Tämän kyllin pitkän syrjähyppäyksen jälkeen palaan taas matkaseikkailuihini.
Kello oli jo 8 illalla, kun saavuimme Makkolaan (Qvarnberg), jossa poikkesimme ensimmäiseen taloon. Isäntä, Pekka Erkinpoika Härköinen, nyttemmin Rullbusk, joka oli vanha sotamies, otti minut ystävällisesti ja vieraanvaraisesti vastaan. Mutta hän oli niin köyhä, ettei hänellä edes ollut pettuleipää, johon jo olin tottunut, jonka vuoksi illalliseksi söin kehlollisen kuoripiimää leivättä ja menin sitte kyytimieheni kera tallinparvelle heiniin.
Aamulla, oli näet sunnuntai, juotuani aamiaiseksi hiukan maitoa menin isäntäväkeni kera lähimpään taloon rukouksiin. Minun on mainittava, että suomalaismetsillä on yleisenä ja kauniina tapana, että väki kokoontuu joka kylässä johonkin taloon hiljaisen hartaasti rukoilemaan. Tapa on sitä kiitettävämpi, kun he ani harvoin saattavat käydä kirkossa. Siten he pyhinä silti voivat antautua uskonnolliseen tunnelmaan. Täällä siis oli koolla kylän kotona oleva väki. Heidän nöyrästi pyydettyään, että minä toimittaisin rukoukset, josta minä kieltäydyin sen vuoksi, että tahdoin tietää, miten he itse ne toimittivat, he aloittivat jumalanpalveluksensa laulamalla muutamia virsiä, sitten he lukivat joukon rukouksia, lauloivat taas virren ja lukivat päivän epistolan ja evankeliumin. Joku luki sitten kaksi pitkää saarnaa vanhasta postillasta ja hartaushetki lopetettiin laulamalla virsi. Kello 10 se alkoi ja päättyi ½ 1.
Jumalanpalveluksen jälkeen ryhdyin läsnäolevilta utelemaan, mitä he tiesivät esi-isiensä vaiheista, etenkin kun vanhat kuninkaankirjeet olivat hävinneet siten, että he olivat joutuneet ruotsalaisten kanssa käräjöimään, joten he olivat antaneet tuomio-istuimelle kuninkaankirjeensä, ja sille tielle ne jäivät. Jämsän asukkaatkin olivat (omien kertomustensa mukaan) käyneet käräjiä veroista, saaden sellaisen päätöksen, että heidän oli maksettava tynnyri rukiita kaskeamisoikeudesta. Mutta vouti oli päätökseen 1:n numeron asemesta kirjoittanut 12, jonka jälkeen heidän oli maksettava tuo määrä, mitä he surkeasti valittelivat; (relata refero).
He sanoivat, että ensiksi oli tänne Suomesta tullut Yrjänä Matinpoika Makkoinen Savosta. Muutamat sanoivat kerrotun, että hän ensin oli asunut jonkun aikaa Staffansåsenissa, ennenkuin muutti tänne ja perusti Näsgårdin. Vasta toisena kesänä oli hänen vaimonsa tullut Suomesta. Heillä oli kolme poikaa, Erkki, Antti ja Matti. Heistä muutti Erkki, mennen avioliittoon erään Pohjalaisen kera Lehtomäeltä, siihen tämän kylän taloon, jossa nyt asuu Matti Jöraninpoika. Hänellä oli poika Pekka Eerikinpoika Makkoinen, jolla oli kolme tytärtä, joista Maria Pietarintyttärellä Antti Antinpoika Hännisen kanssa Teenistä oli kaksi poikaa Antti ja Pekka, jotka jakoivat talon. Antti Antinpojalla ja Kaarina Pietarintytär Hännisellä (Sandsjöstä) oli tyttäret Maria ja Kaisa, joista edellisellä ja Elias Tuomaanpoika Fejenillä Jämsästä oli 14 lasta, jotka kaikki elävät; Kaisalla ja Elias Olenpoika Korpilla Tandsjöstä oli 5 lasta, jotka elävät. Näistä on Elias Eliaksenpoika muuttanut Råbergiin, jossa hänen appiukollaan oli karjamajoja. Antti Yrjänänpoika Makkoinen, hänkin Hännilästä nainut, muutti siihen, missä isäntäni nyt asuu. Hänellä oli 3 tytärtä, joista Kaarina meni naimisiin Sigfrid Tossavaisen kanssa Fågelsjöstä, Margareeta Elias Jämsän kanssa Rosentorpista, kolmas kuoli nuorena. Isä Antti otti kasvattipojakseen Pekka Tahvananpoika Härköisen Färilan Härkälästä ja naitti hänet Kaarina Eliaksentytär Jämsälle, josta liitosta syntyivät Kaarina, Margareeta ja Elias. Näistä jäi Kaarina Eliaksentytär taloon asumaan (naimisissa Eerik Hannunpojan kanssa Skatugbystä) saaden 5 lasta, jotka kaikki elävät ja ovat yhtä lukuunottamatta naimisissa. Matti Jöraninpoika Makkoinen, joka jäi taloon, oli ottanut osaa Kaarle XII:n sotiin Suomessa ja Venäjällä. Hänellä oli poika, Matti Jöraninpoika, joka nai ruotsikon Orsasta. — — —
Tultuani kotiin söin vähän maitoa ja leipää, (mikä maksoi 6 killinkiä) ja sain täältä kyytimieheksi Korpin Ullen tai kuten nimen olisi pitänyt kuulua Olli Korppisen, jonka piti kyyditä minut Jämsään. Hän oli sieltä ottanut vaimon, ja kun hänen appensa oli kylän rikkain, niin hän pyysi saada viedä minut sinne. Sinne oli kolme neljännestä. Ratsutie sinne oli vähän parempi kuin Lehtomäkeen vievä. Tullessamme Jämsään tapasimme koko kylän kokoontuneena apen taloon, kuin olisivat kaikki tienneet minua odottaa. Huhu minun tulostani olikin ennättänyt levitä sekä tänne että Makkolaan ja se oli kertonut, että minä olin hänen kuninkaallisen majesteettinsa lähetti. Tupaan tultuani syntyi juhlallinen äänettömyys eikä juuri kukaan rohjennut vastata ensimmäisiin kysymyksiini, kun he eivät tienneet, miten nöyrästi sen tekisivät. Huomattuani sen muutin menettelyäni: aloin kielevästi puhutella heitä tekeytyen mahdollisimman sukkelaksi, joten alettiin jo vetää suita hymyyn. Siten saavutin pian keskinäisen luottamuksen ja lähentymisen. Puheenaiheeksi tulivat sitten vanhat runot ja tarinat. He sanoivat sellaisia kyllä kuulleensa vanhoilta, jotka nyt jo olivat menneet manalle, mutta itse he eivät niitä taitaneet. Luultavasti he eivät tahtoneet tuoda julki mitä osasivat. Kylän miesväki oli nuorenpuoleista ja puhuivat he kaikki koko hyvää suomea. Minä olin kuulevinani sen eroavan muiden puheenparresta. Se tuntui lähentelevän Hämeen murretta; mutta ehkä se oli vain luulottelua.
He kuuntelivat tuiki tarkkaavaisina, kun luin vanhoja runoja, toisinaan purskahtaen nauruun, toisinaan huomauttaen, että olivat ennenkin sen kuulleet — niin oli etenkin useimpien loitsujen laita.
Heidän omasta menneisyydestään kertoi muuan vanha eukko, että ensimmäinen, joka tänne tuli Suomesta ryssää pakoon oli Antti Martinpoika Jämsän pitäjästä. Sen nimen hän antoi jälkimaailmalle muistoksi ensimmäiselle asuinpaikalleen. Kun hänellä ja hänen suvullaan ei ollut muuta sukunimeä, niin suomalaiset antoivat saman nimen suvullekin. (Jämsässä ja monessa muussa Hämeen pitäjässä ei enää ole käytännössä alkuperäisiä suomalaisia sukunimiä kuten Savossa ja Karjalassa). Hän oli tullut vaimonsa ja rengin kera ja aluksi asunut jonkun aikaa pohjoisempana Norjassa. Sinne jätti hän vaimonsa ja läksi itse renkinsä kera etsimään sopivampaa asuinpaikkaa etelämpää. Hän kuuli siellä puhuttavan Orsan metsistä ja meni sinne ottamaan niistä lähempää selkoa. Tänne hän pystytti ensimmäisen majansa paikalle, jota nimitetään Autiomäeksi, ½ neljännestä nykyisestä kylästä. Rengin ollessa pyitä pyytämässä oli hän Karjanharjun vuoren luota löytänyt lähteen, jossa oli kirkasta hyvää vettä. Hän veisti kirveellä merkin kuuseen löytääkseen sen. He olivat saaneet sitten etsiä kolme päivää, ennenkuin sen uudelleen löysivät. Sinne he muuttivatkin.
Kolmea vuotta myöhemmin sai eukko sattumoilta kuulla huhun, että mies oli pystyttänyt pirtin jonnekin näille metsille ja läksi etsimään. Eräänä päivänä, kun hän renkinsä kera aitasi kaskea, kuuli hän huhuilemista, joka kuulosti tutulta korviin. Hän kuunteli. Huhuilu toistui. Silloin mieheltä ratkesi: »Kuin ma oisin muun paikan peällä, niin minä tuntisin sen eänen, vaan ei hänen lie hiijen perkele tännek kulettana.» Eukkohan tuo Millbergin kalliolla ukkoaan huhuili.
Ukolla oli kaksi poikaa ja yksi tytär. Tytär nai rengin ja lienee tämän kera sitten muuttanut Makkolaan. Ukon jälkeläisistä kerrottiin eräästä, joka oli ollut niin rutiköyhä, että hän paikkakunnan ainoana asukkaana oli päättänyt sieltä muuttaa ja oli jo kaikki tavarat kannettu pihalle Seffaståsiin muuttoa varten, missä hänen rikas appensa asui. Mutta matkalla kohtasi hän kontion, jonka hän onnistui kaatamaan. Ja kun hän näin sai lihaa, niin hän muutti takaisin kotiansa ja peltojansa hoitamaan. Ja ellei niin olisi käynyt, ei Jämsän kylää tänä päivänä olisi olemassa. Muuten oli mainitulle Antti Martinpojalle annettu kuninkaan käsikirje tallessa ja minä kopioitsin sen. Sen oli antanut Kustaa Aadolf ja se oli päivätty Kopparbergissä maalisk. 22 p. 1627.
Illallisen jälkeen, josta kävi selville, että talo oli varakas, pakinoimme sydänyöhön asti, jonka jälkeen minut pantiin nukkumaan samaan huoneeseen nuoren avioparin kera. Saappaani olin jättänyt vanhan sotamies Tångin paikattaviksi, joka siitä minua verotti 16 killinkiä. Hän oli muuten isännän appiukko.
Seuraava päivä, elokuun 4:s, oli pilvinen ja sateinen. Isäntäni paikkaili tuohivirsujani, jotka olivat hajota ja töin tuskin kestivät Fridshammarin tehtaalle asti. Sain vanhan suomalaisukon kyytiin. En saanut nuorta enkä vanhaa isäntää ottamaan maksua asunnosta ja elannosta, vaikka kuinka yritin. Täältä oli kolme penikulmaa Fridshammarin tehtaalle. Taivaltaessamme pitkät matkat yksissä aloimme jutella. Ukko pakisi, että vanhat suomalaiset ja etenkin hänen äitinsä, joka osasi runoja ja loitsuja, oli kertonut Syöjättärestä. Tämä rumilus oli häijy ja ilkeä. Hänellä oli tytär, jonka nimeä ei ukko muistanut. Ja olipa Syöjättärellä vielä piikalikkakin, oikea ihmislapsi, jonka hän oli jostakin varastanut. Syöjätär oli käskenyt molempien kehrätä. Omalle tyttärelleen oli hän antanut hienoa pellavaa, mutta pilalle vain puista otettua pukinpartaa. Molempien piti kehrätä yhtä hienoa lankaa.
Hän jutteli myöskin laiskasta talonpojasta, joka oli vävylleen sanonut, jotta tämäkään ei liikoja ahertelisi: »Elä huolik paljosta työnteosta! — Anna tehä tekevän! Kyllä moa kasvaa moatessaan, peltois peppuroijessaan.»
Niinikään kertoi hän, että siihen aikaan kun Fågelsjössä vallitsi yleisesti tunnettu lahkolaisuus ja kun nämä pitivät omia saarnojaan ja raamatunselityksiänsä, oli sinne lähetetty Helsinglannin pappeja hillitsemään tuota uskonvimmaa. Mutta talonpojat olivat olleet niin raamatun-oppineita, että olivat panneet papin tiukalle. Vieläpä rovastinkin, kuten edellä olen kertonut.
Mutta toinen hänen juttunsa papeista ansainnee yleisempää huomiota: Moran Fågelsjöstä on kirkolle linnuntietä kokonaista 12 penikulmaa. Eihän tosin tietä — tuskinpa sinne on näkyviä polkujakaan — ole mitattu, mutta ehkä se on pidempi, jos se maanmittarin ketjulla mitataan. Kun kylä on niin kaukana kirkolta, käy seurakunnan pappi vain joka toisena vuonna heidän luonaan nuoria kastamassa, vanhoja ripittämässä, pitämässä lukusia, saarnaamassa j.n.e. — mutta ennen kaikkea perimässä saataviansa. Härjedalin Svegin pitäjän pappikin, jolla on puolta lyhempi matka, käy vuorottelemassa Moran suomalaismetsissä joka toisena vuonna — samoissa tarkoituksissa.
Ja tapahtuipa, eikä kauvan sitten, että Moran apulaispappi Carl Johan Ljungberg unilukkarin ja muutamien muiden henkilöiden kera, jotka kuuluivat saattueeseen, oli matkalla Fågelsjöhön. Sinnehän ei kesällä tulla muuten kuin ratsain, talvella hiihtäen. Hänellä oli tapana maistella hieman liiemmälti. Matkan varrellakin hän oli ottanut liikoja hampaanhautojaisia, josta oli seurauksena, ettei hän jyrkimmissä mäissä uskaltanut istua satulassa, vaan liukui niitä joten kuten takalistollaan, suullaan ja nelin kontin. Eipä ihme jos niin vaikeissa olosuhteissa taskumatti loppui. Saavuttuaan lauantai-iltana Fågelsjöhön oli seuraavana päivänä pidettävä jumalanpalvelus metsäsuomaisille. Mutta jo sunnuntai-aamuna oli hän niin täytenä käkenä, että pelättiin mitä tuleman piti. Ja kun hänen nyt piti jakaa Herran ehtoollista noin 30 vanhukselle, niin oli ehtoollisviiniä niin vähän jäljellä, että ellei ihmettä tapahtuisi, niin saisivat armopöydässä kävijät tyytyä pelkkään leipään. Niinpä kävikin, että säästäväisyydestä huolimatta vain seitsemän tuli osalliseksi Vapahtajan pyhästä verestä, muut saivat tyytyä vain ruumiseen. Sillä pitkän matkan varrella oli juokseva aines, t.s. spiritus rectificatissimus, kuivunut kokoon ja kirkkoviini saanut olla jatkona.
Kun ensimmäinen toimitus oli suoritettu piti toisen, nimittäin saarnan alkaa. Mutta kun pastori oli vähän väsähtänyt ja jalat eivät oikein kannattaneet, katsoi hän parhaaksi saarnata istuallaan peräseinän pöydäntakaiselta rahilta. Hän kiljui ja karjui aluksi, mutta väsyi vähitellen — haukotteli, kunnes luonto pääsi oikeuksiinsa. Sillä ristiessään kätensä ja kehoittaessaan lukemaan »Isä meidän —» nukkui hän kesken saarnaa niin sikeästi, ettei enää herännyt. Seurakunta oli jo aikoja sitten ennättänyt lukea Herran rukouksen ja odotti vain, että pappikin lopettaisi. Ei tahdottu aluksi häiritä tämän »hartautta». Ja vaikka jo huomattiinkin miten oli, niin neuvoteltiin kauan, mitä piti tehtämän — pitikö herättää vai antaa nukkua. Katsottiin edellinen vaihtoehto sopivammaksi. Mutta pappi oli jo vaipunut niin sikeään uneen — tahi raamatun tapaan puhuen — Herra oli laskenut kätensä niin raskaana »palvelijansa» silmille, että kaikki herätys kävi jo mahdottomaksi.
Neuvoteltiin mitä oli tehtävä. Katsottiin lopulta sopivimmaksi kantaa hänet kauniisti lähimmälle vuoteelle selviämään hutikastansa. Ja tämän »ylösrakentavan» jumalanpalveluksen jälkeen painuttiin kotiin.
Seuraavana aamuna pastori heräsi — ehkä entistä selvempänä. Mutta, joko hän sai uutta virvoketta tai vaivasi entinen »pohmelo», hän (suoritettuaan niin hyvin tehtävänsä) ei voinut päästä edelleen muulla tavoin kuin siten, että hänet nostettiin hevosenselkään ja kuljetettiin ratsain siten, että kaksi suomalaista piti koivista kiinni, kumpikin omalla puolellaan, ettei hän keikahtaisi juhdan selästä. Niin hänet saatettiin lähimpään suomalaiskylään, Tandsjöhön Orsan pitäjän metsille. Mitä hyvää hän siellä sai aikaan, sitä en tiedä, mutta kyllä sen, että kaikki sai tapahtua ilman muistutusta.
Kun seuraavana päivänä tulin Moran kirkolle ja kävin pappilassa, en voinut olla kertomatta tästä rovasti Schultzenbergille. Lausuin ihmettelyni, että sellainen kappalainen saattoi vielä olla virassaan. Rovasti vastasi:
»Onhan hänet jo pantu viralta, vuonna 1817 Kristuksen syntymän jälkeen. Ei toki sen vuoksi, mitä suomalaismetsillä tapahtui, sillä missä ei ilmiantajaa, siellä ei myöskään tuomaria.»
»No miksikä sitten?» kysyin minä.
»Eipä sen kummemmasta» sanoi rovasti, »kun että hän minun kielloistani huolimatta sikahumalassa kiipesi eräänä sunnuntaina itse pääseurakunnan saarnatuoliin saarnaamaan. Siellä hän määki ja mylvi ja sai aikaan täydellisen kirkonhäväistyksen. Minä lähetin lukkarin useat kerrat sanomaan, että hän tulisi alas ja että minä tulisin hänen tilalleen saarnaamaan. Mutta kun hän ei totellut, täytyi minun lopulta lähettää sekä lukkari että unilukkari häntä taluttamaan alas saarnatuolista. Mutta mitäs tapahtui? Hänpä alkoi heidän kanssaan tapella itse saarnatuolissa, eikä heidän onnistunut ilman melua ja melskettä vetää häntä väkisin sieltä alas. Sehän herätti sellaista pahennusta, etten voinut olla siitä konsistorille ilmoittamatta. Siitä oli seurauksena, että virkaveljeni, kappalainen, titulus Ljungberg menetti sekä kappansa että kauluksensa.»
Olimme tainkaltaisia tarinoiden tulleet Torskabergin ylämäkeen Orsan pitäjässä. Sen toinen rinne oli toista jyrkempi. Kyytimieheni kertoi, ettei eräs Orsan pappi Forslund, joka nyt on jo kuollut, uskaltanut, pyylevä ja lihava kun oli, istua hevosen selässä, vaan oli hän käyttänyt samaa keinoa kuin Ljungbergkin — liukunut neljin kontin mäkeä alas. Hän kertoi, että Korpin Ulle, joka minua eilen kyyditsi Makkolasta Jämsään, kerran oli ollut kyydissä ja nähnyt papin siten menettelevän.
Käveltyämme kaksi penikulmaa tulimme Djurbergiin kuuluville karjamajoille. Sisällä näimme kaikkialla köyhyyttä ja kurjuutta. Täällä kuulin ensi kertaa Orsan murretta. Sitä puhuivat tuvassa eräs eukko ja taalalaistyttö. Hädin tuskin sain tilkkasen maitoa, joka tuotiin mustassa ja likaisessa astiassa. Huomasin kyllä, etten enää ollut suomalaisten parissa ja epäröin kauvan tohtisinko nauttia sitä. Nälkä pakotti minua; hinta oli 3 killinkiä.
Täältä oli penikulma Fridshammariin. Tiekin tuli yhä paremmaksi, etenkin kun olimme päässeet puolitiehen. Matkalla tapasimme Jämsästä kotoisin olevan sotamiehen, Tångin veljen, joka oli saanut nimen Trogen. Hän oli ollut kirkonkylässä ostamassa nelikon kauroja, joita myytiin sekulin nimellä, sen vuoksi että joukossa oli jokunen ohrajyväkin. Hän oli ollut Kustaa IV Adolfin aikana Ranskan sodassa ja oli Stralsundin edustalla joutunut ranskalaisten vangiksi. Hänet oli ruotsalaisten, puolalaisten, venäläisten ja preussiläisten kera viety Ranskaan ja pakotettu liittymään Ranskan armeijaan ja viety Italian sotaan. Trogen oli ollut Kalabriassa ja monessa muussa paikassa ja hänet oli lopulta viety Itämaita vastaan sotimaan. Siellä hän kahden ruotsalaisen kanssa eräässä taistelussa karkasi vihollisen puolelle. Heidät otettiin hyvin vastaan ja he saivat sikäläiseltä Ruotsin ministeriltä matkapassin Ruotsiin. Seitsemän vuotta hän täten oli ollut ulkomailla. Ruotsalaiset olivat enimmäkseen kuolleet tauteihin Italiassa, kun eivät olleet tottuneita kestämään sen lämmintä ilmanalaa. Hän sanoi, että olisi itsekin menehtynyt ellei häntä olisi elähdyttänyt toisenlainen usko ja luulo. Äitikin oli jo kauan itkenyt häntä kuolleena. — Lähtiessäni Rosentorpista näytti hänen nuorempi veljensä minulle paikkaa, missä Autiomäen pirtti oli ollut ja jonka myllystä hirsiä vieläkin oli nähtävänä. Monet muistivat nähneensä kaatuneena sen kuusen, johon renki oli veistänyt merkin löytääkseen takaisin lähteelle.
Käveltyämme vielä kappaleen matkaa tapasimme kaksi Makkolan suomalaiseukkoa. Hekin tulivat kirkonkylästä, mistä olivat ostaneet muutaman kapan viljaa. Kappaleen matkaa Fridshammarista pysähdyimme hetkiseksi. Pesin kasvoni lahdenpoukamassa ja menin tiepuoleen pukemaan ylleni toiset vaatteet. Tuohivirsunikin jätin tänne. Ne olivat käyneet niin huonoiksi, etteivät pysyneet enää jalassa. Mutta olivathan ne jo palvelleet minua Lehtomäeltä tänne saakka, siis seitsemän penikulmaa.
Tultuani tehtaalle oli minun tuntikausia odotettava talon isäntää, inspehtori Westlingiä. Sillä aikaa piti minulle seuraa vanha rappiolle joutunut mies. Hän oli hyvässä pätkässä ja silmät mulkoilivat kuin härän päässä. Olin utelias näkemään Westlingin, kun Djurbergin taalalaistyttö ja kyytimiehenikin vakuuttelivat, että minä olin aivan hänen näköisensä. Tänne tuli vieraisiin tohtori Lodin tyttärineen Oresta ja he jäivät yöksi. Viimein tuli isäntäkin kotiin. Hän oli ystävällinen ja hyväntahtoinen mies, joka, omituista kyllä, oli koko lailla minun näköiseni. Hänen rouvansakin oli sievän näköinen, mutta oli liian suuri ja lihava ja hampaat olivat sysimustat. Häntä vaivasi nytkin hammassärky, ja vaikka hän käytti tohtorin apua, ei se auttanut. Tämä oli totinen ja vaitelias mies. Meidät sijoitettiin samaan huoneeseen nukkumaan.
Seuraavana päivänä, tiistaina elokuun 5:ntenä, kävin heti herättyäni katsomassa Kalmoran kovasintehdasta. Otin mukaani eilisen kyytimieheni, joka lupasi saattaa minua kirkolle asti. Kaivokselle oli vain puoli neljännestä. Menimme ensin kylään, josta saimme vanhan ukon, kyytimieheni apen, opastajaksemme. — —
Kivilouhimolta menin Åbergin kylään, missä sanottiin tavattavan niin kosolta kuparimalmia, ettei voida pelloilla käyttää sahroja ja että kivet lähteitten reunoilla ovat kuparimalmia. Mutta kylän väki muka pitää sitä kaikilta salassa. Ukko vei minut kylän laitaan saakka, mutta ei pidemmälle, sillä hän pelkäsi kyläläisten kostoa. Menin sinne yksin, mutta jonkun verran peläten, että he voisivat tehdä minulle pahaa, semminkin kun en ollut ottanut aseita mukaani. Siellä tapaamani miehet olivat ystävällisiä. Eräs vanha ukko näytteli kyynelsilmin minkälaisella ruoalla heidän tuli elää. Hänellä oli pieniä hyvin kauniita lapsia. Hän toivoi, että perustettaisiin kaivos, joten ei kuoltaisi nälkään. — Kuparimalmia en tavannut. — —
Palasin tehtaalle, söin aamiaisen ja läksin 4 ½ neljänneksen matkan päässä olevaan kirkonkylään. Menimme koulupappi Svedenjuksen luo. Hän oli itse poissa jakamassa ruunun viljaa rahvaalle. Kumminkin laski piika minut kamariin ja liehakoi minua vahvasti. Sitten juoksi hän kutsumassa opettajan kotiin. Tämä oli vähänläntä ja niin harvasanainen mies, etten monia sellaisia ole nähnyt, mutta muuten hyväntahtoinen. Hän ei tiennyt antaa mitään tietoja ja selvityksiä seurakunnan suomalaisista. Hän kyllä puhui Fågelsjön lahkolaisuudesta, joka oli levinnyt Herrdalista ja jonka alkuunpanija oli hullu pappi, joka oli pantu vankilaan. Siitä on olemassa painettu kertomuskin.
Täältä kirjoitin suomenkielisen kirjeen vanhemmilleni ja vaihdoin itselleni pientä setelirahaa sekä söin päivälliseksi marjoja ja maitoa. Sekä palvelustyttö että pappi väittivät, että olin kuninkaallisen majesteetin lähettämä.
Läksin sitten Noretin kievariin, jonne täältä oli ¾ penikulmaa. Tie, joka kulki Orsajärven rantaa pitkin, oli hyvä. Kyytimieheni ei tahtonut kulkea suorinta tietä Vomusin kautta Garbergiin ja sitä paitsi vei hän kenkävoiteeni mennessään, kun unohdin pyytää sitä takaisin hänen taskustaan.
Noretin kievari on varakas talonpoikaistalo, josta sai mitä tilasi, sen vuoksi päätinkin jäädä sinne yöksi. Epäröin kauan pitikö menemäni pappilaan. Toiselta puolen tuntui hankalalta pukeutua uudelleen, mutta toisaalta paloi mielessäni lähteä sinne. Oli kuin olisi joku minua kehoittanut menemään sinne. Menin siis kello ½ 7 illalla sinne. Tie, joka kulki Siljan järven rantaa, ei ollut kovinkaan pitkä, vain ¼ penikulmaa. Juuri kun olin lähdössä, tuli poika tarjoomaan ostettavaksi vadillisen ihania mansikoita, jotka ostin 12 killingillä. Mutta, kun ne kaadoin toiseen astiaan, näin, että allapäin oli vanhoja ja homehtuncita, josta huomasin, että täällä Taalaissakin osataan pettämisen taito. Luulin sitä paitsi talosta saavani maitoa, mutta heillä oli vain vuohenmaitoa ja sitä en huolinut.
Pappilassa oli koolla useita herroja, jotka pakinoiden istuivat kuistille kannetuilla lavitsoilla. Rovasti Schultzenberg oli jonkun verran isäni näköinen, etenkin leuka ja suun tienoot, mutta hän oli lyhyempi ja lihavampi. Hänellä oli apulaisena maisteri Dahlström. Vielä oli siellä pappismies Lexén ja koulunopettaja, ylioppilas Korsgren. Juttelimme yhtä ja toista, heidän osoittaessaan minulle hyväntahtoisuutta ja huomaavaisuutta, etenkin rovasti, joka pyysi minua jäämään illalliselle.
Dahlström näytti minulle paperin, johon oli kirjoitettu länsi Taalain Grangärdin suomalaisista. Se oli muka leikillä kirjoitettu vastaukseksi rovasti Westbladin hiippakunnan sanomissa huhtikuulla 1774 julkaisemaan pyyntöön, että annettaisiin lähempiä tietoja metsäsuomalaisten uskon asioista. Sain lainaksi kortteeriini tämän käsikirjoituksen kirjoittaakseni siitä kopion. Sen otsakkeena oli: »Afskrift af Prostens i Grangärdet Jakob Boethii bref om finmarkerna i Dalarne», päivätty huhtikuun 14:ntenä 1774. (Tämän kirjeen julkaisin sittemmin omilla muistutuksillani varusteltuna Mnemosynen syyskuun numerossa 1821). Sitten katsoimme, olisiko kirkonkirjoissa mitään Moran suomalaisista; mutta tuloksetta. Muuten olivat papit vasta muutamia vuosia sitten tulleet seurakuntaan eivätkä olleet vielä ennättäneet asiakirjoja lukea, mutta he lupasivat, jos jotakin löytyisi, antaa niistä minulle tietoja Upsalaan, jonka vuoksi annoin heille nimeni ja osoitteeni. Ruustinna oli rehevä ja hyvinvoipa, viiden lapsen äiti ja kaikki olivat tulleet häneen. Hän oli Tukholmasta ottanut mukaansa mamsseli Vilhelmsonin, joka oli vielä heilakka-iässä, tuskin 18 vuotias, ja vieraana oli lisäksi pastori Lexénin rouva. Minut lievetakissani asetettiin illallispöytään näiden molempien naisten väliin ja pidin yllä pirteätä keskustelua. Kello oli jo ½ 11, kun läksin kotiin. Rovasti toivotti minut seuraavaksi päiväksi tervetulleeksi. Silloin luvattiin minulle näyttää kellari, jossa Kustaa I useita päiviä oli ollut kätkössä ja kivi, jolta hän puhui taalalaisille.
Seuraavana päivänä, elokuun 6:ntena, nousin varhain ja kopioin eilisen puolentoista arkin pituisen asiakirjan ja alkoi silloin kuten usein nenästäni vuotaa verta. Mansikkani olivat muuttuneet puurotahtaaksi, enkä viitsinyt niitä syödä. Ollessani jo valmis lähtemään pappilaan tuli Lexén luokseni. Matkalla pappilaan, pitkän sillan toisella puolella, tapasimme Dahlströmin ja Korsgrenin, joista edellisen piti mennä ripittämään Sollerön toiselle puolelle. Me muut menimme pappilaan, missä tarjottiin aamiaista, vaikka kello jo oli ½ 11. Minä, Lexén, Korsgren ja eräs nuori herra menimme veneellä lahden toisella puolella olevaan kylään, jossa oli kellari, jota nimitetään Kungskällaren. Sen löysimme kappaleen matkaa rannasta ja oli sen suojaksi rakennettu pieni rakennus, johon ei vielä oltu ennätetty saada ovea eikä ikkunoita, joten se oli huvimajan tapainen. Kellari, jota oli jonkun verran korjattu, mutta joka muuten oli entisellään, oli pyöreä ja niin matala, ettei siinä mies mahtunut seisomaan. Oven yläpuolella oli ollut vierreastia, etteivät tanskalaiset löytäisi käytävää. Sivuseinässä oli aukko, josta oli kurotettu ruokaa sisälle. Kellari oli tiilestä ja millei jokaiseen olivat katsomassa käyneet herrat kaivertaneet nimensä. Minäkin piirsin nimeni katossa olevaan tummahkoon kiveen. Paluumatkalla menimme pappilaan päivälliselle. Ilma oli edelleen yhtä ihana kuin eilenkin.
Iltapäivällä otin Noretista kaksi miestä soutamaan itseäni ja Korsgreniä Solleröhön, jonne laskettiin olevan runsas penikulma ja jonka vuoksi kumpikin mies sai 18 killinkiä. Otimme mukaamme uistimen, mutta emme saaneet niin evääkään. Luulimme saavamme samat soutajat paluumatkalle, mutta he palasivatkin meitä odottamatta. Sollerö on penikulman pituinen Siljanin saari ja muodostaa nykyään eri seurakunnan, mutta oli ennen Moran kappeli. Kirkkoherrana oli Godenjus, jonka isä oli Gagnäsin rovasti. Hän oli äskettäin saanut apulaisen, jonka käytös ja ulkomuoto muistuttivat suuresti Gustaf Vinteriä. Pastorilla oli rattonaan nuori ja sievä rouva, joka oli iloinen ja reipas. Dahlström, joka ripitettyään oli tullut tänne, taputteli jo kerran hänen rintojaan. Herrojen istuutuessa totia juomaan läksin minä etsiskelemään mineraaleja, joista Lexén oli puhunut.
Herrat kertoivat, että muutamia viikkoja sitten oli täällä käynyt eräs tohtori Wahlberg Upsalasta, vaikkei kukaan häntä tuntenut. Hän oli muutamana lauantai-iltana tullut Noretin kievariin ja ottanut miehen sunnuntai-aamuna soutajaksi Solleröhön, jonne hän meni mineraaleja tutkimaan. Huono takki, kakkulat nenällä ja vasara kädessä olivat herättäneet epäilyksiä. Hän oli eräässä talossa kysellyt, oliko saaren vesi hyvää vai oliko siinä mitään sivumakua — kysymys, joka taalalaisista oli vieläkin epäilyttävämpi. He vastasivat, että pappilassa oli hyvä kaivo, päästäkseen selville uskalsiko mies, jota he pitivät lurjuksena, mennä sinne. Mutta kun tämä ei mennytkään sinne käsin, kysyttiin, eikö hän aikonut käydä pappilassa. Kun hän vastasi, ettei hän tuntenut pappia, kysyttiin, eikö hän aikonut poiketa majuri Häggesin virkataloon, jossa oli hyvä kaivo. Mutta siihenkin vastasi mies, ettei tuntenut majuria eikä aikonut käydä siellä. Enempää eivät solleröläiset tarvinneetkaan. He olivat varmat, että he olivat saarelleen saaneet oikean roiston ja kulkurin, joka ei uskaltanut mennä taloihin, vaan naputteli vasarallaan kallioita. Tiedoitettiin nimismiehelle ja tämä antoi kirkossa kuuluttaa, että jumalanpalveluksen päätyttyä ryhdyttäisiin ajojahtiin roiston kiinniottamiseksi. Ja niinpä lähdettiin saarta ketjuna kiertämään. Kun he tulivat sille rannalle, missä mies oli tullut maihin, näkivät he hänen olevan jo järvellä saarelta menossa. He neuvottelivat, mitä olisi tehtävä, pitikö lähteä takaa-ajoon vai antaa hänen mennä. Mutta kun arveltiin, ettei hän enää voinut tehdä mitään pahaa, ajateltiin: Annetaan tuon maankiertäjän mennä! (Kun Upsalaan palattuani kerroin jutun Wahlbergille, hän sille nauroi ja sanoi, että hän kylläkin oli ihmetellyt rannalle kerääntynyttä kansanpaljoutta, mutta sitä hän ei ollut aavistanut, että kaikki olivat hänen vuoksensa sinne kerääntyneet).
Menin apulaisen kanssa kirkkoa katsomaan. Se oli uusi ja kivestä rakennettu. Alttaritaulu esitti pylväskäytävää, joten etäältä näytti siltä kuin kirkko olisi ollut siitä kaukana. Saarnatuolin toiseen nurkkaan oli maalattu palmupuu, joka olisi ollut enemmän edukseen, ellei sen ympärillä olisi ollut kullattu vyö. Me söimme välipalan ja läksimme paluumatkalle klo 7, mutta kovan vastatuulen vuoksi saavuimme pappilan rantaan vasta kello 11 yöllä. Dalström oli vähän huitteruksissa, mutta selkisi matkalla. Maksoin soutajille osuuttani 24 killinkiä ja läksin kotiin päin kömpimään. Olimme ainakin tunnin ajan nähneet järvelle jotakin valkeata liikkuvan Noretin tiellä kappaleen matkaa pappilasta. Ihmettelimme, mitä se mahtoi olla, ja minä arvelin sitä valkeaksi hevoseksi. Mutta kun nyt yön hämyssä menin lähemmäksi, luulin edessäni olevan valkeita lehmiä ja aivan lähellä huomasin ne kolmeksi taalaintytöksi. Olin sulkea yhden syliini, kun äkkäsin sen olevan itse ruustinnan, toinen oli mamsseli Vilhelmson ja kolmas tuntematon nainen; kaikki kolme valkeisiin vaatteisiin puettuina. Minua oudostutti se, että ruustinna niin myöhään ja ties' kuinka kauan oli seisoskellut etäällä pappilasta. En ollut silti tietääksenikään, vaan rupattelin hänen kysymystensä johdosta yhtä ja toista Sollerön-matkastamme. Näin silti, että mamseli Vilhelmson naurahteli ja katseli minuun veitikkamaisesti ja että rouvankin suu vetäytyi toisinaan hymyyn, josta kyllä jotakin aavistelin. Seisoskelimme niin pakinoiden hetkisen. Ruustinna tahtoi ensiksi saada minut lupaamaan, että tulisin seuraavana päivänä pappilaan ja sanoi näyttävänsä taalalaisten vanhoja sotajousia ynnä muita muinaismuistoja. Mutta minä vastasin, ettei niin mieluista kuin se olisikin, aikani antanut myöden. Kun hän näki, ettei se auttanut, esitti hän tuon vieraan naisen selittäen, että tämä oli nuori rouva, joka asui aivan lähellä samassa kylässä kuin minäkin, siis Noretissa, puhutellen naista joka toisessa sanassa »serkuksi.» Ruustinna kysyi, enkö olisi niin ystävällinen ja saattaisi »serkkua» kotiin, kun oli jo yö ja meillä sama matka. Nytpä avasi vieras nainenkin suunsa, kiemaili ja niiaili sekä pyyteli anteeksi. Hänen sivistyneestä ja sujuvasta puheestansa huomasin, ettei ollut kysymyksessä mikään herraskaiseksi puettu kamarineitonen, kuten aluksi olin luullut. Lupauduin uskolliseksi saattajaksi ja sanoimme jäähyväiset. Mamsseli Vilhelmson nauroi makeasti ja ruustinna huusi jälkeemme: »Onnittelen serkkua hyvän saattajan saaneena!»
Enpä tiennyt mitä piti uskomani. Aluksi luulin, että minulle esitettiin valepukuinen kamarineito tahi piika, jonka piti tehdä minusta pilaa, nuori ja kokematon kun olin ja päälle päätteeksi ulkomaalainen, jotta sitten voitaisiin minun kustannuksellani pitää hauskaa. Mutta kun näin, että sekä ruustinna että mamsseli Vilhelmson hyvästeltäessä todella suutelivat häntä, niin ei se oikein mallannut; sillä piikaa he eivät olisi toki alentuneet suutelemaan. Että tässä silti piili jotakin salaperäistä, päättelin siitä, että vieras serkku oli kietonut päänsä ympäri suuren valkean kambritsihuivin ja niin perinpohjaisesti, että tuskin nenännipukkaa näkyi. Siitä päättelin, että alla piili jotakin epämuodostunutta ja luotaan työntävää. Silti aloitti hän keskustelun sanoen olevansa yksinkertainen »dalkulla», itse nauraen nerokkaalle keksinnölleen, selittäen samalla ettei minun pitäisi häntä arvostella vaatteitten mukaan. Vähän ajan kuluttua sanoi hän nimensa olevan Zweigbergh ja että hänen miehensä oli luutnantti, mutta että tämä vieden heidän ainoan lapsensa, 11-vuotiaan tyttären mukanansa oli muuttanut Vestergötlantiin. Hän oli jäänyt jäljelle piikojen ja 80:n ikäisen ukon kera nimeltä Ulfsparre tätä hoitamaan j.n.e., jonka vuoksi hänellä asustaessaan yksin oli sanomattoman ikävä. Annoin hänen puheensa kulkea korvasta sisälle, toisesta ulos, t.s. en uskonut enkä epäillyt. Hän tipsutteli vieressäni lyöttäytyen kuin siipieni suojaan. Kun minä harppailin reippaasti, teki hän samoin, jos hidastutin käyntiäni, niin hän samoin. Kun tulimme jollekin veräjälle, kiiruhti hän edellä avaamaan sen kohteliaasti minulle. Ehei, ajattelin minä, nyt minun on otettava selko, mikä lintu sinä oikein olet, ja päätin seuraavalla veräjällä ehättää ennen häntä. Kiiruhdin siis edelle, otin häntä vyötäisiltä ja samalla rinnoistakin, mitä hän ei suinkaan ujostellut, päinvastoin tuntui se häntä huvittavan, kun sai vähän kanssani teuhata. Enpä tyytynyt vielä tähänkään, vaan kokeilin, menisikö hänen auliutensa vieläkin pidemmälle. Kun siis olimme kävelleet vielä kappaleen matkaa, kysyin — oli nimittäin jo sydänyö — eikö istuttaisi hetkiseksi ruohikolle tien viereen levähtämään. Kun hän oli heti valmis, en tiennyt, mitä vastaisin, voidakseni rehellisesti vetäytyä pelistä. »Mutta ruoho onkin jo kasteesta märkää», sanoin, »joten se ei käy laatuun.» Luonnollisesti hän oli samaa mieltä ja niin pääsin mukavasti pälkähästä.
Tultuamme kievarin pihalle juttelimme siinä muutaman sydänyön hetken. En enää muista, kysyinkö ajattelemattomuudessani vai häntä edelleen koetellakseni, eikö hän tahtoisi tulla minun kamariini, koska minulla kerran oli yksityinen huone pihan puolella. Hän niiasi ja kiitti valmiina kuin olisi se kuulunut hänen velvollisuuksiinsa. Nytpä jouduin kiikkiin, suoraan sanoen, minä häpesin. Pyytelin anteeksi ja estelin menoa sillä, että huone oli siivoomaton ja minun tavarani siellä sellaisessa sekamelskassa, etten kehdannut laskea ketään sisälle. Sanoin mieluummin saattavani hänet kotiin, nähdäkseni samalla, missä ja miten hän asui. Iloisena suostui hän mielihyvin siihenkin. Ja me vaelsimme edelleen.
Kun oli sanottu hänen asuvan samassa kylässä, luulin tietysti, ettei matka olisi pitkä. Minusta tuntui sen vuoksi oudolta, että uudelleen jouduimme pimeään metsään, jossa vain hän, joka tunsi tien, saattoi seurata kapeata polkua. Eikä siinä kyllin — matka ei tuntunut koskaan loppuvan, niin kauan se minusta kesti. Itsekseni mietin, näinkö oli tarkoituksena viedä minut johonkin ansaan rahojeni vuoksi — kun olin aseeton, sillä ruustinnaan ja serkkuun ei mielestäni enää ollut luottamista. Olimme mielestäni jo vaeltaneet yön pimeydessä lähes ¼ penikulmaa, kun tulimme suurehkon navetan veräjälle, minkä takana kolmattakymmentä lehmää märehti. Noudattaen pientä polkua tulimme torpan toisella puolella olevalle veräjälle. Ja niin oli edessämme punaiseksi maalattu kaksikerroksinen rakennus, jota kävelykumppanini sanoi kodikseen. Kaikki valot ikkunoista oli jo sammutettu. Hän kysyi, enkö tahtoisi katsella kaunista puutarhaa, johon käytävä johti vasemmanpuoliselta rakennuksennurkalta ja aitauksen takana oli rivi korkeita tuuheita koivuja. Kohteliaisuudesta suostuin ehdotukseen. Käveltyämme muutaman askeleen suurta käytävää pitkin hän kysyi, enkö tahtoisi laskeutua hänen kerallaan suureen luolaan. Hän näytti aukkoa, jonne johtivat leveähköt portaat. Luolan pohjalle oli seinämille tehty ruohosohva. Vai niin, ajattelin minä, tännekö hän tahtoikin minut viedä, jotta kaikessa rauhassa ja häiritsemättä saisimme vaipua tutkimaan hiljaista ja puoleensa vetävää luontoa. Mutta hän ei edes istuutunut, vaan selitti, että täällä on epäterveellistä ja kosteaa, ja pyysi minua sisälle. Aavistin, että hän vain tahtoi tutkia rakennuksen tältäkin puolelta, oliko kaikki valot rakennuksessa sammutettu. Kello oli yksi yöllä.
Tultuamme saliin pyyteli hän anteeksi, että pöydällä oli joukko maitoastioita ja sanoi katuvansa, ettei ollut antanut piialle maitoaitan avainta. Hän vei minut salin oikealla puolella olevaan kamariin, pyysi istumaan ja sanoi vilkaisevansa miten on vanhan Ulfsparren[5] laita, jota hän nimitti isoisäkseen ja joka nukkui salin vasemmanpuolisessa kamarissa. Ukko kysyi: »Missä sinä olet viipynyt niin kauan?» Hiivin oven taakse kuuntelemaan, puhuttaisiinko mitään minusta.
Naisen muutamin sanoin toivottaessa hyvää yötä sanoi ukko: »Jumala sinua siunatkoon, lapsukaiseni!» ja silloin minä sen kiireen harppasin entiselle paikalleni kamariin istumaan, ilman, että nainen oli mitään huomannut. Nyt riisui hän päällystakin yltänsä, joten näin, että hän oli sangen hienosti puettu, mutta liinaa hän ei ottanut kasvoiltaan. Hän pyysi saada tarjota illallista, mutta minä kielsin.
»Kyllä minä nuoret herrat tunnen», sanoi hän, »he pitävät viilikehlosta.» Hän meni maitoaittaan ja toi yhden sellaisen. Eikä minullakaan ollut mitään vastaan, sillä minulla oli kova nälkä ja ruokahalu, kun en ollut Sollerössä syönyt muuta kuin pienen voileivän ja olin sen jälkeen ollut tuntikausia järvellä. Rouva Zweigbergh pani nyt pöydälle pullon viinaa, voita, kuoripiimäkehlon, maljan kermaa, sokeria, inkivääriä y.m. Hän pyysi samalla anteeksi, että kestitys oli niin kehno ja maalaismainen, kun hän ei tahtonut herättää talon piikoja keittämään, mutta jos tahtoisin, niin pianpa sekin olisi tehty. Minä pyysin häntä kaikin mokomin jättämään sen tekemättä. Söin vankasti, mutta vain kuoripiimää, mikä ei herättänyt epäilystä, vaikkakin se oli vielä liian nuorta, joten se ei ollut vielä täysin piimiintynyt. Hän kysyi, miltä se maistui. Minä tietysti kehuin sitä erinomaiseksi, mutta hän olisi saanut vallan toisen käsityksen, jos olisi maistanut. Sitten kehui hän minua siitä, etten maistanut viinaa ja arveli: »Sitäpä en olisi konsanaan uskonut!»
Kun olin syönyt, kysyi hän, enkö tahtoisi olla hänen luonaan yötä. Hän selitti, että saisin koko yläkerran käytettäväkseni ja että hän itse tekisi minulle sinne vuoteen herättämättä piikoja ja ettei minulta mitään tulisi puuttumaan. Rukoileva äänensävy vaikutti sen, että minun oli aluksi vaikea pyyntöä vastustaa ja kylmänä, epäilevänä ja kiittämättömänä suhtautua hänen osoittamaansa hyvyyteen. Ja jos hän olisi sytyttänyt valon ja paljastanut kasvonsa, minä olin liian kaino sitä pyytämään, olisin ehkä jäänyt, semminkin kun olin epävarma, löytäisinkö halki metsän tien kievariin. Mutta se seikka, että hän peitti kasvonsa osoittamatta minulle luottamusta, vaikutti, etten minäkään uskonut hänestä mitään hyvää. Kaikki minun vastasyyni hän kumosi käyden yhä kiihkeämmäksi. Lopulta sanoin tiukasti, että minun oli mahdotonta jäädä, kun en uskaltanut jättää tavaroitani omiin hoteisiinsa kestikievariin lukitsemattomaan huoneeseen, jonne jokainen matkustaja saattoi päästä. Muistelen vieläkin niitä syviä huokauksia, jotka pääsivät ilmoille hänen rinnastaan sydämen kevennykseksi; ja oli oikein paha ollakseni, kun ne olivat minun aiheuttamiani.
Kun otin jäähyväiset ja nyt tosissani, luulin hänen olevan pahoillaan ja vihainen, mutta hän osasi niin teeskennellä, että hän tuskin näytti surulliselta. Hän päinvastoin tuli minua saattamaan. Mutta kun olimme kulkeneet lehmitarhan läpi ja tulleet toiselle veräjälle, en antanut hänen saattaa pidemmälle, sillä olen varma, että jos vain olisin sallinut, olisi hän tullut aina kestikievariin asti. Kun hän vihdoin viimein sanoi jäähyväiset, hän pyysi — miltei rukoili — että jos paluumatkalla Elfdalista tulisin tätä tietä tai jos muulloin kävisin näillä main, kävisin hänen luonansa — hänelle jäi siis vielä toivon kipinä himmeästi välkähtelemään. (Kun joskus olen ystävilleni tämän tarinan jutellut, ovat he kuin yhdestä suusta selittäneet, että minä olin tyhmä kuin jääräpässi, kun en paremmin käyttänyt hyväkseni tilaisuutta hyväntahtoisuutta, luottamusta ja hempeyttä).
Kun nyt piti vaeltaa kotiin, sain kyllin »könilleni» itsepäisyyteni vuoksi. En löytänyt tietä, eksyin ja jouduin metsän tiheikköihin, joissa oli vaikea tunkeutua edelleen, kunnes viimein tulin järven rannalle, joka ei voinut olla mikään muu kuin Siljan. Kuljin sen rantaa pitkin, kunnes tulin pitkälle joen yli vievälle sillalle, josta kyllä löysin kotiin. Tultuani kievariin paneuduin väsyneenä vuoteelle, vielä kauan miettien rouvaa ja hänen käyttäytymistään.[6]