10. Matkalla Länsi-Taalaihin. Tarinoita.

Seuraavana päivänä, elokuun 7:ntenä, oli ilma kaunis. Vasta kello 10 olin matkavalmis, syötyäni aamiaiseksi paistettuja perunoita, hienoa rukihista näkkileipää voin kera y.m. Emäntäni otti koko olostani vain 1 taalarin. Täältä sain kyytimiehen, joka ajoi koko lujasti, sain näet taas käyttää rattaita ja hyvä hevonen hänellä olikin. Pappilan ohi ajaessamme näytti hän minulle paikan, missä Kustaa I puhui rahvaalle. Sitä nimitetään Klockgropen. — — Kuljettuamme ¼ penikulmaa menimme Dalelfvenin yli maksaen 3 killinkiä. Garbergiin oli 9/4 penikulmaa ja sain sieltä Kerstin nimisen tytön edelleen kyytiin. Tieltä pyrähti teeriparvi, jota en ennättänyt ampua. Meillä oli 6/4 Öster Myckelängin kylään, sieltä puoli neljännestä kirkolle ja vajaa kaksi neljännestä Elfdalin porfyyrikaivoksille, jonne olin matkalla. Sinne tulin kello 7. Lindbom, jonkunlainen pehtori, jota pidettiin paikan päämiehenä tuli päärakennuksen portaille vastaani ja selitti, että hän äsken paikkakunnalle muuttaneena saattoi tarjota illallisen, mutta ei yösijaa. Minä vastasin, etten sitä ollut pyytänytkään, vaan olin tullut katsomaan hiomoa, jossa oli kyllin ihmeellisiä sahalaitteita, joita kaikkia katselin. Muistoksi ostin porfyyrisen suola-astian. Juttelin sitten hetkisen pehtori Lindbomin kanssa — hän oli kovin tohtori Lillen näköinen. Vaivaisen illallisen syötyäni menin kirkonkylään, missä sain yösijan erään suutarin luona, jossa oli kyllin hyvä olla. Sovin kyytimieheni kanssa, että hän seuraavana aamuna veisi minut Evertzbergiin, minne on 5/4 penikulmaa polkua, sillä nyt taas jalkamatkani alkoivat.

Perjantai, elokuun 8:s, oli kaunis ja lämmin niinkuin edellinenkin päivä. Sain aamiaista, vaikka emäntä ensin kieltäytyi sitä antamasta. Pappilan mamsseli, sangen suloinen tyttönen, tuli taloon. Tuskinpa hänellä muuta asiaa olikaan kuin halu nähdä, kuka minä olin. Hän muistutti paljon neiti Konoffia. Odotin kauan kyytimiestäni ja aioin jo mennä Oikebergiin etsiskelemään agat-kiviä, vaikka Lindbom olikin sanonut, ettei niitä siellä olisi. Soudimme veneellä virran yli ja annoimme hevosen uida. Sivuutimme sen lähteen, josta Kustaa I oli juonut paetessaan Morasta Limaan ja jonka vedellä Kaarle XI sammutti janonsa kulkiessaan tästä ohi v. 1688 ja jota lähdettä sen vuoksi nimitettiin Kuninkaanlähteeksi. Minäkin sammutin siinä janoni ja vesi maistui hyvältä ja raikkaalta. Talonpojat kertoivat, että pari viikkoa sitten oli tavattu lähteen luota kaksi kuollutta; ne olivat olleet nälkään kuolleita.

Kyytimieheni kertoi kävellessämme vuorenpeikoista, jotka olivat ryöstäneet taalalaisneitosia. Tultuamme Evertzbergiin oli kylässä kotona vain yksi ainoa mies, jolla oli hevonen, jolla hän kynti peltoansa. Hän ei joutanut minua kyyditsemään ja täältä oli 5/4 Risbergin karjamajalle, missä kylänväki oli. Tänne saavuin jo kello 11 ap. Odotellessani lueskelin Hülphersin Taalain matkaa, etsin mineraaleja, katselin kirkkoa ja kiipesin ovettomaan kellotapuliin. Sitten menin katsomaan, miten tuo mies kynti, kylvi ja äesti peltotilkkuansa. Vaivoin sain häneltä vähän akanoista valmistettua leipää ja puolituoppisen maitoa. Hän oli saituri, vaikka poika olikin lautamies. Koetin leikilläni tarjota hänen hevoselleen ostamaani leipää, mutta se vain haisteli sitä. Yöksi menin nukkumaan avoimelle tallinparvelle ja kun se yölläkin oli lukitsematon, otin sapelin makuutoverikseni.

Seuraavana aamuna nousin varhain, joten jo kello 4:ltä olimme matkalla. Tiellä tapasimme miesjoukon, joka palasi Risbergistä. Pyysimme saada hevosta. Eräs heistä lupasi, jos hänen 20-vuotias tyttärensä tulisi minua kyyditsemään. Tultuamme kylään kysyin tytöltä. Vastaamatta mitään hän alkoi keskustella kyytimieheni kanssa kielellä, jota en ymmärtänyt. Vain niin paljon olin saavinani selville, että hän kysyi, oliko hänen isänsä todellakin antanut siihen luvan ja mikä mies minä olin. Sitten meni hän hevosta etsimään. Sillä aikaa söin minä vähän maitoa ja pettuleipää naapuritalossa. Minun oli annettava kyytirahaa 24 killinkiä, vaikk'ei Månsbergiin ollut kuin 3 ½ neljännestä. Hän oli pirteä ja reipas tyttö, väkevä kuin mies ja lupasi käydä minua Upsalassa tervehtimässä, kun tulisi niille main työnhakuun. Hän nosti yksin kirstuni hevosen selkään, minkä itse usein olin saanut tehdä, kun nälkiintyneet miehet eivät jaksaneet. Muuten hän valehteli olevansa 18 vanha ja laski leikkiä, joten hyvin huomasi, että hän oli ollut Tukholmassa.

Månsbergissä ollessani alkoi hereästi sataa. Sieltä sain heti hevosen. Tie oli tähän asti ollut hyvin huono ja kivinen. Täältä tuli vastaamme suuria rämeitä ja veteliä soita. Käveltyämme toista penikulmaa tulimme Mattsåsenin karjamajoille, missä ei ollut ketään kotona. Sieltä oli puolitoista neljännestä toiselle pohjoiseksi Fennigbergiksi nimitetylle karjamajalle. Siellä oli kotona vain akka, joka ei tiennyt pitkäkö matka oli kirkolle tahi kyliin. Sillä kysymyksiin hän vastasi: »Sinne on kappale matkaa» tahi »niinpä sitä on» ja »hei, ja niinpä sitä on, joka tietköön.» Meillä saattoi Munin kylään olla puolitoista neljännestä ja saavuimme sinne vasta pimeän tullen kaikkien jo nukkuessa. Saimme yökortteerin hyvässä ja rikkaassa talossa, jossa minä nukuin kovalla pöydällä. Koko viimeinen neljännes oli ollut yhtä alamäkeä ja kylä oli joenrannalla, joka erottaa Itä-Taalain Länsi-Taalaista. Joen toisella puolella on taaskin korkea ylämäki.

Kyytimies kertoi matkalla Limaan useita juttuja vuorenpeikoista. Eräs oli seuraavanlainen:

Olipa talonpoika, joka jouluaamuna läksi kirkolle ja jätti tyttärensä kotiin. Tiellä hän tapasi viisaan miehen. Tämä oli tietäjä. Hevonen oli pelästynyt ja alkanut hyppiä. Tämä oli sanonut talonpojalle; että piti heti rientää kotiin, jos tahtoi tyttärensä pelastaa. Itse hän oli luvannut seurata mukana. He kääntyivät siis takaisin. Mutta hevonen, joka muuten oli virma juoksija, ei tahtonut vetää, kun vieras ukko istui reessä. Kun he saapuivat taloon, oli se täynnä hevosia ja kaikenlaista tavaraa. Ja mikä ilonpito kuuluikaan tuvasta! Kun he avasivat oven, huomasivat he sen olevan täynnä vuorenhaltioita. Suuri pöytä oli katettu ja kaikki lautaset olivat kultaa ja hopeata. Hänen tyttärensä oli puettu morsiameksi ja koristettu kauniiksi. Ja päässä oli kultainen kruunu. Nähtyään tuon kaiken heitti isäntä puukkonsa morsiamen pään yli, niin että se jäi seinään kiinni. Kaikki mikä tytölle oli annettu, sekä kruunu että komea vaatetus jäi nyt hänelle, sillä peikoilla ei enää ollut valtaa morsiamen suhteen. Sitten heitti ukko virsikirjansa pöydälle huutaen: »Kaikki mitä pöydällä on, on kirjoitettu Herran nimeen!» Silloin jäi kaikki mitä pöydällä oli hänen omakseen. Peikot hyökkäsivät ovelle ja menivät sellaista vauhtia tiehensä, että vain humina kävi. Ja heidän oli pakko jättää jälkeensä kaikki kultansa ja hopeansa. Isäntä lahjoitti kruunun Moran kirkolle. Ja se lienee sama, mikä siellä on vielä tänä päivänäkin.

Tultuamme Horsmundvuorelle kertoi oppaani, että muinoin oli kaksi jättiläistä. Toisen nimi oli Horsmund, ja asui hän Horsmundin vuorella. Toisen nimi oli Kastare, joka asui Kastarin vuorella toisella puolen jokea, joka erotti heidät toisistaan. Välimatkaa oli runsas puoli penikulmaa. He kerran riitaantuivat. Kastare väitti, että aurinko ensin nousee Horsmundin vuorelta, joka on idässä käsin. Horsmund taas väitti, että se nousee Kastarin vuorelta, koska hän sen ensiksi näki sieltä nousevan. Julmistuneena he heittelivät toinen toistaan kivillä. Kastaren kivi sattui Horsmundiin niin että tämän jalka katkesi. Haavoittuneena ei Horsmund enää jaksanut heittää kiveä sen kauemmaksi, kuin että se putosi joen keskikohdalle. Siinä se vieläkin näkyy matalan veden aikana.

Kyytimies, joka saattoi minua Elfdalin kirkonkylästä, kertoi monesti nähneensä, miten vuorenpeikko kaitsi karjaansa vuorien ja laaksojen keskellä, mutta kun tuli lähelle, niin kaikki katosi. Eräs tyttö oli kerran kuullut, miten muuan peikko huuteli vuohiaan laulaen:

Syynä siihen, etteivät ne enää näyttäydy, on se, että ne kuultuaan kirkon ison kellon äänen ovat kaikonneet pois. Ne ovat ensin yrittäneet estää sitä soimasta, mutta vaikka ne reunaan ovat purreet suuren jäljen, joka vieläkin on nähtävissä, niin se ei ole auttanut.