Suomentajan laatimia lisäyksiä ja selityksiä

Siv. 1. Otavan I osan esipuheessa, ss. XIII—XV, Gottlund samaan tapaan kuin tässä matkakertomuksessa tekee selkoa siitä, miten hän joutui matkalle. Gottlund oli syntynyt Ruotsinpyhtään pappilassa helmikuun 24 p. 1796, itse hän tosin teoksessaan Läsning för finnar, s. 408, kirjoittaa »på min 70:de födelsedag den 28 Februari». Ylioppilaaksi hän tuli Porvoon lukiosta maalisk. 5 p. 1814 antautuen harjoittamaan matemaattis-luonnontieteellisiä opintoja. Hän kuunteli myöskin luentoja sielutieteestä, uuden testamentin alkukielestä ja Vergiliuksesta. Kevätlukukauden lopulla 1815 G. otti Turun yliopiston rehtorilta todistuksen jatkaakseen opiskelua Upsalassa. Ennenkuin lähti Upsalaan, palasi hän kotiinsa Juvalle keräten syyskuusta 1815 kesäkuuhun 1816 siellä kansanrunoutta. Hänen tänä aikana saamansa saalis käsitti kaikkiaan n. 150 loitsua, 100 vanhaa ja 50 uutta runoa, 50 laulua sekä joukon taikoja, sananlaskuja ja muistiinpanoja häistä ja hautajaisista. Hän oli siis kerännyt suuremman kokoelman kansanrunoutta kuin tiettävästi kukaan ennen häntä. Oltuaan vuoden kotonaan lähti hän heinäk. 16 p. 1816 Ruotsiin ottaen mukaansa m.m. runokokoelmansa. Upsalaan hän saapui elokuun alussa ja kirjoitti nimensä yliopiston matrikkeliin saman kuun 13:ntena. Täällä hän jatkoi aluksi luonnontieteellisiä opintojaan, mutta kuunteli myös filosofian latinan ja kreikan luentoja. Isälleen hän kirjoittaa: »Luulen, ettei kukaan koko akatemiassa kuuntele niin monia luentoja.» Hän kertoo nousevansa klo 3:lta aamulla ja valvovansa klo 9—11 illalla. (Kirjeenjäljennös päiväkirjassa 9. X. 1816). Upsalassa oleili silloin niin suuri joukko suomalaisia, että he muodostivat eri osakunnan (nation) omine kuraattoreineen ja inspehtoreineen. Vv. 1801—22 opiskeli Upsalassa 86 suomalaista. V. 1824 lakkautettiin Suomalainen osakunta (Finska nationen).

Kirjeessään isälleen sekä Abraham Poppiukselle G. kertoo, että suomalaiset ovat »irstaita velikultia» (liderliga krabater), jotka kulkevat »kellarista kellariin», joten monesta ei ole suomalaiselle kansakunnalle kunniaa. Senpä vuoksi hän sanoo mieluummin seurustelevansa ulkomaalaisten kanssa.

Siv. 1—2 puhuu G. tutustumisestaan Palmbladiin ja Atterbomiin. Vilhelm Fredrik Palmblad oli syntynyt 1788, tuli ylioppilaaksi 1806, maisteriksi 1815, dosentiksi 1822. Hän oli maantieteilijä, historioitsija, sanomalehtimies ja politikko. Osti 1810 akateemisen kirjapainon, s.v. Phosphoros lehden, Poetisk kalenderin 1811, Svensk Literatur-Tidningin v. 1813.

Per Daniel Atterbom on Ruotsin kirjallisuuden merkkimiehiä. Hän oli syntynyt v. 1790, yliopp. 1805. Hän perusti v. 1808 »Aurora»-seuran ollen Palmbladin ohella sen etevin jäsen. Hän toimitti vv. 1810—22 Poetisk kalenderia ja myöskin Svensk Literatur-Tidningiä. »Phosphoros», josta G. puhuu, alkoi ilmestyä v. 1810. Se edusti uusromantiikkaa, jota Atterbom-Palmbladin suuntaa lehden mukaan nimitettiin fosforistiseksi, vastakohtana järkeilevälle kustavilaiselle ja akateemiselle kirjallisuuden suunnalle. Friedrich Rühsin teos »Finland und seine Bewohner» ilmestyi alkuaan saksaksi Leipzigissä v. 1809. Gottlund arvosteli v.v. 1811—12 julkaistua ruotsalaista käännöstä »Finland och Dess Invånare».

Myöskin n.s. göötiläisen koulun aatteisiin tutustuminen saattoi antaa G:lle virikettä runonkeräyksiin ja matkoihin. Göötiläisen koulun miehet ihailivat alkuperäistä »turmeltumatonta» kansanluonnetta, voimaa ja kuntoa sekä sankarirunoutta ja tarustoa.

Päiväkirjassaan 1.3. 1815 G. kertoo ostaneensa göötiläisten aikakauskirjan »Idunin» ja paria kuukautta myöhemmin Atterbomin Poetisk kalenderin useita vuosikertoja. Upsalaan tultuaan hän osti Svensk Literatur-Tidningin ja Phosphoroksen vuosikertoja. Palmbladiin G. tutustui sattumoilta akateemisessa kirjapainossa elok. 31 p. 1816 ja kertoo päiväkirjassaan P:n kanssa puhuneensa laajasti kirjallisuudesta sekä politiikasta ja eronneensa hänestä hyvänä tuttavana. Elok. 30 p. 1816 hän kirjoittaa isälleen (päiväkirjassa kirjeen jäljennös) olevansa Palmbladin ja Atterbomin hyvä tuttava ja heidän välityksellään tutustuneensa muihinkin kirjailijoihin. Atterbomista hän kirjoittaa Poppiukselle 5. II. 1816: »Se on yxi ajvan hiljainen miesi, ja emine taidan ymertä, mitenkä hän on nin suuret kiäntymyxet (omhvälfningar) Ruotsin laulamuxessa (Poesie) matkan saatana. Hän on pannuna kumaxi, ette ne ej Turussa ovat pitänä pareman huolen, oman maan asiojsta, vajka ne kylle joka vuosi kirjuttavat disputationit Saxan ja Graekan kielen välillä, nin ej hyö millonka antavat omasta kielestä tiedon. Vaan tähä myö liiton ette ej suomen maan tietymys (Litterat.) mejden syyn kautta pitä hävittämän, vaan piteme me ajkana myöten nin paljoin kuin mejden voimassa on site julista ja ylösvalista.»

Gottlund sanoo, leikillisesti (s. 2) nelisen kuukautta oleiltuaan Upsalassa seisoneensa toisella jalallaan runotarten alueella, toisella survaisseensa syvälle viisauden lähteeseen. Syksyllä 1816 hän vei runojansa Atterbomin ja Palmbladin nähtäväksi ja sai pari savolaista maalaiselämää kuvaavaa runoansa julkaistuksi Poetisk kalenderissa. Seuraavan vuoden kalenteriin hyväksyttiin vain yksi hänen runonsa, mutta Bruzeliuksen toimittamaan »Kalender för Damer» otettiin kolme G:n runoa: »Det sista afskedet», »Mitt femtonde år» ja »Väinämöinens Harpa». Runot ilmestyivät kielivirheet korjattuina ja oudot sanat karsittuina. Pitkäveteisiä ne ovat, mutta mielikuvituksen lentoa niissä on.

Gottlundilla siis oli alun pitäen menestystä Upsalan huomattavimmissa kirjallisissa piireissä, vaikka olikin vasta 20:n ikäinen. Niissä keskusteltiin usein maamme oloista ja kansanrunoudesta. Gottlund näyttää esiintyneen suomalaisena asiantuntijana. Ei siis ole kumma, että Palmblad maaliskuussa 1817 pyysi nuorukaista arvostelemaan saksalaisen oppineen teosta. Matkaa suomalaismetsiin Gottlund näyttää suunnitelleen jo aikaisemmin ja ehkä hän oli Rühsin teoksenkin lukenut jo varhemmin, sillä jo tammik. 15 p. 1817 kirjoitti hän isälleen aikovansa kesällä matkustaa Taalaihin.

Rühs on saanut tietonsa Ruotsin metsäsuomalaisista etupäässä Porthanin kirjoituksesta: »Om de på svenska sidan boende Finnar», (Åbo Tidningar 1793, n:ot 5—8, 10, 13, 14, 32, 49, 52), Rühs esittää ne saksalaisessa painoksessa liitteenä: »Von den finländischen Colonisten in Schweden und Norwegen»: I Von den an verschiedenen Stellen in Schweden wohnenden Finländern, ss. 407—417 ja II Von den Finländern in Norwegen, ss. 417—420. Norjan suomalaisista on Rühs käyttänyt lähteitä: »A. C. Smith beskrivelse over Trysild Praestgjild i Agger huusstift i Norge» ja »E. Pontoppidan naturl. Historie v. Norwegen I.»

Siv. 3 sanoo G. etsineensä vain Rühsin käyttämää lähdekirjallisuutta. Sitä paitsi löysi hän Fernowin teoksesta »Beskrifning öfver Värmland» ja Hülphersin kirjasta »Dalresan» muutamia tietoja suomalaisten asuinpaikoista.

Samalla sivulla Gottlund kertoo tiedustelleensa tuttaviltansa metsäsuomalaisista. Päiväkirjassa 29. XI. 1816 lukee: »Mine mänin Pastor Sundströmin luona, hän haasteli kaikilaisista ja hänen matkansa Vermlandissa, johon asukat hän ki[it]ti ja mitänke hän on Carlstadissa löytenyt suomalaisia». Tammik. 15 p. 1817 hän kirjoittaa isälleen: »Olen tutustunut erääseen nuoreen Restadiukseen, Liman pastorin poikaan Taalaista. Siinä seurakunnassa lienee kokonainen suomalaisseutu.»

Ss. 5—6 ja 9 mainittu Höckert on Fredr. Vilh. Höckert, synt. 16. VII. 1798, yliopp. Turussa 6. II. 1816, Upsalassa 13. X. 1816. Isä oli kauppias Vaasassa.

Siv. 6 ja toistamiseen s. 281 puhutaan Saukosta, »laajalti kuulusta» villakoirasta. Vermlannin matkallaan oli G:lla mukanaan kaksi lintukoiraa ja temppuja tekemään opetettu Saukko. Laajalti kuuluksi tuli Saukko vielä kuolemansakin kautta. Se sai väkivaltaisen kuoleman ja Gottlund riiteli tappajalta 100 taalaria, »joka summa teki Otavan julkaisemisen mahdolliseksi».

Matkavarustuksiin kuului myöskin kirjoituslaatta (plån). 1800-luvun alkupuolella käytettiin muistikirjan tapaista laattaa, jossa oli muutama levy, joiden pinnat oli niin valmistettu, että niihin saattoi kirjoittaa kuten rihvelitaululle ja sitten pyyhkiä ne uudelleen tyhjiksi.

Siv. 9 mainilaan, ellä G. ennen matkalle lähtöään luki viimeisen korjausvedoksen Svensk Literatur-Tidningin 25:nteen numeroon ja ensimmäisen 26:nteen. 25:s numero on päivätty lauantaina kesäk. 21:nä, joten mainittu viikkolehti näyttää ilmestyneen ainakin viikkoa myöhemmin päiväystään. Arvostelu pysähtyi 26:nteen, kesäk. 28:nnen päivän numeroon, ja jatkoi arvostelija sitä vasta matkalta palattuaan 49:nnessä, jouluk. 6:nnen p:n, numerossa. Kahdessa viimeisessä numerossa onkin jo hieman G:n matkallaan saamia tietoja.

Tämä yhdeksättäkymmentä tiheään painettua palstaa pitkä arvostelu ruotsinmaalaisessa kirjallisessa lehdessä on siksi huomattava, että on syytä sitä selostaa.

Laajimmin puhutaan siinä suomalaisesta jumalaistarustosta ja kansanrunoudesta. Onpa siinä 23 suomenkielistä otetta vanhoista runoistammekin, yhteensä 150 suomenkielistä säettä ruotsinkielisine käännöksineen. Rühs väittää, nojautuen Porthaniin, ettei suomalaisissa historiallisissa runoissa ole ainoatakaan, joka on uskonpuhdistuksen aikaa vanhempi. Gottlund kysyy, miten Rühs sitten selittää Väinämöisen, Joukkavaisen sekä Kalevan pojat, jotka viimeksimainitut sankarit tarujen tietämän mukaan tekivät retken Garda-Riikiin, Hiienväet j.n.e. Hänen mielestään ei Suomen suvun muinaisuutta ole etsittävä Ruotsin vanhoista tarunomaisista lähteistä, vaan suomalaisten omista muistitiedoista. Rühs väittää, että viisikielinen, teräskielinen kantele on vanhempi soitin kuin jouhikantele. »Ilmoittaja luulisi päinvastoin. Osaksi sen vuoksi, että jälkimmäinen tekotavaltaan on yksinkertaisempi, mikä tavallisesti on vanhemmuuden merkki, osaksi siksi, että jouhikielet Suomessa ovat vanhempia kuin teräs- tahi messinkikielet. Ja vihdoin itse kanteleen nimikin näyttää sitä todistavan. Se johtunee sanasta kanta, freqventatiivimuoto kantele (bära ofta). Luultavasti kantoivat ensimmäiset runolaulajat (bardit) aina harppuansa mukanansa, jolloin jokainen, joka ei tuota soitinta tuntenut, kysyi: »Mitäs kantelet?» (kannat), josta ehkä kantele nimitys sai alkunsa. Tämä on sitä luultavampaa, kun jouhikanteleessa on ikäänkuin varta vasten tehty ripa (handtag) ja sitä on mukavampi kuljettaa kuin kanteletta. Kun sittemmin keksittiin messinkikielet, oli välttämätöntä tehdä niiden välillä ero ja niin toista alettiin nimittää jouhikanteleeksi (tagelharpa). Pohjoisissa maakunnissa sitäkin vieläkin nimitettään kanteleeksi.

Tekijän kuvaamia teräskieliä ei ilmoittaja ole nähnyt Savossa eikä Karjalassa.» Sanoopa G. kuulleensa jouhikolla soitetun venäläisiä katrillejakin sekä nähneensä herrasväen käyttäneen taitavaa jouhikonsoittajaa joulukemuissaan. Niinikään hän ei pidä Väinämöistä kanteleen keksijänä, sillä tämän isä, Kaleva, opetti V:tä kanteletta soittamaan. Väinämöisestähän sanotaan vain, että hän itse teki kanteleen ja mestarillisesti osasi sitä käyttää. Jos hän olisi ollut sen keksijä, niin se olisi vasta silloin saanut nimensä. Mutta niinhän ei ollut asianlaita. Kun kaikki kokoontuivat suloista soittoa kuuntelemaan, kysyivät he: »Mist' on kantele kotoisin?». Ja kun kysyttiin samaten nauloista, kielistä ja pohjasta, niin oli tietysti ennenkin nähty tuollainen soitin, kun osien nimetkin tiedettiin eikä luultu, kuten amerikkalaiset ensi kerran nähdessään ratsastajan, että sekä mies että hevonen kuuluivat samaan eläimeen. Ja tuskinpa edes tavallisella jouhikanteleella olisi ollut sellaista viehätysvoimaa, ellei siinä olisi ollut erikoisia kieliä, jotka Väinämöinen ehkä oli saanut merimatkoillaan, metallikieliä, joista muutamat luulivat, että ne olivat »Hiuksista Hiien hirven, Karvoista Merikateen», toiset »Jouhista hyvän orihin, Lemmon varsan vahteista.» Muutamat arvelivat, että ne olivat »Siian suonista sinisen, Hiuksista Hiijen-Neijon» j.n.e.

Gottlundin arvostelu, joka muodostaa kokonaisen teoksen on suurimmaksi osaksi ikäänkuin täydennys Gananderin mytologiaan ja Porthanin kirjoituksiin ja sisältää varteen otettavia tietoja ja sen ajan mittapuuta käyttäen hyviä huomioita. Niinikään oikoo hän monilukuisia Rühsin erehdyttäviä historiallisia, maantieteellisiä ja kansatieteellisiä tietoja. Tuskinpa kukaan muu silloin olisi pystynyt kirjoittamaan sellaista arvostelua — vaikka Gottlund esittääkin monta harhaväitettä.

Tämä arvostelu on kaikkine tietoineen joutunut unhoon ainoastaan nuorukaisen profeetalliset sanat suomalaisten runojen arvosta ovat jääneet yleiseen tietoisuuteen. Hän ennustaa tuon upsalalaisen lehden 25:nnessä numerossa (palstalla 394) ennen matkaansa: »Jos Suomen nuoret kirjailijat (sillä vanhemmista tässä kohden tuskin lienee suurta toivomisen varaa) enemmän huolehtisivat synnyinmaansa tuotteista ja koettaisivat hoitaa ja kehittää kotimaansa kirjallisuutta — mikä työala aukenisikaan heidän ponnistuksilleen! He löytäisivät siitä kohtia, joita he turhaan etsivät ulkomaan kirjallisuudesta — meneepä arvostelija niinkin pitkälle, että väittää: Jos koottaisiin vanhat laulut ja niistä muodostettaisiin järjestetty kokonaisuus, syntyipä niistä sitten eepos, draama tahi mikä hyvänsä, niin siitä voisi tulla uusi Homeros, Ossian tahi Niebelungenlied. Ja ylistettynä Suomen Kansallisuus voisi omaperäisyytensä loistossa ja kunniassa, tuntien itsenäisyytensä ja oman kehityksensä kunnian sädekehän koristamana herättää sekä nykyajan että jälkimaailman ihmettelyä. Arvostelija tunnustaa, ettei hän milloinkaan ole aikaansa käyttänyt paremmin kuin silloin, kun hän keräsi näitä arvaamattoman kalliita esi-isien laulujen jäännöksiä, joissa on kätkettynä paljon elämänviisautta ja kauneutta.»

Alamuistutuksessa hän huomauttaa: »Älköön väitettäkö, että arvostelija tuntuu näkevän näissä lauluissa enemmän kuin niissä todellisuudessa on. Sillä hän, joka antoi linnulle kielen luojansa ylistämistä varten, antoi myös ihmiselle sydämen, jossa pyhimmät tunteet itävät, jossa aavistus taivaallisista mysteerioista on kätkettynä. Tunteet muuttuvat runouden kultaiseksi virraksi, laulun rusohohteisiksi aalloiksi ja sadun hämäriksi maailmoiksi.»

Ss. 9, 280—1 mainittu Weber lienee ollut juvalaisen majurin (ks. s. 11.) poika Berndt Gottlieb Weber, syntynyt Viipurissa 1799. Hän luultavasti v. 1817 kävi koulua Upsalassa ja ehkä samalla palveli apteekissa. Hän tuli Upsalassa ylioppilaaksi 13. VI. 1821.

Ss. 9—10 mainittu pieni kokoelma suomalaisia runoja tarkoittaa vasta seuraavana vuona heinäkuussa ilmestynyttä vanhoja runoja sisältävää »Pieniä Runoja Suomen poijille ratoxi I», joka sisältää 10 runoa. Toinen osa ilmestyi v. 1821 tulijaisiksi Vermlannin suomalaisille.

Ss. 12—14 mainittu kreivi Schwerin, Vänrikki Stoolissa ylistetyn Vilhelm von Schwerinin isä Fredrik Bogistaus oli Gottlundin Salassa käynnin aikana 53:n ikäinen. Hän oli ollut upseerina v:sta 1777, mutta erosi sotapalveluksesta v. 1784, suoritti papintutkinnon ja tuli Salan kirkkoherraksi v. 1788. Hän herätti Ruotsin valtiopäivillä suurta huomiota kuuluen n.s. oppositsioniin. Gottlund mainitsee, että kreivi v:n 1823 valtiopäivillä puolsi metsäsuomalaisten anomusta.

Ss. 27—31. Svartnäsin ruukki on Svartnäsin neljänneksessä, joka kuului Svärdsjön pitäjään Itä-Taalaissa. Hülphers väittää kirjassaan tuon neljänneksen kokonaan olevan »Finnmarkia» (s. 462). G. kertoo teoksessaan »Läsning för finnar» (ss. 126—7) jokseenkin samalla tavoin, miten hän tapasi ensimmäiset suomea puhuvat metsäsuomalaiset. Vieläpä muististaan lisää jonkun pikkupiirteen lähes puolta vuosisataa myöhemmin. Niinpä hän sanoo ensiksi saaneensa suomea puhumaan vanhan ukon (s. 29) ulkomuodosta, »Viimein tein saman kysymyksen suomeksi, kääntyen vanhan ukon puoleen, jolla oli vaalean kellertävä, suorrukkeinen (stripigt) tukka, aivan kuin aito hämäläisellä vanhaa juurta.» En malta olla liittämättä toista G:n tässä yhteydessä kertomaa juttua Ruotsin suomalaisten suomen kielen puhumisesta Tukholmassa:

»Olin eräänä iltana kutsunut luokseni muutamia ystäviäni, m.m. kuninkaallisen musiikkiakatemian sihteerin O. Draken y.m. tukholmalaisia. Tämä tapahtui tammik. 9 p. 1831. Olin saman päivän aamuna käynyt n.s. Helsinglannin kortteerissa (Helsinge qvarteren) heinätorilla kuulostaakseni Norrlannin talonpojilta, eikö heidän joukossaan ollut Norrlannin suomalaisia. Siellä tapasin rahvasta Helsinglannin, Ångermanlannin ja Gestriklannin suomalaismetsistä. He olivat tulleet voita, palttina- ja liinakudoksiaan kauppaamaan pääkaupunkiin. Tapasin vanhan tuttavan Itä-Taalain Orsan metsistäkin. Hänellä oli lintukuorma kaupattavana. Kaikki nämä suomalaiset Ruotsin eri maakunnista ja kansallisissa pukimissaan kutsuin illaksi luokseni — he tietysti eivät toisiaan tunteneet. Tarkoitukseni oli saada tietoja heidän kotiseuduiltansa. Luonani asui niinä aikoina Vermlannin suomalainen Erkki Juhonpoika Soikkainen Gunnarskogin Bogenen kylästä. Nämä olivat vähitellen koolla ja keskustelimme aluksi jonnin joutavia ruotsiksi. Ovi aukeni hiljaa, ja kaksi Tornion suomalaista astui sisälle. Toinen oli talollinen Tuomas Hannunpoika Poikela Rovaniemeltä (sama, joka 1863 tuli valtiopäivämiehenä Helsinkiin). Olin heiltä muutamia päiviä varhemmin ostanut lohta ja voita ja he tulivat nyt saataviansa perimään. Että minä ja hämäläinen Nordensvan, joka myös oli luonani, puhuttelimme noita Suomen miehiä suomeksi, sitä ei kukaan ihmetellyt. Mutta hupaisaa oli nähdä, miten eri maakuntien Ruotsin suomalaiset höristelivät korviaan ja jäivät suut auki töllistelemään. Luultavasti he eivät koskaan ennen olleet kuulleet n.s. Suomen suomea ja sitä paitsi he yleisesti uskoivat (kuten papit olivat uskotelleet), ettei heidän kieltänsä enää kukaan suomalainen ymmärrä. Kun olin hetkisen pakinoinut Tornion ukkojen kanssa, alkoi vermlantilainenkin suomeksi puuttua puheisiimme ja sitten Orsan taalalainen, Helsinglannin Ofvanåkerin qvarnbergiläinen; lyhyesti sanoen kaikki suomalaiset alkoivat puhua suomea. Kaikki muuttuvat kuin taikasauvan koskettamina täysin puhtaiksi suomalaisiksi. Drake ja muut herrat eivät tienneet mitä uskoa — niin oliko edes enää omiin korviinsa uskomista, sillä käden käänteissä he tunsivat olevansa »vieraassa joukossa». Helsinglantilaisten joukossa oli pari ruotsalaista rahvaanmiestä. He mahtoivat uskoa, että nyt piru oli päässyt valloilleen, kun sekä oikealta että vasemmalta kuului vain vierailla kielillä puhumista, josta ei ymmärtänyt niin halaistua sanaa. Eräs heistä kääntyi lopulta lähimmän naapurinsa puoleen, ja vaikka tämäkin oli talonpoika, sai hän nyt kielentaitoisena uuden arvonimen, kun ruotsalainen kysyi: »Suomeako herrat puhuvat?»

Kun huomasimme ruotsalaisen vaiteliaina joutuneen hämilleen, emme tahtoneet kauemmin koetella heidän kärsivällisyyttänsä, jonka vuoksi uudelleen aloimme puhua ruotsia. Ja kah! Oli kuin aurinko olisi alkanut heille loistaa, kuin olisivat he tavanneet entisiä kadotettuja ystäviänsä.» (Läsning för finnar, ss. 127—8).

S. 40 y.m. puhuu G., miten suomalaisilta on riistetty heidän sukunimensäkin, joten niitä ei tavata kirkonkirjoissa eikä missään asiakirjoissa. P. Nordman mainitsee väitöskirjassaan, että Östmarkin kirkonkirjassa v. 1821 tavataan suomalaisia sukunimiä. Gottlund kertoo päiväkirjassaan yöllä jouluk. toista päivää vasten kirjoittaneensa pappilasta lainaamiinsa kirkonkirjoihin suomalaisille heidän oikeat sukunimensä. Kun kesäk. 1905 tämän matkakuvauksen suomentaja tuli Östmarkin kirkonkylään, käväisi hän pappilassa. Havaitsin, että Gottlund todella oli omakätisesti antanut suomalaisille perheille niiden oikeat sukunimet ja siis puhunut päiväkirjassaan totta. Ruotsin papit eivät liene kirjoihin kirjoittaneet ainoatakaan metsäsuomalaisen suomalaista nimeä.

S. 54. Anna Tikkaisesta on alkuperäisessä päiväkirjassa merkintä: — »oli yx vanha akka yli 70 astajka vanha joka luki muutamia Loihtejta, joka minä myös sajn kirjotta ylös.» Runokokoelmassa on Anna Tikkaiselta saaduiksi merkitty 3 loitsua: käärmen luku, ammuksissa ja sätkä »kujn lasten sivuja kolotta.» Ensimmäiseen runoon on ruotsiksi merkitty: »Anna Kajsan tytär Tikkajnen Spaksjöstä eli Hynnilän kylästä Svardsjön Suomalaismetsistä. 74 vanha leski, kuullut 71-vuotiaalta äidiltänsä.»

Siv. 73. G. kertoo (Läsning för finnar, s. 384), eltä mainittu Sorolaisen (Ericus Erici) katekismus oli ainoa suomenkielinen kirja, minkä hän tapasi Itä-Taalain ja Helsinglannin suomalaismetsissä. Viitalan kylän ruotsinkielisen nimen hän tässä kirjoittaa »Björnmossen». Metsäsuomalaisten suomenkielisistä kirjoista ks. s:n 198 selityksistä!

S. 76. Uddhvassin runoista on päiväkirjassa merkintä: »Uddhvass laulo myös minun ejste yx laulu, Hiri läxi hipsut, joka minä kirjuttin, niistä mujsta ej oli suur luku.»

Siv. 95—6. Qvarnbergin (Kasakan) seuduilla vallitsevasta nälänhädästä G. samaan suuntaan kuin tässä ja lisäten useita esimerkkejä kertoo kirjoituksessaan »Den successiva verkan, eller följderna, af svält och hunger.» (Läsning för finnar, ss. 192—202.)

Ss. 129—30. Metsäsuomalaisten sanoo G. kirjoituksessaan Finlands Allmänna Tidningissä (1852 n:o 176) käyttävän kolmeatoista lajia pettu- ja hätäleipää. »Paukkuheinä» on meidän tavallinen »Silone nutans eli Cuculus Behen» (Läsning för finnar s. 195).

S. 129. Juho Korpilta sai G. kaksi runoa, runon »Kokkoiseni lintuiseni» ja »Hämeen kävijän».

S. 135. Lehtomäellä sai G. myöskin kansanrunoutta. 30 p. on merkitty Pekka Ollinpoika Härköjseltä saaduksi pakkasen luku ja arvoitusluku ja seuraavana päivänä Kustaa Kasakalta kaksi runoa, nimittäin kenkiä paulottaessa ja ruokaa suuhun pistäessä.

S. 140 mainitsee G. erään eukon Thomasgårdissa laulaneen runoja. Päiväkirjassa on merkintä: »Kävälin Thomasgårdarne, ette saaha sille akalta uloskirjottaa hänän Runoja.» Hän sai runot. »Siitä kiiten Kiesustani», laulajaksi merkitty »Hustru Maria Persdotter», samaten »Tuoppi tuotu, toinen juotu» ja karjanluvun sekä karhun loitsun.

Siv. 164—5. Boëthiuksen vastaus vuorivouti Ol. Grasille (G. julkaisi sen Mnemosynen syyskuun n:ossa 1821) ei näytä olevan leikinlaskua, vaikka siinä onkin leikkisiä käänteitä. Lyhyt selostus siitä ei haitanne:

Ennen Aasain Ruotsiin tuloa, lähivuosisatoina ennen Kristuksen syntymää, asui Ruotsissa suomalaisia ja lappalaisia. He vetäytyivät Aasain saavuttua vuoristoihin ja itään päin Suomeen. Metsäsuomalaiset ovat myöhempiä tulokkaita. Varhaisimmat heistä ovat Eerikki pyhän ajoilta. Hän jätti ruotsalaisia Suomeen ja toi suomalaisia Ruotsiin. Myöhempi muutto alkoi Sigismundin ja Kaarle IX:n aikana, jolloin Suomesta lähti talonpoikia Flemmingin vainoja pakoon. Grangårdessä on 21 suomalaiskylää. Muutamat niistä ovat suuria, (kuten Skattlösberget, Hjerpberget, Bringsjöberget, Rifallet j.n.e.) toiset pieniä, niissä on vain jokunen torppa. Suomalaisia on Grangårdessä n. 1 500 henkeä. He ovat vakavia, hyviä ja työteliäitä ja asuvat savupirteissä. Puhtaus on erinomainen. »Pappien eukot ostavat mieluummin voita suomalaisämmiltä, sillä se on hyvin valmistettua ja heidän puuastiansa ovat puhtaita ja valkoisia kuin valkea luu.» Lihaa he syövät vain pyhäruokana, teurastavat vuosittain ainoastaan 2—3 vuohta ja joskus vanhan lehmän. Härkiä ei kivikkoisten maiden vuoksi ole, mutta hevosia sysien ajoa varten. Juomana käytetään vedellä sekoitettua piimää, rieskaa maitoa annetaan vain lapsille. Tupakalle he ovat persoja. Kun viinankeitto oli luvallista, polttivat suomalaiset jouluksi ja pääsiäiseksi 2—3 leiviskää viljaa viinaksi, mutta eivät helluntaiksi eivätkä muulloin, paitsi häitä varten. Mieluummin he keittävät olutta. Viinapullo on naisillakin aina kohtutaudin (modersjuka) varalle. Se vaivaa useimpia naisia, jotka ovat synnyttäneet, koska ensimmäistä synnytystä on hoidettu huonosti. Tähän lääkeviinaan sekoittavat he useita aineita (baggsöta, libsticka, bäfvergäll, hvitlök etc.) ja nauttivat sitä veteen sekoitettuna. Suomalaiset ovat varakkaampia kuin vuorimiehet. »Svebeliuksen katkismuksen kysymyksiin vastatessaan eivät he jää kestään muista jäljelle, vaan osoittavat vastauksissaan sukkeluutta ja hilpeyttä.»

»Saunankäynti tapahtuu commune, miehet ja naiset, nuoret ja vanhat sine discrimine sexus. Sitä on koetettu saada käytännöstä poistetuksi puhumalla säädyllisyydestä, kunniasta, pahennuksesta y.m., mutta turhaan. Samaten he käyttäytyvät uidessaan järvissä, jonne he menevät joukolla toisiaan käsistä pidellen.»

»Yöpuille menevät vanhimmat perimmälle, ensin ukko ja akka, sitten poika ja miniä, tytär ja vävy, sitten lapset ja palvelijat. Kaikki menevät vuoteelle ilki alastomina ja sine pudore. He elävät kuin Aatami ja Eeva, joista Mooses sanoo: Ja he olivat alasti ja ei he hävenneet. Eihän tuo tapahtune ilman että jossakin paikassa tapahtunee kutemista, kun nuoriso makailee tarealla (lectare). Silti ei täällä näy äpäriä enemmän kuin muuallakaan ja — ut quimus, quando ut volumus non licet, sanoo Terentius.»

Heidän pukunsa on samanlainen kuin vuorimiehien, heidän kanssaan solmivat he avioliittojakin, mutta 40—50 vuotta sitten oli toisin. Kielensä ovat suomalaiset jo unohtaneet, joten vain vanhat puhuvat keskenään suomea; 10—20 vuoden kuluttua suomen kieli on metsiltä hävinnyt.

Tämän Boëthiuksen kirjeen varusti G. omilla 17 palstan laajuisilla muistutuksillaan (palstat 274—290, Mnemosyne 1821). Niissä ei ole sanottavia lisiä käsillä olevaan matkakertomukseen.

S. 198. Kirjassa »Läsning för finnar» on muutamia täydentäviä tietoja metsäsuomalaisten suomenkielisistä kirjoista. Siinä lukee: »Kun sunnuntaina elok. 24:ntenä 1817 Malungin Tyngsjössä kyselin lukuisasti saapuvilla olevilta suomalaisilta, omistivatko he suomalaisia kirjoja, he aluksi kielsivat. Mutta kun useimmat olivat poistuneet ja niiden mukana ruotsalaiset, joita sattumoilta oli joukossa, tuli Niilo Matinpoika Keäriäinen kaikessa ystävyydessä luokseni ja kertoi, että hänellä oli suomalainen kirja. Sitä hän ei ollut uskaltanut kertoa ruotsalaisten ollessa läsnä. Hänellä oli se kätkössä pirttinsä portaitten alla, sillä pirtissä hän sitä ei rohjennut säilyttää. Se oli Joh. Arndtin Paradisin Yrtti-Tarha, painettu Tukholmassa 1732. Kirjan hän oli saanut Antti Kalainen nimiseltä suomalaiselta, joka oli tullut Suomesta ja ollut kalastajana Uddeholmassa v. 1782, mutta tämäkin oli vain aivan salaa uskaltanut sitä lukea.

Samaten oli laita Vermlannin suomalaismetsissä, jossa tapasin vanhan suomalaisen virsikirjan siekaleita. Ja Fryxänden läntisillä metsillä omisti talonpoika Matti Hämäläinen vajalehtisen suomalaisen raamatun (ainoan, minkä matkoillani näin). Kun jouluk. 13:ntena 1821 tulin Dalbyn Nikkarilaan (Makkartjärn), valitteli isäntäni, joka ei osannut ruotsin sanaa, että seurakunnan apulaispappi L. Modin 3 vuotta sitten oli vienyt tuon raamatun muka lukeaksensa sitä (ainoan noilta metsiltä), mutta ettei hän sitä ollut antanut takaisin, vaikka omistaja oli useasti pyytänyt. Kun saman kuun 30:ntenä kävin pappilassa, näin tosiaankin sen tomuisena alimmaisena papin kirjahyllyllä. Hän vastasi kysymyksiini sen johdosta, että rahvas saa mieluummin oppia lukemaan ruotsia (jota se ei edes ymmärtänyt). Minä hankin muutaman kuukauden kuluttua Suomesta uuden raamatun tilalle, vieläpä monia kappaleita kaikkialle suomalaismetsiin.»

Samaan menoon kertoo G., miten suomen kielen sorto meni niin pitkälle, että suomalaisia Vermlannissa vangittiin ja sakotettiin sen johdosta, että he »isiltänsä perityllä kielellä» pyhittivät lepopäivää lukemalla lukuja suomalaisesta raamatusta. Niin kävi ylioppilas Antti Vestlingin, joka v. 1818 piti saarnan Fryxänden Stengårdsutskogissa. Hänet vangitutti apulainen Althar Borgsängin kylässä ja lähetti Karlstadiin, missä hänet laskettiin vapaalle jalalle. Talonpoika Matti Hämäläistä Fryxänden Lekvattnetin kylästä kielsi papisto suomalaisille naapureilleen lukemasta raamattua. Syyksi kieltoon ilmoitettiin, että hän luki raamattua — sunnuntaina! Gottlund mainitsee vielä pari muutakin esimerkkiä ja sanoo voivansa luetella useampiakin.

Ss. 199—202. Tarinoita Pekka Hakkaraisesta on julkaissut m.m., Väinö Wallin (Voionmaa) kirjasessa Metsäsuomalaiset Ruotsissa, ss. 40—3.

Siv. 217. Tässä kirjoittaa Gottlund tärkeän Samporunon sanelijan nimen Turpiainen, mutta runotoisintoon on merkitty sanelijaksi »Maja Hindricksdoter Turpoinen, en gammal gumma i Säfsens kyrkoby den 30 Aug. 1817.» Tältä sai hän myöskin yhden laulun ja ruotsinkielisen loitsun »Mot ormhugg» (käärmeen puremalle). Tulen synty on myöskin Turpoisen sanelema.

Siv. 219 sanoo G. kirjoittaneensa muistiin, useita loitsuja. Päiväkirjassa on muistiinpano: »1 p. Mond. Nousin varrhajn ylös, ja mänin muutamiin tojsiin vanhon akkojn luona joilta minä sajn muutamia lukuja.» Runovihkoon on merkitty täältä saaduiksi: »Ormhugg», Niukahduksen luku, Pistoksen sanat, Ähky, Käärmeen loitsu ja Puun jälki. 5 ensiksi mainittua lukua on sanellut Katarina Jansdotter Helsojnen, vanha eukko Säfsenin kirkonkylästä, viimeksi mainitun 91 v:n vanha Kirsti Sakrisdotter Puurojnen, niin ikään samasta kylästä.

Siv. 223. Erik Juhaninpoika Ronkaiselta on runovihkossa ruotsinkieliset loitsut: Verensulku, Niukahdus, Kateen luku, Koin luku ja suomenkielinen Pistoksen luku.

Siv. 225. Opinteille joutuneistä metsäsuomalaisista kirjoittaa Gottlund (Läsning för finnar ss. 37 alimuistutuksessa):

»Moni Ruotsin metsäsuomalaisen poika on opiskellut Upsalassa ja tullut papiksi. Mutta sen sijaan, että olisivat palvelleet suomalaisia heimoveljiään he ovat nämä hylänneet. Luovuttuaan alkuperäisistä suomalaisista sukunimistään ja otettuaan niiden sijaan ruotsalaiset he ovat hakeneet papeiksi ruotsalaisiin seutuihin. Sellaisia luopioita eli vielä minunkin aikanani. Mutta heistä ei ole tullut yksinomaan pappeja — moni muukin valtakunnan kuuluisa ja mainehikas mies on lähtöisin näistä suomalaismetsistä. Tukholman kuninkaallisen tiedeakatemian, Lundin Fysiografisen seuran jäsen y.m. Daniel Persson Thunberg oli alkuaan vain suomalaispoika kotoisin Thunjöstä (siitä hän otti nimen Thunberg), Ångermanlannin Thorsåkerin suomalaismetsistä. Hänen neronlahjansa herättivät jo hänen ollessaan 11 vanha pitäjän kirkkoherran huomiota, niin että tämä omalla kustannuksellaan lähetti hänet Hernösandin kouluun. Sen sekä lukiokurssin poika suoritti kunnialla ja pääsi Upsalan yliopistoon antautuen aluksi opiskelemaan itämaisia kieliä, mutta ryhtyi sitten opiskelemaan teknillisiä tieteitä. Ollessaan ylioppilaana Falunissa palveluksessa tulivat hänen mekaniset lahjansa tunnetuiksi siten, että hän keksi jonkunlaisen sahaus- ja karhitsemiskoneen (sågnings- och harfningsmaskin), jonka hän täällä sommitteli. Nautittuaan kahtena vuonna Polheimin yksityistä opetusta hallitus valitsi hänet ainoaksi mieheksi, jolle uskottiin Ehrensvärdin johdolla laivatelakkain rakentaminen Viaporin laivastoa varten. Tuon työn suoritti hän kaikkien tyydytykseksi ja omaksi sekä maanmiestensä ikuiseksi kunniaksi. Sitten hän matkusteli Suomea ristiin rastiin saattaakseen maanviljelyksen paremmalle kannalle ja suorittaakseen järvien y.m. korkeusmittauksia kaivaus- ynnä kanavoimistöitä varten. Valtiopäivät määräsivät hänet jalkamaan Polheimin suunnitelmia ja suorittamaan työt Trollhättanissa. Hän myös antoi Karlstadin laivatelakalle sen nykyisen muodon ja kunnon. Hänen töitänsä ovat niinikään Söderköpingin kanavoimistyöt ja Lyckebyn vesireitti, puhumattakaan monista muista. (Ks. Memoria Danielis Thunbergi; Math. Nordbergi Opuscula Acad. T. 1. s. 1—39). Tästä Thunbergistäkin on sanottava samaten kuin muistakin Ruotsin suomalaisista ja meistä itsestämme. He yleistä mielipidettä noudattaen halveksivat itseänsä ja suomalaista äidinkieltänsä, kunnes tulivat minun kanssani tekemisiin, jolloin liekki äkkiä leimahti tuhkasta.»

Siv. 233—4. Antti Matinpoika Siikaiselta (Bisen) sai G. loitsut: »Mot ledverk», »Mot vrede» ja »Madon luvun.»

Siv. 237. Päiväkirjassa on lisäys: »Kujn tulin saunasta, nin minä annon häjtä lukea minun äjstä suomalajsia ja ruohtalajsia lojhtejta.» — »Hindrik Pers. Siikajnen ej tajtana suome vaan luuki ilman että ymmertä. Se sanoi yhen Lapin sanone hänellä näjtä sanoja» Myllymäeltä on 5 suomenkielistä ja 3 ruotsinkielistä loitsua.

Siv. 262. Kreeta Puuroinen saneli paitsi pakkasen lukua muutamia ruotsalaisia loitsuja sekä »Vihneen» luvun, kyyn ja käärmeen jäljille. Otan pari näytettä Gottlundin alkuperäisestä oikeinkirjoitustavasta:

Nämä olivatkin viimeiset runomuistiinpanot tällä matkalla. Kaikkiaan Gottlund kirjoitti papereihinsa tällä matkallaan n. 50 runoa, loitsua ja laulua.

Tämän matkakuvauksen ruotsinkielinen nimi on: »C. A. Gottlund's Dagbok öfver dess resor på Finnskogarna i Sverige och Norrige åren 1817 och 1821.»

Mainittakoon lopuksi, että paikannimien ja muidenkin erisnimien kirjoituksessa on melkoista häilyväisyyttä ja epäjohdonmukaisuutta. Oikea kirjoitustapa ei nykyään enää ole Suomesta käsin todettavissa, kun monia nimiä ei tavata kartoissa, sillä useat suomalaiskylät ovat hävinneet tahi nimet muutetut toisiksi.

Kirjaan liittyvän kartan on piirtänyt rouva Inkeri Ollila.

Oikaisuja

Siv. 21 ja 22, Envald pitäisi ehkä olla Engvall.

Siv. 31, Norrén pitäisi ehkä olla Norrdén.