntaisia valituksia, lisäten, että suomalaiset eivät edes antaneet kalojen olla rauhassa järvissä, että he kuljeskelivat halki metsien, vieläpä että he rikkoivat ruotsalaisten tavaroita ja varastelivat. — — Ainakin viimeksimainittu syytös oli perätön ja niinkuin eräs viime vuosisadan ruotsalainen kirjailija sanoo, oli varkaus Värmlannin ruotsalaisten oma helmasynti.

Evättiinpä 1671 suomalaisia edes keräämästä vuohillensa ja lampaillensa lehtiä ja havuja; kiellettiin lopulta vuorikaivosten läheisyydestä asuvia suomalaisia kokonaan pitämästä vuohia.

---

Kun kerran on puhe suomalais-vainoista, ei ole kielellistä sortoa unohdettava. Ruotsalaiset eivät Värmlannin metsäsuomalaisten henkiseksi kohottamiseksi tehneet mitään, ellemme sivistämisellä tarkoita ruotsalaistuttamistyötä. Itsepintaisesti puhuivat suomalaiset omaa kieltänsä, jota jokunen taisi lukeakin. He eivät edes huolineet mennä naimisiin ruotsalaisten kera, joten oli tapana heitä ivaten nimittää „finnadel“, suomalaisaateliksi. Ja mitään suomenkielisiä jumalanpalveluksia tai saarnamiehiä ei Ruotsin valtio suostunut heille antamaan. Se sivistystyö, jota ruotsalaiset soivat maassansa asuville korpien perkaajille, selviää muutamista seuraavanlaisista toimenpiteistä. Fryksdalin käräjillä huhtik. 18 p. v. 1646 julistettiin:

Jokainen suomalainen, joka ei tahdo oppia ruotsia, käydä kirkossa, käräjillä ja kokouksissa ja kaikin tavoin olla esivallalle kuuliainen ja tottelevainen pappisviranomaisille sekä hurskas ja lempeä ruotsalaisille, samaten kuin maan ja valtakunnan muut asukkaat, sen koti on poltettava, talonkirja tehtävä mitättömäksi ja on hän jokaisen ruotsalaisen edessä henkipatto.

Kaarle XI julisti Helsinglannin metsäsuomalaisille v. 1682, senvuoksi että oli kuullut, etteivät nämä olleet halukkaita ruotsin oppimiseen, asetuksen, jossa käskee heitä ankarasti nuhtelemalla tuon hitautensa jättämään. „Mutta jos he niskoittelevat, tahdomme me usein mainitut suomalaiset siltä paikkakunnalta, jossa he sitäpaitsi ovat tarpeettomia, karkoittaa, ja käskemme, että siinä tapauksessa menevät tiehensä Suomeen, mistä tulleetkin ovat, siellä äidinkielellänsä oppiaksensa kristinoppia.“ — Harvoin on kuultu monen muun hallituksen tämäntapaisilla julistuksilla koettavan saada jotakin osaa alamaisistansa hylkäämään äidinkielensä!

Suomalaiset suorastaan pakoitettiin sakkojen uhalla sunnuntaiksi tulemaan ruotsalaiseen jumalanpalvelukseen. Jos metsäsuomalainen, asuipa hän sitte vaikka kuinka kaukana saloilla, ilman laillista estettä muutamaksi sunnuntaiksi jäi pois kirkosta, oli seurauksena moneen kymmeneen taaleriin nouseva sakko.

Gottlund sanoo sattuvasti, metsäsuomalaisten puolesta puhuessaan mainitunlaisista asetuksista: „Vaikkakin papeilla, samaten kuin vuorikaivosten omistajilla kuninkaallisten asetusten nojalla oli oikeus ajaa meidät maasta, eivät he sitä kumminkaan tehneet, siitä luonnollisesta syystä, että olisivat menettäneet suuren osan tuloistansa, joka ei suinkaan kuulunut suunnitelmiin. Ja ovat he useammin kuin kerran osoittaneet ennemmin tahtovansa säilyttää meidät suomalaisina, vaikka pakanoina, kuin sallia meidän lähtevän kirkkoherrakunnastansa.“ Niinpä ei annettu Orsan suomalaisten rakentaa uutta kirkkoa, vaikka he asuivat 10—15 penikulmaa kirkolta, siitä syystä, että papisto olisi menettänyt tuntuvan osan tuloistansa — hautausmaan vain he saivat lähemmäksi! Gottlundin mielestä suomalaismetsien papisto hankki tällaisia asetuksia, voidakseen sitten mielin määrin kurittaa suomalaisia ja halveksia heidän kieltänsä.

Mutta mitäpä pakollisissa jumalanpalveluksissa valtakunnan kieltä opittiin! Eipä siis ihme että parisen kirkkoherraa v. 1693 kuninkaalle valitteli että: „Vaikkakin mitä tiukemmin oli yritetty — niinkuin taivaan Jumala tietää — saada suomalaisia oppimaan ruotsia, eivät vanhanpuoleiset sittenkään ruotsalaisia saarnoja ymmärrä, ja loitompana erämaissa asuvat nuoret ovat niin kiukkuisia, että kun heitä ruotsiksi puhuttelee, sanovat, etteivät ruotsia ymmärrä, sillä välttääkseen katkismuskuulusteluja ja sielunpaimenensa puhuttelua.^[18]“

Kaarle XI lähetti tuon mietinnön johdosta samana vuonna maaherralle kirjelmän, jossa käsketään kaikkien viranomaisten sanoa Gästriklannin ja Helsinglannin suomalaisille, että he sekä itse opettelevat paremmin ruotsia „sekä kaikin mokomin siihen lapsiansa taivuttavat“.

Ryhdyttiinpä tehokkaampiinkin toimiin. Lähetettiin 1693 pari pappia, jotka myöskin taisivat suomea — Schaefer ja Magnesius — opettamaan suomalaisille kristinoppia ja tietysti samalla ymmärtämään ruotsia. Schaeferistä tuli ikäänkuin metsäsuomalaisten ensimäinen lähetyssaarnaaja ja rakastivat suomalaiset tätä muuten itsepäistä ja riidanhaluista miestä, vaikkakin hän heille neuvoi, että äidinkieli on unohdettava.

Mutta sekä ennen että jälkeen Schaeferin ajan saarnailivat ruotsalaiset papit, että suomen puhuminen oli syntiä ja nuo harvat suomenkieliset uskonnolliset kirjat, joita salosuomalaisilla oli, olivat pakanallisia. Pyysivätpä usein saada niitä kotona tutkiaksensa ja sitte ne hävittivät. Monasti merkittiin kirkonkirjaan sen nimen kohdalle joka taisi lukea vain suomea „hedning“ (pakana).

Mutta kirkkoja oli vielä 1700-luvullakin suomalaismetsissä kovin harvassa. Esim. Moran kirkolle oli Länsi-Taalain suomalaisilla kymmenen penikulman matka. Usein ei sinne tehnyt mieli monen penikulman takaisilta taipaleilta mennä. Kun sattui joku kuolemaan, täytyi ruumis tietysti saada siunattuun multaan. Kerrotaan monasti käyneen niin, että kun monet penikulmat hölskytettiin kirstua hevosen selässä tai pitkillä maassa laahustavilla aisoilla, joihin oli pantu poikkipienat, laudat lopuksi lähtivät irti. Niinpä sattui kerran, että ruumis tipahti auenneesta kirstunpäästä tielle ja oli mentävä takaisin metsiin etsimään haudattavaa.

Toinen tarina siitä, mitä kirkon etäisyys merkitsee: Mullinkiärnän kylässä on eräs Ruopaisen harju niminen mäennyppylä. Siinä lähettyvillä oli muinen talo, jossa mainitun niminen mies oli kuollut. Kesäkuuman ja kiireiden töiden aika kun oli, ei lähdetty kuollutta kirkolle kantelemaan, vaan lyötiin ukko siihen kotinsa alle hiekkakumpuun, joka siitä syystä sai „Ruopaisen harjun“ nimen.

Pieniä lapsia oli myös hankala tuoda kastettavaksi ja jäikin toimitus kunnes jonkun verran varttuivat. Niinpä kerrotaan että kun eräs metsäsuomalainen toi Östermarkin pappilaan poikalastansa kastettavaksi, jätti hän säkin, missä poika oli, portaille. Papin kera pakinoidessa kului kotvanen. Kun mennään lasta noutamaan „pyhää kasteen sakramenttia“ saamaan, huomattiinkin, että hän on parhaillaan pappilan kanoja kaahaamassa.

Kertoopa kappalainen Brantzell vielä 1830 tienoilla olleen monta 30—40 ikäistä, joita ei oltu laskettu ripille, ja ihmettelee, kun suomalainen renki tuli pappilaan tarjoten lahjaksi mukanaan olevaa mustaa pässiä, jos hän vain pääsisi ripille.^[19]

---

Vainoihin kuuluvaksi ja suureksi osaksi niistä johtuneiksi voimme lukea suomalaisten Amerikaan siirtymisenkin. Ruotsalaiset valtiomiehet olivat saaneet päähänsä, että heidän piti niinkuin englantilaisten ja hollantilaisten perustaa siirtomaita Amerikaan. Mitäs muuta kuin suomalaisten kimppuun taas, sillä kolonia ei syntynyt ilman siirtolaisia.

Huhtikuun 16 p:nä 1641 annettiin määräys, että viranomaisten oli kehoitettava Ruotsin ja Norjan rajaseutujen suomalaisia siirtymään perheinensä Amerikaan Delaware-joen tienoille. Mutta eivätpä suomalaiset olleet halukkaita lähtemään meren taa tuiki tuntemattomille intianein maille. Otettiin silloin muitta mutkitta kiinni joukko suomalaisia ja pantiin heidät Karlsbadin vankilaan. Hallitus arveli toimenpiteestä, että oli sille mieluista (oik. „suloista“) että oli onnistuttu saada kynsiin („saatu päästä kiinni“) sellaisia vahingollisia ja metsäähävittäviä suomalaisia ja kuljeksijoita. Ja jolleivat he hyvällä lähtisi Uuteen Ruotsiin, oli heidän saatava tilallisia takaukseen siitä, että ottaisivat autioiksi jääneitä taloja tai torppia viljelläksensä. Jolleivat he siihen pystyisi, ei heille ollut muuta neuvoa kuin Amerikaan matkustaminen, tai oli heidät pantava rautoihin ja vietävä töihin kruunun linnoihin ja kartanoihin.

Everstiluutnantti Juhana Printz määrättiin 1642 siirtokunnan kuvernööriksi. Hän kulki Taalain suomalaisia värväämässä ja Värmlannin sekä Taalain maaherrat myös hänen varalleen vangitsivat rauhattomiksi julistettuja suomalaisia kaskenpolttajia, jotka pakkosiirtolaisina Printzin mukana 1643 lähetettiin Amerikaan.

Vuonna 1653 vietiin niinikään kolmisensataa Värmlannin ja Taalain suomalaista Amerikaan. Siellä heidän täytyi Kanarisaarten luona taistella kolmea turkkilaista laivaa vastaan, jotka he ajoivat pakoon. Tullessansa perille Delaware-joen suulle oli siirtolaisjoukko sulanut miltei puoleen.

Suomalaisia muutti jokunen määrä vapaaehtoisestikin vuosisadan keskivaiheilla Amerikaan, johon Suomesta tulleitten heimolaistensa kera muodostivat Delaware-joen suulle pienen siirtolan, jolle antoivat nimeksi „Suomi“. Intianein kanssa elelivät suomalaiset siellä sovussa ja rauhassa. Kun kuultiin sielläkin tultavan toimeen, näyttää siirtolaisuus jonkun verran vilkastuneenkin. Esim. 1664 oli yhdellä kertaa kokonaista 140 Medelpadin suomalaista matkalla Amerikaan. Tietysti ei Ruotsi suomalaisille amerikalaisessa siirtolassa äidinkielellä suonut opetusta.

Mutta Amerikan suomalaisten vaiheet eivät lähemmin kuulu esitykseen, joten ne jätämme!

Mainittiin jo, että suomalaisasutusta levisi Norjan puolellekin. Vainojen aikana sinne siirtyminen sai vauhtia, etenkin kun ensimäiseksi muuttaneet tuntuivat rikastuvan ja saavan hyviä satoja. Ja hallitus joskus avustikin uutisasukkaita. Norjan hallitus lupasi ilmaiseksi luovuttaa suomalaisille heidän viljelemänsä maat, verovapautta 16—20 vuodeksi, vapautusta asevelvollisuudesta 20 vuodeksi. Muutamat saivat vielä raha-avustustakin. Antoipa Fredrik V vielä 1754 asetuksen, jossa uhkaa sakolla ja vankeudella rangaista kaikkia, jotka estelevät uutisasukkaita töissänsä. Mutta kun metsille ruvettiin panemaan arvoa tiukkenivat olot sielläkin. Ja jo 1648 antoi Fredrik III asetuksen, jossa käskettiin kuljeskelevia metsäsuomalaisia lähtemään valtakunnasta tai laillisesti asettumaan metsille asumaan. 1670—80 heitä myös usein halveksien asetuksissa mainitaan — vaikkakin toiselta puolen halutaan uutistilojen raivaajiksi. Pahinta oli suomalaisille, että he ottivat lainaksi tavaroita Kristianian kauppiailta. Kellä oli ostettu ja verolle laskettu talo voi silloin yhtäkkiä aivan pienestä velasta sen menettää, hänen itsensäkään tajuamatta, kuinka tuo kauppakirjoilla ja koroilla vehkeileminen oli käynyt. Niinpä Ankerin ja Rosenkrantzin kauppahuoneet lopulta omistivat viidenkymmenen suomalaisen talot. Vingerin, Brandvoldin, Gruen ja Hosin pitäjissä olivat muutamat kauppiaat anastaneet 98 taloa. Niitä he eivät suinkaan viljelleet: Kaadettiin metsiä ja kiskottiin torppareilta päivätöitä. Niinpä suorittivat suomalaiset Kristianian lähettyvillä tuhansia päivätöitä suoviljelykseen, josta lopulta ei tullut kumminkaan mitään. Ruotsin ja Norjan maatalouspolitiikkaan metsillä sopinee ehkä Gottlundin muistiinpanemat sanat: Ruotsin puolella koetetaan kaikki muuttaa suurteollisuudeksi ja tehtaiksi, Norjassa toivottaisiin, että kansa voisi muuttua suuriksi mastopuiksi, jotka kannattaisi myydä englantilaisille.

Suomeen, „josta tulleetkin ovat“, usein myös koetettiin Ruotsin sydänmailla leviävää suomalaista kansaa saada takaisin muuttamaan. Jotkut niin tekivätkin. Kun Värmlantiin 1741 tuli kova katovuosi, koetettiin toteuttaa tuumaa. „Muutamia satoja perheitä lähetettiin 1742 Värmlannista Pohjanmaalle“, mutta osa kuoli nälkään, toiset palasivat takaisin.

---

Vaikka suomalaiset aina saivat kokea olevansa muukalaisia Ruotsissa, ottivat he silti kernaasti osaa tämän uuden isänmaansa puolustamiseen. Niinpä heitä 1664 jo mainitsemassamme n. s. Hannibalin raja-sodassa tanskalaisia vastaan palveli „muutamia satoja“ Värmlannin nostoväessä. 1600-luvun lopulla he usein saivat olla ikäänkuin maan etuvarustuksena Norjasta käsin tehtyjä hyökkäyksiä vastaan, ja monelta ryösti vihollinen omaisuuden ja karjan sekä sytytti pirtin palamaan. Onneksi asui suomalaisia molemmin puolin rajaa ja harvoin sattui että suomalainen kummallakaan puolella rajaa olisi hyökännyt tai johdatellut vihollista heimolaistensa kimppuun. Ainoastaan sotajoukoissa täytyi heidän joskus taistella toinen toistansa vastaan ja silloin täytyi heimolaistunteen väistyä velvollisuuden tunnosta isänmaata ja kuningasta kohtaan.

Kukapa sissisotiin olisi ollut tottuneempi kuin suomalainen, joka uudessa kotimaassaan sai aina varoa ruotsalaisten ja norjalaisten hyökkäyksiä. Ruotsin ja Tanskan alituisten sotain aikana hiipivät norjalaiset — silloin Tanskan valtakuntaan kuuluvina — tuon tuostakin yli rajan Ruotsin puolelle ryöstämään ja päinvastoin taas ruotsalaiset Norjan puolelle.

Suomalaisissa oli peljättyjä sissejä. Esim. Paavo Konkarista kerrotaan miten hän oli norjalaisten ainaisena pelkona. Kerran saatiin hänet toisen seuralaisen kera kiinni. Toinen lyötiin kuoliaaksi, mutta Konkari vietiin norjalaisen päällikön luo saamaan oikein kelpo rangaistuksen. Tuimana kysyi päällikkö, miksi Konkari oli niin paljon vahinkoa tehnyt norjalaisille. Vastaus: Olen siten luullut olevani uskollinen isänmaalleni. Hän pääsi vapaalle jalalle.

Toinen peljätty mies oli Keltti. Kerran olivat norjalaiset ryöstäneet Ruotsin puolelta viljaa. Keltti oli väijyksissä ja ampui. Norjalaiset pamauttivat yhteislaukauksen ja Keltti heittäytyi kuin kuollut pitkäkseen harjanteelle. „Saitkos perkele!“ ilkkuivat norjalaiset jatkaen matkaansa. Mutta pianpa oli Keltti kintereillä ammuskelemassa, niin että norjalaisten oli heitettävä saaliinsa pitkin metsiä. Toisen kerran ampui hän ludosta hongasta norjalaisjoukkuetta kahdella pyssyllä, osaten heidän päällikköönsä.

Suomalainen nimeltä Haljainen oli usein ryöstöretkillä Norjasta, tuoden mukanaan karjaa ja tavaraa. Lopulta alkoi hän pelätä kostoa ja makasi aina pyssy vieressänsä riihenparsilla. Eräänä päivänä norjalaiset ilmestyivätkin ja ampuivat veljen kuoliaaksi. Mutta kun menivät riihelle hyppäsi Haljainen yhtäkkiä pyssy kädessä heidän keskellensä. Ensi hämmästyksessä ei ehditty häneen kajota, mutta aidan yli miehen livistäissä ammuttiin käsivarteen, josta Haljainen vähät piittasi.

---

1600-luvun lopulla ja koko seuraavalla vuosisadalla kävivät suomalaisten olot vainojen tähden mitä kurjimmiksi. Ennen olivat he kaskistansa saaneet jopa 40-kertaisen sadon. Nyt piti kaskiviljelystä harjoittaa vain salassa. Ellei itse pystynyt puolustautumaan, veivät ruotsalaiset ja norjalaiset talonpojat laillisuuden varjolla metsäsuomalaiselta minkä vain käsiinsä saivat. Eipä henkikään suuria merkinnyt. Ihmettelepä sitte, jos seuraavanlainen tarina suomalaisista olisi tosi: Metsäsuomalainen poikineen kävelee saloilla luodikko olalla. Näkee ruotsalaisen ja ampuu läpi kallon. Ammutulla oli vain 8 äyrityistä taskussa. „Olipa synti, kun ei hänellä enempätä ollut“, tuumi poika. „No perkele, olihan hän toki hyvän pyyn veroinen“, tokasi siihen isä.

Kuvaavaa ruotsalaisten julmuudelle ja samalla raukkamaisuudelle on esim. Fryksdalin kihlakunnan käräjäpöytäkirjassa säilynyt tapaus neljän suomalaisen metsästysretkestä. Pekka, Luukas, Paavo ja Mullikka nimiset talonpojat olivat hirvenajon päätettyänsä tehneet metsään nuotion. Koiran haukunnasta olivat ruotsalaiset saaneet vihiä, että saloilla liikkui metsäsuomalaisia. Kahdeksan miestä lähti heitä ahdistelemaan. Mutta nämä olivatkin varuillansa; ei uskallettu heidän kimppuunsa käydä. Tekeydyttiin ystäviksi ja suomalaiset tarjosivat vieraanvaraisesti hirvenpaistia sekä makuutiloja nuotion ääressä. Kun luullaan suomalaisten nukkuvan, käydään heitä murhaamaan. Pekka sai kirveeniskuja ja typertyi makuusijallensa, ennenkuin ehti siitä nousta. Paavo sai myös surmansa. Luukas kätkeytyi, ruumiissaan 11 ammottavaa haavaa, suohon ja palellutti talvipakkasessa jalkansa, mutta jäi silti henkiin. Mullikka pelastui vahingoittumatta ja samoili muille suomalaisille sanomaa viemään. Kun suomalaiset tulivat murhapaikalle, löysivät he Luukkaan purossa seisomasta ja loruamasta: viekää saunaan kylyyn; hän näet luuli höperryksissä puron kohinan saunankiukaan kihinäksi. Ruotsalaiset talonpojat tuomittiin murhasta 40 taalerin sakkoihin, kun oikeus arveli että kahdeksan miehen olisi murhaamattakin pitänyt voida vangita suomalaiset, kun kerran olivat päässeet heidän nuotiollensa.

Ruotsalainen Axelson kertoo Bogenin suomalaismetsiltä muistelman, miten ruotsalaiset 1710 vaiheilla tulivat ja polttivat Akslan suomalaisasutuksen. Kun rakennukset paloivat, pyysi äiti tytärtänsä pelastamaan edes pyhävaatteet aitasta. „Kun niikseen on, niin palakoot nekin“, oli tämä vainen vastannut.

Vielä muutama muistelma näistä vainoista:

Köytäjärven rantamille oli Purainen parin tuttavan kera mennyt karhunammuntaan. Illalla laitettiin maja ja sen eteen sääksien karkoittamiseksi nuotio. Ruotsalaisjoukkue hiiviskelee jäljessä. Kun luultiin metsämiesten havumajassaan nukkuvan, pistetään pitkillä keihäillä majaan. Nämä eivät olleetkaan majassa, vaan katselivat puiden lomasta vihollisten puuhia. Purainen silloin tulistui ja ampui yhden ruotsalaisen, mutta katsoi samalla parhaaksi muuttaa kokonaan Norjan puolelle, „Saunannupille“ asumaan.

Puralassa, jossa vieläkin on jäljellä suomeapuhuvia, kerrotaan miten ruotsalaiset olivat äkkirynnäköllä yllättäneet torpan asukkaat. Kuusi oli tapettu, mutta seitsemäs pääsi pakoon ja toi penikulman päässä Mongalla asuvia suomalaisia avukseen. Hyökättiin ruotsalaisten kimppuun, eikä sorkkaakaan pelastunut. Kerrotaan etteivät muut ruotsalaiset koskaan saaneet vihiä siitä, mihin ryöstöretkelle lähteneet olivat kadonneet, ehkä luultiin suomalaisnoitien heidät näkymättömiin tuhonneen ja rukoiltiin tuota tavalliseksi käynyttä suojelusloitsua „pohjan tuulilta ja suomalaisnoitain nuolilta varjele meitä Herra Jumala — — — —.“

Kun muutama Svändsyönin Pöntälän talonpoika oli Svarten järvellä nuotanvedolla, hyökkäsi joukko Taalain ruotsalaisia heidän kimppuunsa. He saivat yhden suomalaisen käsiinsä ja pistivät avantoon. Mies otettiin hetken päästä ylös, ettei liian äkkiä kuolisi ja hetkisen perästä uusittiin sama temppu. Kun uhri näytti hengettömältä heitettiin hänet jäälle, että näyttäisi siltä kuin olisi itsestänsä paleltunut.

Uolevi Matinpoika Utriaisen, joka asui „Tjärbackstranden“ nimisellä paikalla, jonka isät olivat raivanneet viljelykselle, tappoivat ruotsalaiset veneeseen, kun hän oli menossa yli joen.

Östmarkin Bovikille tuli ruotsalaisjoukko väen ollessa saunassa. Ovi teljettiin ulkoapäin ja nurkkiin pantiin tuli. Äiti heitti nuorimman lapsensa luukusta ulos, mutta ruotsalaiset nakkasivat senkin takaisin liekkien uhriksi. Koko „kylä“ poltettiin perustuksia myöten.

Fryksändan Haikkolaan sovitettiin hyökkäys niinikään kylpemisaikana. Isäntä hirtettiin orsille, muut livistivät alastomina metsään. Talo poltettiin. Saman pitäjän „Myrgubben“ torpan asukkaat kuristettiin ja heitettiin läheiseen suohon.

Tietysti suomalaiset monasti verisesti kostivat ruotsalaisten julmuudet, heillä kun ei ollut mitään oikeutta saatavissa. Eipä siis kumma, jos nimismieskin valitteli, kuten 1670 Mullinkearnan suomalaisista, „ettei kukaan tohtine mennä ulosmittaukselle niin kauas suomalaismetsille“.

Rauhattomuuksista ja vainoista oli seurauksena, että suomalaiset jo 1700-luvulla elivät mitä suurimmassa köyhyydessä. Pettua oli joka talvi leipään sekoitettava. Ja vuosisadan lopulla eivät viranomaiset edes enää valittele suomalaisten hitautta valtakunnan kielen oppimiseen. Jollekulle käy sääliksikin se ääretön kurjuus, johon tuo ennen tunnettu „suomalaisaateli“ oli vaipunut. Juroina oli heitä sadottain vuorikaivoksissa työssä. Kun palkka saatiin mentiin taas metsiin. Äidinkieltänsä eivät he ruotsalaisten kuullen puhuneet. Heidän oli silloin joko kokonaan vaiettava tai puhuttava jonkunlaista ruotsinmongerrusta. Vuosisadan lopulla lakataan suomalaisia edes virallisesti mainitsemasta.

Mutta siitä huolimatta elää kitkuttivat ja lisääntyivät he metsissänsä. Sattuvasti sanoo mainitsemani Axelson:^[20] „Suomalaisraukat saavat harvoin itse syödä leipäänsä puhtaana — useimmiten on siihen lisätty suolakkeita, olkia, luita tai pettua. Mutta niinkuin Israelin lapset huolimatta ikeestä Egyptin orjuudessa yhä enemmän lisääntyivät, niinpä suomalaisetkin kurjuuden ikeen alla.“

---

Mielenkiinnolla voimme monessa suhteessa seurata heimolaisiamme, jotka olivat joutuneet oman onnensa nojaan kuin saarekkeiksi vieraan kansan keskuuteen. Heidän ja kotimaan välillä olivat kaikki siteet katkenneet. Ja mahdotontahan olisi 1700-luvulla ollutkin täältäkäsin pitää vireillä yhteisiä kulturisiteitä, sillä koettihan Ruotsi alinomaa Suomessakin syrjäyttää maan vakinaisen kielen; eihän täällä ollut Ruotsin vallan aikana mitään korkeampaa suomenkielistä oppilaitosta. Vuonna 1809 lopullisesti vielä kaikki mahdollisuudetkin katosivat, kun Suomi tuli Ruotsista eroitetuksi.

Mutta silloin olivatkin jo itäiset suomalaismetsät sulautumaisillaan ruotsalaiseen kansallisuuteen. Monista pitäjistä, joissa ennen oli kymmeniä sikermiä metsänperukoita tuhansine umpisuomalaisine asujamineen, oli nyt jäljellä jokunen kolkka, jossa salavihkaa puhuttiin suomea, ellei ruotsalaisia ollut läsnä. Äidinkieltään taitavia oli laajoilla itäisillä metsillä 1800 tienoilla ehkä vielä kymmenkunta tuhatta, mutta keskenäinen yhteys noiden metsäläisten välillä oli kadonnut ja ruotsalainen ajatus tunkeutui aivan keskuuteen.

Läntisillä metsillä oli toki vielä yhtenäinen, vaikkakin kahden valtakunnan kesken jaettu suomalaisalue. Heitä näet asui 13 penikulman pituisella ja n. 5 penikulman levyisellä kaistaleella Glommen ja Klarajoen välillä Vavalsyönistä etelässä Halsyöniin pohjoisessa. Ruotsin puolella oli pitäjät: Eda, Gunnarskog, Gräsmark, Fryksända, Östmark, Ny ja Dalby, Norjan puolella: Vinger, Brandvold, Grue, Hoss, Aasnäs, Valor, Elfverum ja Tryssild. Nämät suomalaiset saattoivat vielä 1820-luvulla sanoa: „Emme ole toisistamme eroitettuja, meillä on siellä yksi kieli, yksi heimo, samat elämäntavat, luonne ja ominaisuudet — ja mikä vieläkin tärkeämpää yhtenäisyydelle: läpeensä samat vaiheet on meillä ollut kaikissa elämämme kohtaloissa.“^[21]

Tarkastellessamme, miten tämä kymmeneen tuhanteen nouseva joukkue alkoi ruotsalaistua, kiinnittää huomiotamme se sitkeys, millä nuo suomalaiset pysyivät omaperäisissä tavoissansa ja isiltä perityssä kielessänsä. Seuratessamme miten metsäsuomalaiset menettivät äidinkielensä, on ensinnäkin otettava huomioon ulkonainen sorto ja vainot. Mutta elleivät ne mieliä lannistaneet, oli jo toimeentulonkin kannalta katsoen mitä epäedullisinta olla suomenkielinen Skandinaviassa, niinkuin kuninkaallisista asetuksista olemme huomanneet. Sen lisäksi halveksi se kansa, jonka keskuuteen suomalaiset olivat tulleet maata raivaamaan, heitä, sillä eihän suomenkielisenä ollut mahdollisuutta loistokkaasti millään alalla esiintyä. Ja lopuksi, eihän pienellä kansalla, joka oli erämaihin sulkeutunut, voinut olla kehitysmahdollisuuksia, ellei se ollut yhteydessä muiden kanssa; sen täytyi eristettynä, jos se tahtoi kansallisuutensa säilyttää, jäädä edelleen samalle kehityskannalle kuin kotimaasta lähtiessänsä. Mutta sillähän ei Savon sydänmailta muuttaessaan vielä ollut valtion puolesta muuta kuin kirkollista kasvatusta ja kulturia. Nyt sekin tuli vieraskieliseksi. Tästä Ruotsin kirkon hoivailemisesta voimme pitää jokseenkin oikeana Gottlundin suomalaisten nimessä antamaa kuvausta:

Kyllähän papisto Ruotsin puolella luonamme käy kerran vuodessa lukusilla ja ehkä maksujansa kantamassa — jos nimittäin luulevat matkan lyövän leiville. Lukusilla emme saa muuta kuulla kuin moitteita. Tapamme ovat sopimattomia, ruokamme mauttomia ja asuntomme epämukavia. Vanhempia nuhdellaan, kun eivät ole lapsilleen opettaneet ruotsia. Lapsia pidetään kovilla, kun eivät ymmärrä enempää kuin vanhemmat, ja koko seurakuntaa vainoillaan ja pilkataan, kun eivät sen jäsenet keksi sanoja käsitteillensä tuntemattomalla kielellä. Kysymme, onko meille koskaan suotu opettajia, jotka eivät olisi antaneet meidän tietää huutia siitä, ettemme osaa heidän kieltänsä, emmekä sitä ole lapsillemme opettaneet? Kaikki on selitetty jäykkyydestämme johtuneeksi. Ilvehtimisillä ovat kuulustelut sekä alkaneet että loppuneet. Ja riemulla ovat lapset odotelleet hetkeä, jolloin pappi joukkueineen kylän jättää, jolloin moni hymyilevä lapsukainen rohkenee kömpiä kätköstänsä esille.

Vielä nyt pitäjän papinlukuisista kuvaus! Kun oli kirkossa kuulutettu lukusien metsillä alkavan, oli lähetettävä monia hevosia vastaan penikulmien päähän noutamaan pappia, lukkaria, unilukkaria, kellonsoittajaa. Heitä seurasi tavallisesti nimismies, kuudennusmiehiä, lautamiehiä, vieläpä kisällejäkin. Tämä tapa, että koko ruotsalaiskomppania meni suomalaismetsille, johtui niiltä ajoilta, jolloin ei veronkiskojan ja sielunpaimenen ollut hyvä yksinänsä mennä metsäläisiä komentelemaan. Tämä 30—40 miehinen ruotsalaislauma tunkeutui kaikkialle suomalaiskylään ja käytti häikäilemättä hyväksensä vanhastaan tunnettua suomalaista vieraanvaraisuutta, ahmien kaikkialla, missä hengenmiehetkin, säästelemättä köyhien asukkaiden ruokavaroja. Ja kun pappi tuvassa saarnaili, pitivät nämä viinakauppaa, vaihtokauppaa, kantoivat veroja. Oli tavallista, että tuo joukkue jäi kolmeksi, neljäksi päiväksi juopottelemaan, joten äsken rauhaisa metsäkylä oli muuttunut kuin ruotsalaiseksi kapakkakauppalaksi. Väestö tietysti tuollaisten vieraiden kautta tavoiltaan rappeutui.

Eivätpä papitkaan aina olleet kovin mallikelpoisia. Otan vain yhden esimerkin: Kun Moran komministeri Carl Johan Ljungberg kierteli Orsan metsillä, oli hänellä mukanaan sekä viinaa että ehtoollisviiniä. Kirkkoviiniä vaan ei tahtonut montakaan päivää riittää, ja sen jakelija oli ainaisessa pyhässä humalassa. Kun eräänä päivänä 30 suomalaisvanhukselle piti annettaman „pyhää ehtoollista“ huomattiinkin, ettei „Kristuksen verta“ riittänyt kuin muutamille. Pastori oli itse siksi iloisena, että istualtansa kiljui evankeliumia, mutta nukkui isämeidässä pöydän päähän. Hänet vietiin metsiltä siksi hyvässä tilassa, että pysyi kahden miehen pitelemänä hevosen selässä. Tämän papin saarna-ura loppui siihen, että hän v. 1817 juovuksissa kiipesi Moran saarnastuoliin, alkaen sieltäkin karjua kuten metsillä oli tapana. Lukkari ja unilukkari menivät raahaamaan „sielunpaimenta“ alas; tämä tappeli vastaan, mutta saatiin kumminkin vedetyksi alas, eikä hän sen koommin saanut liperejä kantaa.

Kristinopin hengestä eivät suomalaiset saaneet suurtakaan käsitystä. Pääasiana oli, että joka sunnuntai kokoonnuttiin johonkin taloon, jossa sitten ruotsia parhaiten taitava luki postillasta saarnan. Suomen kielellä hartaushetken pitämistä katsottiin synniksi. Kuinka pintapuolista tuo käsitys uskosta ja autuuden saavuttamisesta oli, todistaa sekin, että Orsan metsillä Losin pitäjässä monet autuaaksi tulemiseen katsoivat kuuluvan ruumiin kidutuksen. Kiduttaminen tapahtui siten, että koetettiin pujotella mitä ahtaimmista aukoista läpi. Kaiketi kaikuivat korvissa sanat: „Menkäät ahtaasta portista sisälle“, kun he tuolin reijistä ruumistansa kiskoivat lävitse.^[22]

Ruotsalaistuttajat koettivat saada jo 1700-luvulla juurrutetuksi suomalaisiin sen käsityksen, että nämä puhuivat sellaista kieltä, jota ei kukaan muu ihminen ymmärtänyt kuin metsäsuomalaiset. Niinpä sanotaan 1774 että „suomalaiset puhuvat kieltä, joka suuresti eroaa suomesta“. Arvaamme, kuinka päteviä Ruotsin viralliset lausunnot metsäsuomalaisten kielestä ovat, kun tiedämme, etteivät niiden antajat ollenkaan osanneet suomea.

Metsäsuomalaisethan olivat enimmäkseen Savosta, ja vain osaksi Karjalasta ja Hämeestä kotoisin. Tässä ei tietysti voi tulla kysymykseen heidän kielensä omituisuuksien esittäminen ja miten eri äänteet ovat edustettuina. Mainitsen vain, että se muodostui miltei puhtaaksi pohjois-Savon murteeksi, jossa tapaat hieman hämäläisyyksiä ja ehkä jonkun kajastuksen Karjalasta käsinkin. Onhan kyllä selvää, että sen äänneasuun jo vuosisadan parin kuluessa tuli, sitä kun puhui muista suomalaisista eristetty heimo, eroavia vivahduksia, ja että se säilyi vanhemmassa asussa; mutta eroavaisuudet ovat niin vähäpätöisiä, ettei mitenkään saata sanoa, että Värmlannin suomi oli kieltä, jota vain metsillä ymmärretään. Paremmalla syyllä voisi silloin esim. sanoa, että Uudenmaan ruotsinkielinen väestö puhuu ruotsia, jota vain se itse ymmärtää. Ettei metsäsuomalaisten puhuma kieli vielä 19:llä vuosisadallakaan, jolloin siihen jo pahemmin oli ruotsi vaikuttanut, ollut kovin vaikeatajuista, huomaat myöhemmin esitykseen metsäsuomalaisten kirjeistä kutomistani kappaleista. Ja kirjeissähän tuo kieli on sentään puettu vanhaan, jopa väliin hieman omituiseenkin asuun, kun niiden kirjoittajat eivät olleet koskaan saaneet oppia suomalaisessa kirjoitustaidossa.

En lukijaa vaivaa esittämällä pääpiirteissään Värmlannin murretta, siitä kun jo on olemassa tutkimus ja uusi parhaillaan on valmistumassa. En saata kumminkaan olla viittailematta siihen, miten tuo kieli alkoi rappeutua.

Omaa kieltänsähän suomalainen voi käyttää vain metsillä kotoisessa olossa. Mutta niin pian kuin tahtoi päästä virkailijain, kirkon, kauppiaiden kanssa tekemisiin, vaikkapa vain tutustua hengelliseen kirjallisuuteen, oli opittava ruotsia, muuta kieltä kun valtakunnassa ei sallittu. Kun tultiin yhä enemmän ruotsalaisten ja norjalaisten kanssa tekemisiin oli tarpeen tutustua ruotsin- ja norjankielisiin nimityksiin, jopa aivan uusiin käsitteihin ja nimityksiin, joita ei kotimaalta lähteissä vielä tunnettukaan. Kävi näin ollen välttämättömäksi lainata sanoja uskonnon, oikeudenkäynnin, talouden y. m. aloilta. Näille käsitteille tietysti metsäsuomalaisten keskuuteen jäi ainoastaan ruotsalainen nimitys. Pari vuosisataa voitiin noita lainoja ottaa, niiden rikkaan kielen omaperäisyyttä suuresti järkyttämättä. Niin kauan kuin yksinomaisena puhekielenä metsillä oli vielä suomi, sulivat nuo lainasanatkin aivan tutunomaisiin kotoisiin muotoihin ja saivat suomalaisen soinnun. Otan esimerkkejä noilta mainitsemiltani eri aloilta, pannen ruotsalaisen vastineen lainausmerkkien väliin:

Töyti = suntia, joka kirkossa nukkuvia töytäilee, ruots. „stöt“; vetinä = todistaja, „vittne“; tämmeän = haastan oikeuteen, „stämma“; suokunnan täminä = pitäjäkokous, „sockenstämma“; heärä = kihlakunta, „härad“; pyörteä = „börda“, esim. „Tämä Juhoi Sikainen tahtois multa pyörtätä sitä tiloa jälleen“; ruohi, ruotoa, „råd, råda“, esim. „ei o mulla ruohia“ = varaa; porvaan = takaan, „borga“; pökslökirja, pökslörättä = vuokrakirja, norjan „böxelbrej“; vurtti, norjan raha „ort“; puonti = talonpoika, „bonde“; putiisi, putinen = peruna, „potatis“; veärinki = nelikko, „fjärding“; merkkäil, „timmermärkare“; lenkari = lurjus, „slängare“.

Tässä ehkä saaneekin olla, muille kuin kielimiehille, niinkuin metsäsuomalainen sanoisi „nukka“ (nog) = kylliksi.

Mutta lopulta ruvettiin oikein laumoittain lainailemaan vieraita nimityksiä, vaikka omat sanavarat olisivat riittäneetkin jonkun käsitteen ilmaisemiseen. Ja silloin ei äänneasukaan monasti enää tunnu kotoiselta.

Puhutaan sakan syäräämisestä = asian ajosta; hantu (kauppa, ruots. „handel“); kirkkopakka = kirkkomäki; krunni = perustus, „grund“; gub = ukko, ruots. „gubbe“, vaikka tunnettiin nimitykset äijä ja ukko — sana on lainattu vasta 19:lla vuosisadalla; piuvoan = tarjoon, „bjuda“; reenti = aivan l. puhtaasti „rent“; riktua uulykkeli takkair = oikein onneton raukka, „riktigt olycklig stackare“; riioaa seekeristi ummiin kirkkopakalle = ratsastaa varmasti takaisin kirkkomäelle, „rider säkert om till kyrkobacken“. Voimme silloin puhua kielen rappiotilasta, kun suomalainen sanoo: „mitenkä sakat nyt seisoo teliin“ = „huru star det till med sakerna“. Ja vielä enemmän „skarpisti misnöijättyjä“, kuten nykyinen Värmlannin suomalainen sanoisi, saatamme olla silloin kun keskellä vanhan „runoipolvenkin“ puhdasta puhetta „just kun nudjuurit trenkeät“ kokonaiset ruotsalaiset lauseet. Varmaa on, ettei suomea silloin enää pidetä tarpeeksi hiottuna ajatusten aseena.

Tällainen täydellinen rappeutumistila ei kumminkaan näytä koskaan ilmaantuvan ennenkuin jonkun kylän viimeisellä asteellaan ruotsalaistuessa. Mutta missä vain suomi on edes jokapäiväisenä kotikielenä, siellä ei se vielä kokonaan luonnettaan menetä, vaan säilyttää jopa vanhojakin piirteitä ja tyytyy omiinkin sanavaroihin. Yhtähyvin kuin entisen miehen kehumisen, ettei missään „puhuta niin seleviä suomia, jota ei kiännetä eikä vieännetä“ saatamme hyväksyä Paavo Räisäisen kirjeessä Gottlundille lausuman arvelun: „Ja minäki uskon sen, että meillä on se vanha suomen puhenparsi, sillä ettei teällä o ollu yhtää suomen kielen kirjuttajoa, joka on kieltämme keännelly tahi veännelly, mutt kuhii on aina vanhemmiltan oppinna puhuman. Vaan kyllä se on tosi, että teällä löytyy monta Ruohtalaista ja Norlaista sanoa meijän puheenparrestamme: vaan onpa nuoita neänmä suomessaki veitty Ruohtalaisia ja Venäläisiä sanoja puhesesa.“

---

Ruotsi olisi ehkä ainaiseksi käskenyt nuo suomalaiset sisämaihinsa ja omaan kansallisuuteensa kaikessa hiljaisuudessa vähitellen sulattanut, heidän sen koommin joutumattansa yleisemmän huomion esineeksi, ellei olisi ilmestynyt nuorukainen, joka mitä suurimmalla itsepintaisuudella otti heidän asioitansa ajaaksensa.

Tuo nuorukainen oli Upsalassa opiskeleva suomalainen kahdenkymmenvuotias Kaarle Akseli Gottlund.

Hän oli arvostellessaan saksalaisen prof. Rühsin teosta: „Finland und seine Bevohner“ (Suomi ja sen asukkaat), huomannut, että Ruotsissa oli suomalaisseutuja. „Ja samassa nousi minussa se ajatus“, puhuakseni Gottlundin omin sanoin, „että tarkemmin tiiustella heitäkin. Minä hain ja luin kaikki ne paikat, kusta Rühsi oli ottanut tietonsa; mutta minä en kyllästynyt heihin, vaan tulin vielä halukkaammaksi tarkemmin näistä kuulustella.“ Yleisesti arveltiin, että he jo aikoja sitte olivat ruotsalaistuneet, jotkut taas tiesivät erämaissa olevan umpi-suomalaisiakin. Gottlund päätti ottaa asiasta selon ja lähti kesäk. 27 p:nä 1817 matkalle Helsinglannin ja Taalain suomalaisseutuja kohti. Matkan aiheuttajana olivat heimolaistunne, halu herättää huomiota ja 21 vuotisen romanttinen seikkailu- sekä tutkimishalu.

Svartnäsin tehtaalla tapasi hän heinäkuun 6 p:nä ensimäiset suomalaiset. Tehtaan herrat ja seurakunnan rovasti olivat vakuuttaneet, etteivät työmiehet enää suomea osaa, vaikkakin ovat sukuperältään suomalaisia. Gottlund ei ottanut uskoakseen. Kertokoon hän itse tästä ensimäisestä tuttavuudestansa:

„Olin nähnyt jo neljä- ja viisitoista, enimmiten vanhaa miestä menevän tehtaan konttoriin, ennenkuin menin sinne, ja kerrottuani tuloni tarkoituksesta kysyin olivatko he niinkutsuttuja Suomalaisia. „No niinpä meitä nimitetään“, sanoi muuan ukoista ja toinen: „Me olemme kyllä — tiedämmä — vanhaa suomalaista sukua“. Kysyttyäni eivätkö puhu suomea, sanoivat he suomen taidon jo kokonaan unohtuneen. Tämäpä tuntui minusta kummalta, mutta ajattelin, minäpä koettelen, ettekö sanaakaan ymmärrä. Käännyin vanhan suomalaiselta näyttävän ukon puoleen, jonka mongerrusta pidin suomalaisuuden todisteena. Kysäsin suomeksi, eikö hän minua ymmärrä. En saanut vastausta. Ainoastaan puoli avoimeksi jäänyt suu ilmaisi hänen äänetöntä kummasteluaan. Puhuttelin uudelleen. Yleinen äänettömyys. He katselivat ihmetellen toisiinsa, ikäänkuin eivät olisi tahtoneet korviaan uskoa, ja vihdoinkin katkesi kielen side, ja vanhus jutteli minulle omalla kielellään, joka kaunopuheliaasti virtaili kuuluviin. Hän ei voinut kylliksi kummastella ja ihmetellä kuullessaan vieraan — päällepäätteeksi herrasmiehen — suusta äidinkieltään. Alussa oli hän ollut epävarma, luullen kaiken vain olevan harhaluuloa, kunnes enemmän kuuli. Hän pani silloin kätensä ristiin ja kysyi kuka olin, mistä olin tullut ja mikä minut oli saanut näille maille. Lyhyesti vastattuani kysymyksiin, alkoivat ympärilläni seisovat talonpojat toinen toisensa jälkeen minua puhutella. Ja huomasin pian, että seisoin pelkkien suomalaisten ympäröimänä, suomalaisten, jotka kaikki puhuivat kieltä, joka puhtaudessa ja virheettömyydessä oli parempaakin kuin omani. Ensimäisen hämmästykseni ja iloni hieman asetuttua, en voinut olla nuhtelematta sitä valheellisuutta, joka sisältyi heidän ensimäisiin tiedonantoihinsa ja kysyin sen syytä ja pitivätkö he suomen puhumista häpeällisenä. „Jumala varjelkoon!“ vastasivat he, „eipä niinkään!“ ja selittivät, että he ja heidän esi-isänsä jo olivat saaneet niin paljon kärsiä tämän kielensä tähden ja siksi, että he olivat vierasta heimoa, etteivät he enää mitenkään tahtoneet tulla ruotsalaisten vainon alaisiksi. Kysyttyäni minkälaisia nämä vainot ja kärsimykset olivat olleet, vastasivat he, että etupäässä papisto ja ruotsalainen rahvas olivat olleet heidän kiukkuisimmat vihollisensa ja häätäneet heidät paikasta toiseen sekä vanhain kertomusten mukaan usein polttaneetkin heidän kylänsä, ryöstäneet tavarat ja ajaneet heidät taloistaan ja tehneet tämän, kuten he luulivat, etupäässä heidän kielensä tähden, jota ruotsalaiset eivät ymmärtäneet ja jota he vielä viimeaikoinakin uhkauksilla ja kirouksilla olivat pyytäneet ja pakottaneet pakanallisena ja jumalattomana heittämään. Nämät olivat sanoneet, ja suomalaiset itsekin alkoivat uskoa, ettei heidän kielensä enää ollut suomea vaan mongerrusta, jota ei Suomessa ymmärretä. Aivan tällaisella kannalla ei asia enää nykyään ollut, mutta he valittivat, että heille vieläkin annetaan monenmoisia haukkumanimiä, että heitä matkitaan ja pilkataan siitä etteivät kyllin hyvin osaa tätä ruotsia, jota heille on tyrkytetty ja jos he ruotsalaisen läsnäollessa puhuivat suomea, tämä kohta luuli itseään paneteltavan ja rupesi kiroilemaan. Tämä oli syynä siihen, etteivät he enää ruotsalaisten seurassa milloinkaan puhu suomea, jota vain vanhat keskuudessaan käyttävät; kasvava nuoriso oli siitä jo niin vieraantunut, ettei se enää säälle ymmärtänyt sitä. Senpätähden ruotsalaiset jo kauan olivat olleet siinä uskossa, että suomen kieli oli aikoja sitte hävinnyt.

Tästäpä minulle selvisi, mitenkä ei seurakunnan vanha rovasti eikä edes tehtaan isäntä siitä mitään tiennyt. Molemman läsnäolevat kirjanpitäjät olivat ensin noloina, rupesivat sitte ilveilemään suomalaisia, mutta kun me yhä jatkoimme keskustelua suomeksi, alkoi heidän ilonsa loppua. Minä sulkeuduin suomalaisten suosioon, luvaten seuraavina päivinä tervehtiä heitä, käydessäni heidän kylissään, ja pyysin heitä sillä aikaa muistelemaan vanhoja lauluja ja tarinoita, joita he ehkä olivat esi-isiltään kuulleet, heidän Ruotsiin tulostaan y. m. sekä etsimään käsille vanhoja asiapapereja, joista ehkä saisi selvitystä. Kaikki vakuuttivat kättä iskien olevansa ystäviä, sanoivat olevani tervetullut heidän majoihinsa ja erosivat, kuten minusta näytti liikutettuina osanotosta, jota olin osoittanut.“

Kun Gottlund alkoi kuljeskella suomalaiskylästä toiseen, yllään komea puku, vyöllään sapeli, pyssy selässä ja usein huilu kainalossa, herätti se saloilla suurta huomiota. Arveltiin, että hän oli joku kapteeni, jonka kuningas oli lähettänyt suomalaisten oloja tutkimaan. Toiset taas pitivät häntä suomalaisena prinssinä. Kaikkialla otettiin ylioppilas mitä sydämellisimmin vastaan, kerrottiin sukutarinoita ja luettiin loitsuja, jotka Gottlund kirjoitteli muistiin. Otan kohtelusta näytteeksi Gottlundin ehkä hieman värittämän kuvauksen lähdöstänsä Lehtomäeltä, jossa oli viikon verran viipynyt:

„Jo varhain aamulla oli väkeä kokoontunut saadakseen olla jäähyväisillä. Nämät hyvänsuovat ihmiset, joiden kasvoista voi lukea sydämen tunteita“, sanoo Gottlund matkakertomuksessaan, „täyttivät pihan ja porstuan“. — — „Vihdoinkin oli lähtö edessä ja minne vain käännyin, näin kyyneleitä ja itkua. Olin itsekin liikutettu, sillä tiesin, etten tämän kansan hyväksi ollut tehnyt mitään, jolla olisin ansainnut sen rakkauden, sitä enemmän se minuun koski. Isäntäni, joka liikutuksesta ei saanut suustaan sanaa, puristi lujasti kättäni ja hänen vaimonsa ja lapsensa syleilivät polviani ja rukoilivat minua pitämään heitä muistossa. Minä lupasin, koettaessani turhaan nenäliinallani estää kyyneleitäni. Sitte menin paikkakunnan tavan mukaan miehestä mieheen ja ojensin käteni, kuten pitkälle matkalle aikova ainakin. Kaikki pyysivät minua palaamaan heidän kyläänsä ja he pitäisivät sitä päivää, jona he minut uudelleen näkisivät, juhlapäivänään.“

Ja Gottlund lisää: „Kansa rukka, joka luuli minut hyväntekijäksi, jonka ääni tultuaan hallituksen kuuluviin lieventäisi sen kohtalon!“

Kuvaava esimerkki vastaanotosta: Gottlund tuli Moran metsillä Torniomäelle, missä kodantapaisessa asui Erkki Pulkkinen. Kun tälle oli selvinnyt ylioppilaan matkan tarkoitus, talutti hän pienen poikansa vieraan luo ja varoitti liikutettuna muistamaan kaiken elinaikansa harvinaista vierasta, joka oli istunut heidän matalassa majassaan — — — heimolaista, joka vieraalta maalta oli tullut tänne heidän olojaan tutkimaan.

Ensimäinen matka kesti kolme kuukautta. Sen vaiheista on tarkat muistiinpanot Gottlundin päiväkirjoissa ja hänen vanhana miehenä kirjoittamansa julkaisematon laaja ja hauska matkakuvaus. Yksin niistä voisi viehättyä laajan kirjan julkaisemaan, mutta kun matkaseikkailut eivät kuulu tämän esityksen puitteisiin on ne jätettävä sikseen. Selvittääkseni miten laajalti hän metsiä vuonna 1817 kulki, panen hänen Otavassa antamansa luettelon. Siitähän samalla selviää, missä pitäjissä vielä silloin suomalaisia oli. Hän sanoo: „Minä samoisin silloin jalkaisin, ja iho-yksinäin, läviten niitä synkiä mehtiä, kussa nämät Suomalaiset asustelevat. Sillä tavalla tiiustelin minä sinä kesenä niitä Suomalaisia, jotka asuuvat Svärdsjöin, Rättvikin, Oren, Orsan ja Moran pitäjässä, Öster-Dalin maakunnassa; ja niitä, jotka asuuvat Malungin, Äppelboin, Jernan, Näsin, Flódan, Grangärdin ja Gässin pitäjässä Vester-Dalin maakunnassa. Gestrikinmoan Suomalaisista, kuulustin minä heitä, jotka löytyi Boldnäsin, Osvansjöin, ja Ockelboin pitäjistä, Helsinginmoan Suomalaisista tiiustelin minä ainoasti niitä eteläisempiä; nimittäin niitä; jotka asuuvat Altan, Osvanäkerin, Jerlan, ja Ytter-Hógdalin pitäjissä, kuin myös heitäkin jotka asuivat Svégin ja Lill-Herrdalin pitäjässä, Herjeådalin maakunnassa. Mutta kaikki Helsinginmoan pohjoispuolimmaiset, Medelpadin, ja Ångermanninmoan Suomalaiset, jäivät silloin multa käymätäk. Takaisin-tullessain kävin minä pohjois-puolimmaisia Vermlanninmoan suomalaisia kahtomassa; nimittäin heitä, jotka asuuvat Gustavan, Gåsbornin, ja Remmin pitäjissä; kuin myös niitäkin, jotka löytyi Hellsorsin, Ljusnarsbergin, Skinskattebergin ja Nya-Kopparbergin pitäjissä, Vestmanlannin moakunnassa.“

Kerran metsäsuomalaisiin tutustuttuansa ja metsillä kuultuansa, että Värmlannissa Norjan rajalla on aivan umpisuomalaisia seutuja, ei Gottlund voinut olla lähtemättä uudelle löytöretkelle. Heinäk. 13 p:nä 1821 alotti hän tämän toisen matkansa, jolla viipyi aina seuraavan vuoden tammikuuhun saakka. Matkan kulun esittää hän lyhyesti Otavassa seuraavasti:

„Minä matkustin silloin niinikkään ilman toveritak, ja paljasta jalka-tietä, Vermlannin ja Norin syvämmaita; kussa minä puhuttelin ensin ne Suomalaiset, jotka asuuvat Stásnäsin, Gilbergan, Långserúdin ja Glávan pitäjissä (Gilbergan kihlakunnassa) ynnä ne, jotka asui Sillerudin, Silbodalin, Karlandan ja Järnskógin pitäjissä, Nórdmarkin kihlakunnassa. Sitten kävin minä myös kuulustamassa niitäkin Suomalaisia, jotka asuuvat varsin rajan-varrella; nimittäin Kölan, Edan, Gunnarskógin ja Mangskógin pitäjässä, Jössin Kihlakunnassa; Gräsmarkin, Fryksin ja Östmarkin pitäjässä, Fryxdálin kihlakunnassa, ja Exhäradin, Nyin ja Dálbyin pitäjässä, Elfdálin kihlakunnassa. Sitten läksin minä näistä Vermlannin Suomen-mehistä Noriin tahi Norjaan, kuulustamaan heitäkin, jotka sielä löytyi; jossa tapaisin paljon näitä Suomalaisia, erinomattain Meskóin, Vingerin, Brandvaalan, Gruin, Hovin ja Aasnäsin pitäjissä Sollöerin ja Oudálin Vouti-kunnassa; ja Vaalan Elverumin ja Tryssildin pitäjissä Öster-Dálin Voutikunnassa, Hédemarkin Amtista, Aggerhusin Moakunnasta.“

Norjan puolen huomasi hän paikoittain aivan umpisuomalaiseksi. Niinpä on hän Vingeristä kirjoittanut muistiinpanoihinsa: „Täällä näin ensi kerran viiden- kuudenvanhoja lapsia, jotka eivät osanneet muuta kuin suomea. — Norjan suomalaismetsät eivät tosin ylety kauas rajalta, korkeintaan pari penikulmaa, mutta suomalaiset ovat täällä puhtaampia ja sekoittumattomampia kuin Ruotsin puolella.“

Sundin pitäjän Ombergin markkinoista kertoo Gottlund: „Suomalaisia tapasi kaikkialla, miltei joka nurkassa haastettiin selvää savoa. He ilahtuivat havaitessaan, että minäkin sitä taisin. Kun tulin huoneeseen, joka oli täpö täynnä suomalaisia, kerääntyivät he ympärilleni, kumminkaan tungettelematta. He nousivat penkeille ja tuoleille paremmin nähdäksensä vieraan, joka puhui heidän äidinkieltänsä; toiset kurottelivat loimuavia päreitä, minut paremmin nähdäksensä. Kaikki tarjoilivat viinaa ja olivat pahoillaan, että hylkäsin hyväntahtoiset tarjoukset. Mennessäni talosta taloon seurasivat suomalaiset minua ja joka talossa uudistui sama vastaanotto.“

Öijärissä tutustui Gottlund erääseen talonpoikaan, Paavo Räisäiseen, joka oli tunnettu hyväksi suomen lukijaksi ja kirjoittajaksi, vaikkakin hän sitä kirjoitti sikäläisen murteen mukaisesti. Tämä mies oli aluksi Gottlundin tavatessansa siksi juro, ettei hänestä olisi luullut tulevan parasta liittolaista ja suomalaisuusasian innokasta ajajaa. Seurusteleminen sellaisten suomalaisten kuin Räisäisen ja Naim-ahon Antti Porkan, joka oli „pitkä musta jättiläinen“, ja Östmarkin Kähkölän lautamiehen Juho Kähköisen parissa, „joka välttämättömästi tahtoi tilata Turun Sanomat ja valitteli kyyneleet silmissä ruotsalaisten halveksivan ja vainoovan suomalaisia“, kypsytti Gottlundissa ajatuksen kutsua suomalaisia koolle asioitansa keskustelemaan. Hän voi toivoa, ettei suomalaisuus metsillä vielä ollut mennyttä, jos tartuttaisiin pikaisiin toimenpiteisiin ja herätystyöhön.

Marraskuun 20 p:nä lähetti hän „arpakapulan tai käskykirjan“ kiertämään pariinkymmeneen Norjanpuoleiseen kylään ja kutsui siten koolle „talonpojat ja torpparit, jotka toivovat saavansa talonsa kruunulle veroa maksaviksi ja tahtovat neuvotella metsille aijotusta kirkon rakentamisesta“.

Tuosta ensimäisestä marraskuun 23 p:nä Räshultin kylässä pidetystä suomalaiskokouksesta on Gottlund merkinnyt päiväkirjaansa m. m.: Kuin olin aamulla parahiksi noussut ylös, tuli jo pari talonpoikaa etäisimmiltä metsiltä. He sanoivat kotoa lähteneensä keskellä yötä ja olivat kulkeneet, pimeä yö kun oli, soihtujen avulla polkuja tunnustellen. He olivat kaikkialla metsillä, kylillä ja poluilla nähneet tänne rientävän kansan tulisoihtujen välkettä. — K:lo 10 olivatkin kaikki jo koolla. He olivat miehissä tulleet kaikista taloista, joihin vain viesti oli ennättänyt. Ja missä ei miehiä ollut, sieltä tulivat lesket ja vaimot aina Öijeriltä, Oralasta, Viikerosta, Lehtomäeltä, Liukolasta ja Svennilästä saakka.

Kun väkeä oli kokoontunut tuvan täydeltä, pidin lyhyen puheen, miten minä, heidän heimolaisensa, olin tullut oppiakseni tuntemaan heidät ja heidän olonsa, että olin kauan liikuskellut heidän keskuudessansa, ja ettei minulla heistä ollut muuta kuin hyvää sanottavaa. Olin sekä nähnyt että kuullut monia kärsimyksiä, joita heidän oli kestettävä ja että olin heitä päättänyt jotenkin auttaa. Etenkin kahdesta asiasta sanoin tahtovani neuvotella: Ensiksi: Isännät olivat suomalaisia aina kovuudella kohdelleet. Eipä siinä kyllin että heiltä metsien käyttö kiellettiin ja heitä nälkiinnytettiin! Nyt heidät suorastansa tahdottiin myydä — sillä olihan heidät metsineen tiloineen arvioitu enemmän tarjoovan oston varalle. Ja uusi ostaja tahtoo taas rahoistaan maksun kansan hiessä ja vaivoissa. Heillä ei ollut mitään toivomisen varaa, etenkin kun oli jouduttu sille kannalle, että heidät voitiin häätää isiensä työmailta. Toinen asia koski suomalaisten yhteistä kirkkoa.

Valituksia olisi ollut vaikka kuinka paljon: Ei tiedetty miten talot oli kauppiaille huutokaupalla myytäviksi menetetty. Eräs översti Christian Knoss oli toimittamissaan maanmittauksissa antanut talonkirjoja ja puolustanut heitä kauppiaitten laittomilta vaatimuksilta, mutta hänetkin olivat, kuten luultiin, herrat Kristianiassa murhanneet ja nyt voivat kauppiaat häätää tiloilta koska vain tahtoivat. Kristianian lähettyville komennettiin täältä saakka raatamaan ja omat vainiot oli jätettävä. Ja papista valitettiin, ettei hänestä juuri muuta tietty kuin että hän oli mies, jolle palkkoja oli maksettava ja jonka luona täytyi penikulmain päästä käydä rippikoulua, jossa pari kertaa viikossa päntättiin päähän vieraskielistä katkismusta.

Voudin, nimismiehen ja puidenleimaajien sanottiin lähinnä kauppiaita olevan pahimpia sortajia. Lahjoitta ei näiden herrain luo rohjettu mennä ja mistäpä lahjat otti, kun pettua itsekin purtiin.

Päätettiin kääntyä hallituksen puoleen taloudellisten olojen parantamisehdoituksilla ja anoa, että saataisiin muodostaa pari omaa seurakuntaa, joissa olisi suomeakin taitavia virkamiehiä. Suomenkielisiä kirjoja tahdottiin tuottaa Suomesta.

Kokoukseen saapuneet päättivät antaa Gottlundille asiassa täyden toimintavallan ja kehoittivat häntä läsnäolevain nimessä kirjoittamaan itselleen avoimen valtakirjan. Sikäläiseen tapaan pitivät miehet sormensa paperilla Gottlundin nimiä kirjoittaessa, sillä kirjoitustaitoisia ei metsäläisten keskuudessa monia ollut.

Kirjojen myynti päätettiin antaa Räisäiselle ja menivät talonpojat Erik Oinoinen Salmelta ja Erik Oinoinen Viikerosta kirjalliseen takaukseen rahojen suorituksesta.

Turun Viikkosanomien suhteen huomautti Gottlund, kuinka tärkeätä olisi että tänne pimeisiin metsän-lokeroihin leviäisi tietoja tuolla puolen meren asuvista sukulaisista. Päätettiin yhteisesti tilata Viikkosanomat.

Gottlund kertoo edelleen kokouksesta: „Pidin lopuksi puheen kokoontuneille. Toivotin heille onnea, sanoin että minä, vaikkakin olen matkustava, aina tulisin pitämään heidän menestystään itselleni kalliina, kehoitin heitä elämään yksimielisinä ja ystävyydessä, sitä suuremmalla syyllä kun he olivat vierasta heimoa ja kaikki pitivät heitä silmällä. Puhuin mitä juoruja heistä oli liikkeillä muissa pitäjissä, mutta ettei sentään voitu varsin muuta kuin kiittää heitä ja että heidän vieraanvaraisuutensa, uskollisuutensa ja luonteenlujuutensa olivat yleisesti tunnettuja ja kunnioitettuja. Että he olivat niinikään puhtaudestaan tunnettuja, josta erikoisesti tahdoin kiittää heidän naisiaan, jotka olivat paljon ruotsalaisia edellä. Oli aika erota, vielä kerran toivotin heille onnea ja rauhaa täällä kaukaisessa maansydämessä — että he veisivät tämän tervehdyksen kotona oleville sukulaisilleen — ja sanoin, että he tulevaisuudessa Paavo Räisäisen kautta saisivat kuulla minusta.

He kuuntelivat minua juhlallisen hiljaisuuden vallitessa, ei kopinaa, ei muminaa kuulunut puheeni aikana.“

Kokous oli väliajatta kestänyt iltapuoleen saakka. Puheen päätyttyä ottivat miehet eväskonttinsa esille. Nyt huomattiin joukossa myöskin olleen norjalaisia urkkijoita, jotka eivät kumminkaan olleet saaneet käsittelyistä mitään tolkkua, kun kaikki oli käynyt suomeksi. Kyyneleet silmissä ottivat talonpojat hellät hyvästit Gottlundista.

Marraskuun 26 päivänä meni Gottlund Hovaan (tai kuten sitä tahtoi nimitettäväksi Juvanniemelle) kirkon paikkaa tarkastamaan. Suureen kiintonaiseen kiveen hakkuutti hän muistoksi: JUVANNIEMI 18 25/11 21.

Östmarkin Puttelassa piti Gottlund marraskuun 28 p:nä ja Aasnäsissä joulukuun 16 p:nä, Dalbyn Hjerplidenissä jouluk. 20 päivänä kokouksia. Toiseksi kirkon paikaksi katsottiin sopivan joko Vermundin järveen pistävän Koivuniemen tai Medskogin Kirveskankaan.

Norjan puolella olevien puolesta kirjoitti Gottlund Rosenkrantzin tiluksien perillisille, että he lykkäisivät torppien huutokaupalla myynnin, kunnes talonpojat ehtisivät kuninkaalta tiedustella, olisiko mahdollista saada valtiolta laina, jolla entiset itsenäiset talonpojat voisivat huutaa tilansa takaisin kauppahuoneilta.

Tiettävästi viimeisen suomalaiskokouksen piti Gottlund Fryksändan ja Vingerin metsäsuomalaisia varten tammikuun 6 p:nä 1822 ja palasi saman kuun lopulla Upsalaan.

Matka oli siis kestänyt seitsemättä kuukautta. Kuten olemme nähneet, toteutuivat Gottlundin tieteelliset suunnitelmat matkoihin nähden. Hän oli kerännyt runoja ja tarinoita suomalaisten esi-isistä, kirjoittanut muistiin tapauksia, kielellisiä ominaisuuksia, etsinyt kirkonarkistoista ja yksityisten kätköistä vanhat asiapaperit ja ennen kaikkea oli hän tutustunut nykyään eläviin Skandinavian suomalaisiin. Samalla kun hän oppi tuntemaan heidän sorretun asemansa, selvisi hänelle myöskin, että pikainen muutos oli tarpeen heidän oloissaan, ja hän päätti itse ruveta uudistusten ajajaksi. Marraskuusta 1821 alkaen näemme hänen eniten huolehtivan kokouksista ja neuvotteluista, kaikki muu jää sivuasiaksi. Ennenkuin ryhdymme viimemainittujen hommien kehitystä selvittämään on paikallaan vielä luoda silmäys Gottlundin matkustamistapaan.

Metsissä kävi matka jalan ja oli usein hyvinkin vaivaloinen. Matkatamineistaan kertoo hän: „Minä olin minun jahtivaatteissa, nimittäin se Ruuhunpäinen jahtijakku tahi nukka, jossa oli vasemmalla puolla hopeissa vitjoissa ruutinääri, pyypilli ja kiurupilli kaik hopeata. Toisella, oikealla puolla oli jäkäri tahi slanqueurs pilli hopeasta. Yhessä taskussa oli kax piippuinen pistoli, toisessa minun huilu. Oikealla olkapäällä oli minun jahtiväsky hylännahasta, ja jahti sarvi, vasemmalla olkapäällä oli haulin kukkaroissa merkit ilman sitä, pyssy olalla ja sapeli vyöllä. Minun Rensselissä oli ilman ampumamerkit, kompassi, veisi, tuluxet, paperit ja kirjotusmerkit, kartat ja päiväkirjat. Viinaputeli, joka minä majjoxe tarvisin etc. ja kolme koiroo keralla.“