13. Säfsenin nimismies. Ukko Ronkainen. Asutustarinoita ja runosaalista pitäjää kierrellessä.

Sunnuntaina, elokuun viimeisenä päivänä, nousin kello 4:ltä. Söin vähän aamiaista, josta ei tahdottu ottaa vastaan maksua, mutta eilisestä kyydistä oli suoritettava 24 killinkiä. Kello 5 läksin eräs poika seuralaisenani Säfsenin kirkolle, jonne oli seitsemän neljännestä. Kuljimme Tyyn, Fredriksbergin ja Annaforsin tehtaiden ohi. Kirkonkylässä jätin mukanani tuoman mytyn lukkarin piian tallennettavaksi, sillä lukkari ja hänen vaimonsa eivät olleet kotona. Papin parhaillaan messutessa astuin kirkkoon. Oltuani hetkisen alhaalla menin parvelle, jonne kirkonvartija laski minut. Siellä istuin kauan yksinäni, kunnes sinne tuli tehtaan herra Fredriksbergistä. Hänellä oli merenvahapiippu kädessään. Sen hän pani penkille sisään tullessaan. En puhunut hänelle sanaakaan. Apulainen saarnasi ja niin huonosti, etten kehnompaa ole kuullut. Tyttöjä oli paljon ja kauniita; kaikki he minua töllistelivät astuessani kirkkoon. Muuten ei väkeä ollut paljon, noin 300 henkeä, enimmäkseen suomalaisia. Tehtaan väki istui kuorin lähimmissä penkeissä, muut pitäjäläiset kauempana. Heidät tunsi siitä, että heillä oli pitkät hiukset eikä kerityt kuten sepillä. Jumalanpalveluksen päätyttyä pidettiin kirkonkokous, jossa oli läsnä vain 5 tai 6 talonpoikaa.

Täältä menin lukkarin luo. Rahvas käytti hänestä nimeä »kära far» ja hänen vaimostaan »kära mor». Muun muassa tuli sinne akka, joka pyysi rakasta lukkarivaaria ompelemaan röijyn, jonka tämä lupasikin ja otti heti mitan. Sain vasta klo 4 päivälliseksi kuoripiimäkehlon ja vähän perunoita, muuta ei ollut — ei edes kunnollista leipää.

Puhuin suomea muutamien tämän kylän isäntien kanssa ja lupasin illempänä käydä heidän luonansa. Sillä päätin jättää täksi päiväksi pappilaan-menoni, kun talonpoikia nyt saattoi parhaiten tavata kotona. Paljo muinaistietoja eivät he muistaneet. Merkittyäni täällä kuten muuallakin suomalaiskylät kartalleni menin vanhan akan luo nimeltä Maija Heikintytär Turpiainen (Turpoinen), joka taisi useita runoja ja loitsuja, niiden joukossa sammas-tarun, jonka kirjoitin muistiin ja joka selittää Sampo-tarun. Laulujakin hän osasi esim. »Taloon tullessa:

Tultuani kotiin odottivat siellä minua metsänvartija ja varavallesmanni Kylander, joista etenkin jälkimmäinen tervehtimättä ylväästi käveli kamarini edessä olevassa huoneessa. Aavistin kenen kanssa olin tekemisissä ja päätin tehdä hänelle pientä pilaa. Otin kirstustani matkapassini, jota koko matkalla en ollut vielä tarvinnut näyttää ja pistin sen povitaskuuni. Pian tuli Kylander kysyen tiukassa äänilajissa, kuka minä olin. Minä tietysti tein hänelle saman kysymyksen. Kun hän sen oli sanonut, sanoin minäkin nimeni. Sitte hän kysyi miltei käskevästi, oliko minulla matkapassia.

»Matkapassia», vastasin minä. »Mitäpä minä sillä? Tulen Upsalasta ja menen taas sinne takaisin.»

Nyt hän sai raivorohkeutta selittäen, että hänen oli lähetettävä minut maaherran virastoon.

»Kernaasti, jos niin tahdotte», vastasin, »mutta mitä hyötyä siitä on, Falunistahan viimeksi tulen.»

Hän joutui hieman hämilleen, miettien, miten se saattoi olla mahdollista ja sopotteli: »Ja piirustelee karttoja kylistä!»

»No, mitäpä me siitä riitelemme», sanoin minä lähestyen häntä imelänä, ja ollen ottavinani sieltä rahamassia lisäsin:

»Meistähän voi tulla ystävät toisella tavoin?»

»Kyllähän toki», sanoi hän kumartaen syvään ja ojensi kätensä ottaakseen kiitollisena vastaan lahjan. Minä pistin hänen kouraansa Upsalan rehtorinviraston minulle antaman passin. Hänen naamaansa oli hupaista katsella. Hän antoi passin takaisin, raapaisi jalkaa ja meni.

Saatuani vähän hapanta maitoa illalliseksi paneuduin pitäjäntuvan pöydälle nukkumaan niin likaisille pieluksille, että ne oikein haisivat.

Säfsenin kirkonkylässä tapasin monta suomalaista. He eivät enää tienneet, koska ensimmäinen oli muuttanut tänne. Kerrottiin heitä olleen samassa joukossa seitsemän ja levänneen nykyisen pappilan paikalla. Heistä jäi tälle paikalle Pauli Lassenpoika Turpoinen eli Turpiainen. Hänen poikansa Erkki jäi isänsä jälkeen paikkakunnalle asumaan. Hän oli asunut kodassa, joka oli pystytetty sitä suurta kiveä vasten, joka on Matti Matinpoika Turpiaisen pellolla ja sitä sanotaan vieläkin »Erkon pihan kiveksi». Muutamat arvelivat tämän Erkki Paulinpojan ensin tulleen tänne Suomesta ja ettei isä tullut mukana; toiset taas sanoivat, että kaksi noista seitsemästä tulokkaasta oli jäänyt tänne. Toinen oli ollut Clement Eerikinpoika, mutta tämän sukunimeä he eivät olleet kuulleet mainittavan; he luulivat, että hänkin oli Turpiaisia.

Yksi noista seitsemästä, Heikki Honkainen, oli mennyt lounaaseen päin, muutamien väitteiden mukaan meni sinne kaksi, joista toinen lienee ollut Nikarainen. Eräs heistä, Puuroinen, oli mennyt Skifseniin, hänen piti olla ylhäistä sukua. Toisen sanottiin menneen Laggshudiin j.n.e.

Muuten pitävät he tätä seutua maan vanhimpina asuinpaikkoina ja arvelevat täällä asuneen suomalaisia jo pakanuudenaikana. Sen tilan, missä nyt on pappila, olivat tehtaan herrat anastaneet edelliseltä omistajalta siten, että tämä oli 150 taalaria velkaa ja kieltäytyi polttamasta sysiä. He toimittivat arviokatselemuksen, jossa 5-vuotias hevonen arvioitiin 20 plooduksi, lehmä 5 plooduksi j.n.e. Kirkonisäntä Joonas Kallenpoika Rautiaisen asuman talon toinen puolikas oli tehtaalle maksanut lunastettaessa 640 taalaria.

Maanantaina, syyskuun 1:senä, nousin kuten tavallisesti varhain ja menin vanhojen eukkojen luo naapuritaloon. Heiltä kuulin ja kirjoitin muistiin useita loitsuja. Kello 9 menin kirkkoherra Frömanin luo. Hän oli mennyt. Minä lueskelin odotellessani vanhoja sanomalehtiä, kunnes hän tuli. Hän oli nuorehko mies, harvasanainen ja ulkonaisesti juro. Pian tuli sisälle myöskin rouva ja hänen kolme sisartansa (papin tyttäriä, mamsselit Arnberg), oikeita taalalaistyttöjä Särnasta, mistä äskettäin olivat tulleet sisartansa tervehtimään. He olivat tulleet käyden monen penikulman mittaisten salojen halki. Mukana oli hevonen ja renki matkalaukun kuljettamista varten.

Apulainen oli oikea tyhmyri, jolla ei ollut juuri mitään sanottavaa. Eräs tehtaan kirjanpitäjäkin oli täällä. Hänen kanssansa lyöttäydyin pakinoihin tehtaan suhteesta alaisiinsa talonpoikiin, vaikkakin se oli aihe, joka ei näyttänyt häntä miellyttävän. Jäin päivälliseksi pappilaan saamatta vaihdetuksi itselleni pientä setelirahaa, kuten olin toivonut.

Pastori Fröman oli siksi ystävällinen, ettei hän edes viitsinyt katsoa vanhoista kirkonkirjoista, oliko niissä mitään suomalaisista, sillä tekosyyllä, että niitä säilytettiin sakaristossa kirstussa. Sitä paitsi oli hänen mielestänsä Hülphers tarpeeksi selvitellyt sitä asiaa. Olinhan minäkin jo kokemukseni perusteellä päässyt varmuuteen siitä, ettei kirkonarkistoista ollut mitään saatavissa. Syötyämme sanoin jäähyväiset ja läksin, sillä eipä minulla ollut enää halua viipyä heidän parissaan.

Hankin hevosen viemään tavaroitani Hånin (Hounas) kylään tavatakseni siellä paljon puhuttua Juho Olavinpoika Ronkaista, jota nimitettiin »Piikas Janiksi» sen vuoksi, että äitiä oli aikoinaan sanottu »piiaksi». Hän oli nykyään 68:n ikäinen eikä häntä voitu saada puhumaan muuta kuin suomea, vaikka hän kyllä ymmärsi ruotsia ja kuten arveltiin olisi osannut sitä puhuakin, mutta ruotsin sanaa ei hänen suustansa koskaan lähtenyt. Kun hänellä on joku käräjäjuttu tahi puhuttavaa papin kanssa, niin hän käyttää tulkkia, joka kääntää hänen sanansa ruotsiksi ja toisen vastauksen hänelle suomeksi. Hän on siinä suhteessa mitä itsepäisin ja härkäpäisin suomalainen. Papin kanssa hän oli epäsovussa eikä ollut kolmeenkymmeneen vuoteen käynyt Herranehtoollisella. Hän selitti minulle, että rippikoulussa oli pappi naureskellut ja virnaillut hänen ruotsin ääntämistänsä, jonka vuoksi hän päätti, että kun kerran pääsee ripille, ei koskaan enää päästä suustansa ruotsin sanaa. Sen päätöksen hän uskollisesti pitikin. Sen vuoksi, että ruotsalaiset aina ovat sortaneet ja halveksuneet suomen kieltä, hänessä syttyi sammumaton viha ruotsin kieleen, niin että hänestä tuli mitä jyrkin suomenkiihkoinen.

Hän valitti minulle muitakin kärsimiään vääryyksiä: Häneltä oli varastettu yhtä ja toista; kalat oli viety hänen verkoistaan myytäväksi pappilaan ja Löfdaliin, heinät oli syötetty haasioista j.n.e. Siitä oli seurauksena ainainen vihankauna hänen sekä toiselta puolen Lasse Janinpojan ja Matti Pekanpojan välillä. Nämä olivat hänen poissa ollessaan murtaneet hänen aittansa oven auki, heittäneet jauhot ja viljat pihalle, särkeneet tahkon, repineet pirtin uunin y.m. Vihdoin olivat Lasse Janinpoika Turpinen Dymåsenista ja Pekka Janinpoika Honkainen Hånista piesseet ukon pahan päiväiseksi hänen omassa talossaan. Kun hän ei kihlakunnanoikeudessa voinut saada näitä lailliseen edesvastuuseen, pyysi hän muuttokirjaa toiseen seurakuntaan, mutta kun sekin kiellettiin, vihasi hän sen johdosta kaikkia pappeja. Häntä pidettiin silti pitäjän rikkaimpana miehenä. Hänellä on 5 lehmää ja härkä ja hänen talonsa on ainoa, joka ei kuulu tehtaan alustalaisiin eikä ole sille velkaa, mikä johtuu siitä, ettei hän ole ryhtynyt sen kanssa mihinkään tekemisiin. Hänen vanha sisarensa lypsää lehmät ja asuu talossa, mutta saa palkan ja on omissa ruoissaan. Hän on naimaton ja pitää joka syksy juusto- ja voihuutokaupan, joka tuottaa vuosittain toista sataa taalaria.

Tullessani taloon ei hän itse ollut kotona, vaan ainoastaan hänen 70:n ikäinen sisarensa ja pieni karjapoika, jotka molemmat puhuivat sujuvasti suomea. Hän oli väkineen metsässä töissä, mutta häntä odotettiin illaksi kotiin. Saadakseni ajan kulumaan noukin vadelmia mäiltä ja kivikoista ja sainkin niitä koko hatullisen, jotka sitten maidon kera popsin maukkaana illallisenani. Vasta myöhään ukko palasi koko työvoimansa kanssa, jona oli 3 päivätyömiestä. Jo etäältä kuului, miten he suomea haastellen tulivat ja kiipesivät aitojen yli jotta rusahteli. Ukko oli jo köyryselkäinen, mutta terve ja reipas sekä pirteä kuin kiiski. Itse hän keitti puuron työväelleen kuin taitava keittäjätär — minusta olisi sisar sen voinut tehdä. Hänellä oli monet erikoisuutensa ja omituisuutensa. Suomea rupatteli hän herkeämättä enkä saanut hänen suustansa ruotsin sanaa. Hän luki minulle useita runoja, mutta ne olivat sellaisia, jotka jo ennen olin kirjoittanut. Kummastelunsa ilmaisi hän ominaisilla lauseparsilla, esim.: »voi hämähäkki!» »niin on niin, sano»; »voi Herra yhtä taivaallista!» Vielä ihmeellisempää ja vanhalle puheelle ominaista oli, että hän käytti Jumalasta nimitystä »vanha mies» ja joskus »vanhakas», sillä kun hän ihmetteli jotakin, hän sanoi: »voi vanhamies», missä ruotsalainen sanoo: »kors, Gudbevars». En ollut yötä hänen pienessä pirtissään, vaan menin naapuritaloon nukkumaan. Ukko tuli mukanani, istui vuoteeni laidalla jutellen pitkälle yli keskiyön.

Seuraavana päivänä pyysin isäntääni Niilo Ollinpoikaa toimittamaan saunan lämpiämään, sillä halusin illalla kylpeä. Minun oli sillä aikaa mentävä Säfsenin kirkonkylään, jonne olin unohtanut paperini ja kirjoitusneuvoni. Poikkesin samalla syrjässä olevaan Hounamäen kylään tavatakseni kirkonisäntää, vanhaa sotamiestä, joka viime sodassa oli ollut Suomessa ja jonka sanottiin osaavan runoja ja loitsuja. Soudin pienellä ruuhella Hånjärven toiselle rannalle, missä söin kyllältäni vadelmia ja puolukoita. Unohdin sinne sapelini, jonka vuoksi oli pakko palata takaisin. Hounamäkeläiset näyttivät minulle tien ukon torppaan, joka oli korkean mäen takana. Mutta minä erehdyin poluista ja jouduin synkkään saloon, mistä sain palata takaisin. Väsyneenä tulin vihdoin etsimäni Matti Janinpojan pirtille. Mutta hän osasi vain loitsuja ja nekin olivat sellaisia, jotka ennestään hyvin tunsin. Suomea hän puhui hyvin.

Oli koko suostutteleminen, ennenkuin sain hänet saattajakseni kirkonkylään, jonne oli puoli penikulmaa, mutta kun lupasin tupakkaa, niin hän lähti. Saatuani kirjoitusvehkeeni palasin Håniin. Otin mukaani myöskin runoja ja loitsuja lukeakseni niitä rahvaalle. Niitä kantoi eräs Borg eli Utter, kuten häntä poikana oli nimitetty, tuohikontissa nyyttiin käärittynä selässään. Kirstuni jätin edelleen lukkarin luo. Kello oli jo 6, kun palasin taloon, jossa sauna lämpisi. Söin perunoita voin kera ennenkuin menin kylpemään. Sauna olikin uusi ja hyvä siinä oli kylpeä. Ensin kylvin minä, sitten muut miehet, viimeksi vaimot, tytöt ja muijat. Minä ja kylän miehet jäimme saunaan koko ajaksi juttelemaan. Sieltä tultuamme luin heille suomalaisia runoja, sillä tässä kylässä osasivat kaikki vanhat suomea. Sitten menin Borgin kanssa tallinparvelle heiniin nukkumaan. Tallissa nukkui myöskin kaksi tyttöä, joiden parissa pakinoimme puolen yötä.

»Piikas Jaani» kertoi, että Hån on seudun vanhimpia kyliä. Ensiksi tuli Suomesta tänne vanha ukko Nikarainen, joka asui nykyisellä Juho Ronkaisen (Piikas Jaanin) asuinpaikalla. Hän oli siksi vanha, että jaksoi salvaa itselleen vain saunan. Mutta hänellä oli useita kaskimaita. Lopuksi tuli hän niin höperöksi, että jätti halmeensa niittämättä. Hän naitti tyttärensä Pauli Paulinpoika Kinnuiselle, joka täällä asui muutaman vuoden isännyyttä pitäen. Tämä muutti sitten Suomeen takaisin ja lähetti sieltä veljensä Martti Paulinpoika Kinnuisen, joka jäi tilalle asumaan. Tällä oli kaksi poikaa, Heikki ja Pekka. Pekka Martinpoika ampui veljensä kuoliaaksi ison Laijenin länsipuolella oltaessa karhun kierroksella. Hän sanoi luulleensa veljeänsä karhuksi, mutta moni epäili hänen aikoneen ampua verivihollisensa Lasse Hannunpoika Honkaisen, mutta että hän kiireessä ampuikin erehdyksestä veljensä, joka vielä eli kolme päivää tapahtuman jälkeen. Haavoitettu kertoi, että luoti sattui aikoja ennen kuin pamaus kuului.

Pekka Martinpoika Kinnuinen kuoli alun toistasataa vuotta sitten. Hän oli lähes 100-vuotias ja suuri poppamies. Hän tappoi sekoittamalla myrkkyä olueen Hannu Niilonpoika Honkaisen, Lassen isän. Pekan poika oli Heikki ja tämän poika Erkki Heikinpoika Kinnuinen, joka jäi vanhalle konnulle asumaan, mutta sittemmin myi tilan »Piikas Jaanin» isälle, Olli Matinpoika Ronkaiselle Ronkalan kylästä 400 taalarin hinnasta ja muutti itse Suomeen. Ollilla oli 7 tytärtä ja 5 poikaa, joista Jussi Ollinpoika eli »Piikas Jaani» sisarensa Kirstin kera asui tilalla. Vanhalla Nikaraisella oli Hirvimäellä lanko. Muuten ovatkin Hånin kyläläiset sukuaan Honkaisia, joista kylän nimikin lienee juonnettavissa. Ensimmäinen, Jaakko Honkainen lienee tullut Vestergyllenistä.

Seuraavankin päivän, joka oli yhtä kaunis kuin kolme edellistäkin, viivyin kauan Jaanin luona, kunnes yksin menin Gropfalletiin. Siellä ei ollut ketään kotona, joten menin Fröseråseniin, jonne oli 1 ¼ neljännestä. Mutta ensin kähvelsin muutaman nauriin naurismaasta.

Kuoppa-aho (Gropfallet): Noin 30 vuotta sitten asettui Niilo Jaaninpoika Honkainen Hånista tänne ja elää vieläkin. Likasuossa (Dymåsen) eli Vappuisenmäellä (Valborshöjden), joka on Kuoppa-ahon lähellä, en käynyt. Sen ensimmäinen asukas oli Lasse Jaaninpoika Säfsenistä.

Torppa (Fröseråsen) on ennen ollut karjamajapaikka, joka on kuulunut Hånin kylään, mutta Juho Sigfridinpoika Honkainen Remmenistä ja hänen vaimonsa Justina Nikarainen asettuivat n. 70 vuotta sitten tänne. Torppa oli Lasse Hannunpojan karjamaja- ja laidunpaikka. Juho Sigfridinpojalla oli 12 lasta, joista muutamat muuttivat muualle ja toiset perustivat tilalle uusia uutistaloja, joten kylässä nyt on kuusi taloa. Erik Juhaninpoika Honkainen taisi muutamia ruotsinkielisiä loitsuja — oikeastaan suomesta käännettyjä — jotka minä kirjoitin muistiin. Autoin häntä kantamalla kuivia heiniä haasioilta talliin. Hänen poikansa tuli illalla kotiin mukanaan kaksi metsästyskoiraa ja jänis. Koko kylä, kahta taloa lukuunottamatta, kuuluu Fredriksbergin tehtaalle. Yöksi menin läheiseen taloon, joka oli niin varakas, että minulle tarjottiin sianlihaa, jota en koko matkallani ollut maistanut, sillä Upsalasta lähtöni jälkeen en talonpojilla ollut liharuokaa nähnyt. Nukuin kuten tavallisesti tallinparvella heinissä ja hyvinpä nukuinkin. Talossa muuten oli paljon väkeä.

Syyskuun 4:ntenäkin oli kaunis ilma. Vankan suuruksen syötyäni ja maksettuani isännälle 12 killinkiä lähdin talosta. Tarkoitukseni oli mennä Leijenin kylään, jossa piti olla eräs runotaitoinen henkilö, mutta kun en saanut ketään oppaaksi ja sinne oli yksin vaikea löytää, käännyin etelää kohti tullen Kestimäelle (Läsen), jonne oli puolitoista neljännestä.

Kestimäellä oli vain akkaväkeä kotona ja nekin niin tyhmiä, etten mokomia ole koskaan tavannut. Kylässä asuu nyttemmin Gåsbornista tulleita ruotsalaisia. Sen alla on Låsenjärvi, joka lienee niin syvä, ettei siinä edes voi kunnolla kalastaa. Se jäätynee vasta loppiaisen tienoilla ja jäät lähtenevät vasta juhannuksen mailla. Suomalaiset tarinat kertovat, että kun muinoin yritettiin sen syvyyttä mitata, oli ääni pohjasta sanonut; mitattakoon ensin järven ympärys ennenkuin pituus — siis sama tarina kuin Artjärven Pyhäjärvestäkin. Siitä saadaan lahnoja, mateita, ahvenia, taimenia, nieriäisiä ja eräitä kaloja, joita he nimittävät »blanka», jotka ovat monen naulan painoisia ja muistuttavat lohta. Soudin järven yli erään tytön ja eukon seurassa, joka viimeksimainittu meni miehensä luo niittämään heinää. Minä sain soutaa, sillä muija ei pystynyt muuhun kuin herkeämättä soittamaan suutansa. Tultuani toiselle rannalle menin uimaan, mitä en ollut pitkiin aikoihin tehnyt. Vesi oli sangen kylmää.

Mies, joka tyttärensä kanssa niitti heinää toisella rannalla vanhalla kaskimaalla, oli n.s. vapaa-ajattelija. Hän naureli ja kysyi muun muassa, palvelevatko ruotsalaiset ja suomalaiset samaa jumalaa.

Vastasin: »Kyllähän suomalaiset palvelevat, mutta minä luulen, ettei ruotsalaisilla jumalaa olekaan.» Tyttö hymyili ja vilkutti minulle silmää.

Täältä menin Fegasbergin kautta Högfalletiin, joissa molemmissa asuu ruotsalaisia, jotka ovat likaisia kuin porsaat. He olivat kurjia ja hätää kärsiviä. Högfalletista kävelin ⅛ penikulmaa Lönhöjdeniin ja sieltä ¼ penikulmaa Ulrikaborgin tehtaalle. Sisälle en mennyt, vaikka kuljin pihan läpi, vaan matkasin edelleen ¼ penikulmaa Elgbergiin. Tulin sinne hyvissä ajoin ja hyvään taloon, vaikka koko kylä kuului tehtaalle. Täällä asui suomalaisia, vaikkakin kielensä unohtaneita.

Hirvimäki (Stora Elgberget). Täällä näin uuden savupirtin ja uusia saunoja. Miltei joka kylässä (näillä tienoin) oli pirttejä ja kehruutupia, ja niiden asukkaat kehuivat savupirttejä hyviksi, ne kun talvella ovat lämpimiä, vaikka niitä lämmitetäänkin ainoastaan kerran päivässä. Useissa taloissa olivat pirtti ja kehruutupa vastakkain eteisen kummallakin puolella ja niiden keskellä oli keittokota, samaten kuin Savossa. Useimmat tuvat olivat huonoja ja matalia, ja oli niissä väliin vain yksi ainoa lasi-ikkuna, sisälle tullessa oven vasemmalla puolella. Emännällä siinä talossa, jossa olin yötä, oli ollut veli pappina Hedemorassa. Hänen nimensä oli Gransell, mutta hän oli silti suomalaispoika, joka oli alkanut opiskella vasta 20 vanhana.^[8] Näistä Gränjen pitäjän suomalaispojista on kolme tullut papiksi. Toinen oli Grandell, hänkin jo rehtorina^[9] ja kuollut, kolmannen nimi oli Gerén^[10], joka on kirkkoherrana Oren pitäjässä. Hän osaa vieläkin suomea, sillä vanhemmat ovat ummikkoja.

Ensimmäisen uutistalon rakensi tähän kylään Matti Pynninen. Hän ehkä tuli Säfsenistä. Vaikkakin naimisissa, oli hänellä suhde piikaansa ja sai tämän kanssa lapsen. Hän sai siitä 40 plootua sakkoa, jonka vuoksi hänen oli myytävä talonsa ruotsalaiselle Petter Jönssonille Nordhyttanista. Tämän vaimo oli suomalainen. Pynninen, joka aikoinaan oli ollut ruunun metsästäjä, joutui tämän jälkeen kerjäläiseksi. Silti toivoi hän aina saavansa talonsa takaisin eikä luovuttanut vanhaa kuninkaankirjettä, vaikka Jönssonin akka miten olisi tiukannut. Kerran papereitten ollessa tuohikontissa oli hän nukahtanut. Silloin oli akka pannut kontin veteen likoomaan. Mutta kun Pynninen heräsi, pani hän paperit kuivamaan. Tämän Petter Jönssonin poika oli nykyisen isännän äidin isä. Hän oli Honkaisia.

Seuraavana päivänä, joka samaten oli lämmin ja kaunis, menin Hirvimäeltä Rifalletiin, jonne laskettiin olevan ¼ penikulmaa. Ennen täällä oli asunut Rikkisen suku. Nykyään ei enää kukaan täällä osaa suomea.

He kertoivat, että kaksi Abborbergin langosta muinoin oli kaatanut yhteisen kasken ja kumpikin siitä ottanut oman puolikkaansa. Toinen sai ensimmäisenä vuonna hyvän sadon, toinen ei mitään. Mutta seuraavana vuonna edellinen ei saanut huhdasta heiniä, mutta jälkimmäinen taas runsaasti. Silti meni edellinen korjaamaan toisen heiniä, vaikka hänellä oli yllin kyllin rukiita, mutta toisella ei mitään. Omistaja, saatuaan siitä kuulla, meni käskemään anastajaa poistumaan. Kun tämä ei totellut, toinen ampui häntä läpi rinnan. Haavoitettu otti haasian vieressä istuessaan lakin päästänsä yrittäen sillä saada haavan tukituksi ja verenvuodon tyrehtymään ja sanoi: »Tämän aioin minä tehdä sinulle, mutta sinä ennätit ennen minua», ja niin hän kuoli. Skattlösbergissäkin oli eräs mies lyönyt toisen kuoliaaksi sen vuoksi, että tämä piti hänen vaimoansa.

Holmbergin kylän lähettyvillä on entinen kaskimaa, jota nimitetään Surma-ahoksi, kun siinäkin on tapahtunut miestappo. Jens Niilonpoika Jänsenistä kaatoi siihen kasken. Silloin sanoi Samuel Ollinpojan isä: »Ellet mene häntä sieltä karkoittamaan, niin minä sinut tapan.» Samuel meni käskemään Jensiä poistumaan. Tämä kysyi, miksi ei saisi kaataa kaskea. Silloin ryntäsi Samuel häntä kohti kohotetuin kirvein, jolloin toinen pakeni. Kun Jens näki, ettei voinut päästä hänen kynsistään, toinen näet tuli yhä lähemmäksi, olipa jo aivan kintereillä — niin hän kääntymättä heitti kirveen yli päänsä, niin että se sattui takaa-ajajaa ohimoon. Tämä kaatui ja kuoli, ennätettyään sanoa: »Kyllä minulla nyt on metsää kyllikseni.» Jens oli puolisen vuotta Norjassa, mutta tuli takaisin ja maksoi puolet hengen sakot.

Rifalletin kylä sijaitsee niin korkealla vaaralla, että sieltä on näköala yli koko tämän tienoon suomalaismetsien. Tullessani taloon oli siellä neljä taalalaista Venjanista. Kolme heistä näytti minusta ilkeiltä. He olivat juuri syöneet päivällisen ja heittäneet reput selkäänsä ja tarttuneet matkasauvoihinsa vaeltaakseen tiehensä. Mutta minun tultuani he jäivät edelleen taloon. Turhaan pyysin emännältä vähän maitoa tahi kuoripiimää, sillä minulla oli hiukaiseva nälkä. Mutta hänen kiukkuisista vastauksistaan huomasin heti, että minua pidettiin karkulaisena. Näin, että maitoa oli viljalti, vaikkei sitä annettu. Kun aloin epäillä syitä taalalaisten viipymiseen, päätin odottaa täällä, kunnes he olivat lähteneet tiehensä, sillä en tahtonut yksin joutua heidän seuraansa.

Mutta mitenkä kävi! He ottivat reput selästään ja päättivät myöskin jäädä, heittäytyen pihalle auringonpaisteeseen pitkäkseen. Odotettuani kauan, aina kello 3:een asti heidän lähtöään, päätin lähteä liikkeelle. En ollut vielä päässyt kylän ulkopuolelle, kun jo taalalaisetkin sonnustautuivat matkalle ja sauvoineen kiiruhtivat kujaa pitkin minun jälkeeni. Eipä ihme, jos ajattelin, että heidän tarkoituksensa oli ryöstää minut, joka olin vieras paikkakunnalla. Kukapa heistä sitten ottaisi selon? En tosin pelännyt, sillä olinhan hyvin aseistettu, mutta tuntui tuiki kiusalliselta joutua heidän kanssaan tappeluun. Kiiruhdin siis askeleitani, niin, miltei juoksin koko tien. Eikä vielä siinä kyllin! Etteivät he minua saavuttaisi ja yllättäisi, poikkesin polulta oikealle kädelle ja kuljin koko puolen penikulmaa sankkaa saloa, tietäen, että tapaisin polun, kun poikkeisin vasemmalle. Siten saavuin Nitten kylään.

Siinä oli kaksi taloa ja pidettiin sitä Gränjen pitäjän vanhimpana suomalaiskylänä. Sanottiin, että vanhimman asukkaan nimi oli ollut Pentti Jönsinpoika Rikkinen. Hänen piti olleen maaherran poika Suomesta. Hän oli paennut venäläisiä ja oli ollut upporikas, joten hän oli maahan kaivanut hopeaa ja rahaa. Sellaisia muistoja oli pelloista joskus löydetty. Suuri noita hän myöskin oli ollut. Kolmasti hän oli matkustanut Lappiin tietäjäksi oppiaksensa. Viimeisen kerran hän oli tullut kotiin sillä tavoin, että lappalainen oli käskenyt illalla paneutumaan kuusenhavukasalle — ja seuraavana aamuna hän oli kotona. Kysymykseen, mitä lappalainen tahtoi kyytipalkaksi, oli tämä vastannut: »Mustan härän, joka on oven vasemmalla puolella navetassa.»

Hänellä oli ollut 7 poikaa ja taloon oli ollut 7 porttia, koiriakin oli 7, yksi joka portilla. Pojista muutti yksi Nittenistä Rifalletiin, yksi Skattlösbergiin, yksi Hobergiin, yksi Jänseniin, yksi Grillåseniin, yks Bringsjöbergiin ja yksi Hjerphöjdeniin. Hänen jälkeensä Nitten oli kauan autiona. Sittemmin tuli sinne suomalainen Erkki Erkinpoika Kopparbergin Tallbergin kylästä. Hänen leskensä meni naimisiin Erkki Lassenpoika Kemppaisen kanssa Kyrkovikenistä. Vanhaa asuinpaikkaa nimitetään vieläkin Tallbergiksi. Muuten asuu sukuja Pohjoinen ja Honkainen Abborbergissä, Mujainen Bringsjöbergissä, Vappuinen Skattlösbergissä, Liitinen Jänsenissä, Rautiainen Skälkbergissä ja Kemppainen Grillåsenissa. Kaksikymmentä vuotta sitten löydettiin kylästä suuri kupariraha ja hopeakoriste.

Muuten on Nitten luonnonihanimpia seutuja, mitä olen nähnyt, joten näyttää siltä kuin olisi Rikkinen tämän paikan valinnut sen luonnonkauneuden vuoksi, sillä sellaista kauneutta saa turhaan elsiä. Kun muut kylät karjalaiseen tapaan sijaitsevat mäillä ja vaaroilla, on tämä laaksossa, alavalla kankaalla pienien kauniiden koivumetsärantaisten järvien keskellä, joita on yhteensä yhdeksäntoista, mistä kylä on saanut nimensäkin. Tulin ensin Tallbergiksi (vaikkei yhtään mäntyä ollut näkyvissä) nimitettyyn taloon, missä vanha pirtti aikoinaan oli sijainnut. Mutta isäntä ei ollut kotona ja kun sanottiin, että toisessa talossa olisi vanhoja asiakirjoja, lähdin sinne. Otin vanhan ruuhen, jolla yksin soudin pienen järven yli. Mutta sielläkään ei vanha mies ollut kotona; hän oli ollut jo puoli vuotta tyttärensä luona Hjerpehöjdenissä. Toinen vanha ukko, jota sanottiin Knut Petteriksi ja joka puhui hyvää suomea, saneli minulle ruotsinkielisen koinluvun.

Mitään ruokaa hengenpitimiksi en saanut, sillä vaikka nuori isäntä lupasi, niin ei häijy emäntä sitä minulle suonut. Minun täytyi siis ryhtyä kähveltämään, muu ei auttanut — vatsa vaati osansa ja onnettomuudekseni minulla oli vatsa. Asetuin siis pellon päähän. Siinä oli mies kyntämässä ja vieressäni oli pieni naurismaa. Joka kerta kun mies kyntäen tuli minua kohti, minä tein hänelle kysymyksiä saadakseni keskustelun käyntiin, mutta kun hän viilletti vakoa selin minusta loitoten, sieppasin minä nauriin. Leikattuani naalin puukollani istutin varren entiselle paikalleen niin, ettei hän eikä kukaan muukaan voinut huomata, että juurimukula oli poissa. Nipin napin ennätin saada kaikki kuntoon, ennenkuin hän kääntyi minuun päin. Nauriit olivat niin suuria, ettei lievetakkini taskuun mahtunut niitä enempää kuin kaksi. Varovaisuus olisi vaatinut, etten niitä olisi syönyt ennenkuin järvellä, mutta nälkäni oli niin kova, että jo rannassa pensaan takana kykkien syödä nassuttelin molemmat nauriit. Aura, jolla hän kynti, oli aivan samanlainen kuin Savossa. Kyntäjä sanoi, että hän vielä 20 vuotta sitten oli nähnyt kuninkaan käsikirjeen, joka oli ollut pergamenttia ja annettu v. 1413. Hän luuli, ettei Rikkinen ollut kylän ensimmäinen tulokas. Sittemmin kertoi muuan mies Hjerphöjdenissä, että Rautiaisen suku Jerntjernslandista (Rautalammilta?) oli ollut ensimmäinen.

Täältä menin Holmkärniin (¼ penikulmaa) ja Hjerphöjdeniin (samoin ¼ penik.) Koko matka Nittenistä Holmkärniin oli hyvää tietä. Tie oli leveä ja kulki tasaisia kankaita, järvenrantoja pitkin ja halki kosteitten mänty- ja kuusimetsien.

Pyymäki (Hjerpliden) on korkealla mäellä ja kuuluu Grangärdeen. Useat talot olivat huonoja ja kuuluivat tehtaaseen. Täältä saatoin nähdä kaikille tahoille. Lähikylien talot olivat punaisiksi maalatut kuin herraskartanot, mutta pieniä. Täällä ja Kopparbergin suomalaismetsillä oli aivan vähän savupirttejä. Yötä olin nuoren talonisännän luona. Hän pani minut saliin nukkumaan kahden nuoren tytön kera, joista nuorempi oli 18:n ikäinen. Sain illalliseksi kuoripiimäkehlon ja kappaleen näkkileipää.

Ei kukaan pystynyt selittämään, kutka olivat olleet ensimmäiset ja vanhimmat kylän asukkaat. Kun tänään oli lauantai, käännyin takaisin Säfsenin kirkonkylään, jonne oli 2 ¼ penikulmaa, sillä tahdoin olla siellä hyvissä ajoin seuraavana päivänä. Käveltyäni neljänneksen tulin Palashöjdenin kylään, jossa ei kukaan enää osannut suomea. Siellä näin 97:n ikäisen miehen. Hän oli vielä viime talvena hakannut halkoja; nyt hän oli jo heikompi, mutta ikäisekseen terve ja pirteä. Hänellä oli hyvä muisti ja oli hän ensimmäisiä tänne tulleita ruotsalaisia. Hänen nuoruudessaan olivat kaikki suomalaiset puhuneet täällä pelkkää suomea. Hän kertoi, että 8 taloa oli rakentanut pitäjän ensimmäisen kirkon. Niinikään hän kertoi Nittenin Rikkisestä saman tarinan, minkä jo olin kirjoittanut muistiin. Mutta hän tiesi ensimmäisten suomalaisten joutuneen tänne siten, että kuningas Jaan (luultavasti Juhana III) kruunauspäivänään oli armahtanut ja vapauttanut joukon vankeja. Nuo suomalaiset, Pynninen, Puuronen ja ketä lienevät olleet, olivat olleet suuria rosvoja, jotka olivat olleet Ruotsissa vankeina. Päästyään vapaiksi he olivat asettuneet tänne. Lähdettyäni kirkolle päin kuljin Gäddbäckshöjdenin, Vildbäckin, Bråthöjdenin, Dunderbergin ja Gräshöjdenin kylien kautta. En niihin poikennut muuta kuin tietä kysyäkseni. Eikä niissä ollutkaan kuin kaikkiaan pari suomea taitavaa ja hekään eivät olleet kotona. Vildbäckissä eli Gellingenissä söin kuoripiimää ja keitettyjä perunoita, mutta ilman voita ja kuten tavallista leivättä.

Tultuani lukkarin taloon puin ylleni toisen puvun, mutta kun saappaani olivat Hånissa korjattavina, oli minun pakko pukeutua kesäpukuun ja kenkiin. Menin sitten pappilaan, jossa vietin iltani ja jäinpä yöksikin maisteri Lindborgin kamariin.

Sunnuntaina, syysk. 7:ntenä, oli ilma edelleen yhtä kaunis. En syönyt aamiaista pappilassa, sillä menin kello 8 kotiin pukeutuakseni mustiin. Siellä tapasin »Piikas Jaanin» ja muitakin suomalaisia. Menin kirkkoon ja kiipesin siellä lehterille. Kirkkoherra Fröman saarnasi itse; hänellä oli ääntä kyllin, mutta saarna oli huono. Minut kutsuttiin pappilaan päivälliselle. Siellä oli Gravendalin tehtaan pehtori, paksu herra, joka otti ryypyn yhtä mielellään kuin hän eli. Rapujakin oli päivällispöydässä. Ne olivat Gravendalista, muualla pitäjässä niitä ei ollut.

Menin varhain pappilasta kirjoittaakseni kirjeen kotiini ja jutellakseni talonpoikien kanssa. Mutta kun apulainen tuli saattamaan, niin söimme tien varrelta puolukoita ja siinä jouduimmekin erillemme. Kotona puhaltelin huilua. Sinne tulivat pappilan mamsselitkin ja heidän jäljissään maisteri ja nuori kirjanpitäjä Brattström Fredriksbergistä. He pyysivät minua mukaansa sinne. En ollut halukas ja panin kauan vastaan, vaikka he selittivätkin, että siellä tanssittaisiin. Lopulta oli minun meneminen. Sinne oli ⅛ penikulmaa. Eikä siellä muita kavaljeerejä ollutkaan kuin me kolme herraa, ja daameina oli kolme pappilan mamsselia, pehtorin tytär, mamsseli Jena Morell neljäntenä. Hän olisi ollut hyvinkin kaunis, jolleivat huulet olisi olleet paksut ja nenä eli kuono kuin mopsilla. He olivat jostakin hankkineet viulunvinguttajan, joka viritti soiton ja heti oli tanssi käynnissä. Siinä pyörittiin valssit, polkat, angläsit y.m. ja saattaa arvata, etten minä ollut huonoin tyttöjen kanssa pyörähtelemään. Lyhyesti, ilo oli ylimmillään ja tytöt olivat iloisia ja kiemailevia (frilluga). Tanssin jälkeen tuli monenlaisia leikkejä.

Näin miten Brattström piti tyttöjä vuoron perään sylissään. Hän oli sinä heidän kanssaan. Ja telmiessään sekä teuhatessaan heidän kanssaan hän taputteli heitä sekä rinnoille että reisille. Minäkin vähitellen aloin oppia samat temput. Pidin Carolina Arnbergiä kauan polvellani, supattelin, telmin ja tein jos jonkinlaista ilvettä — se tuntui häntä suuresti huvittavan. Enpä unohtanut muitakaan. Kello oli jo ½ 1, kun tyytyväisenä kuljimme kotia kohti. Minä taluttelin tuttavallisesti Elsa ja Hedda Arnbergiä, yhtä kummassakin kainalossani. Kaikki tytöt tulivat luokseni lukkarin taloon, missä he levähtivät pimeässä kamarissani. Sitten saatoin heitä pappilaan, missä he kaikin keinoin koettivat viekoitella minua jäämään pappilaan yöksi, jopa luvaten itse tulla laittamaan vuoteeni — Mutta turhaan! Palasin kotiin. Kello oli jo 2.

Mutta mitenkä kävi? Minulle ei oltu laitettu vuodetta pöydälle; joko oli unohdettu tahi luultu minun jäävän yöksi muuanne. Ja pöydän allahan en voinut nukkua. Minulla ei ollut muuta neuvoa kuin kiivetä tikapuita myöten ja puikkelehtia kattoaukosta ylisille piian viereen. Tämä ensin esteli, mutta suostuttelin hänet lopuksi, kun tilaa oli kyllälti. Hänen luonaan nukuinkin suloisesti, kunnes oli päivä päällä puiden, huomen honkien tasalla. Kun siitä aamulla kerroin »rakkaalle lukkarinmuorille», oli se hänestä luonnollista; sen suhteen ei ollut mitään muistuttamista. —

Kirjoitin pitkän kirjeen kotiin vanhemmilleni matkoistani ja toisen sisarelleni. Vein ne pappilaan apulaiselle postiin toimitettaviksi. Kello 4 ip. lähdin taas vaeltamaan Näsin suomalaismetsiä kohti. Kuljin Fredriksbergin, Anneforsin ja Gillergårdin sivu Tyyn kylään. Pistäytyessäni muutamaan torppaan Markusfalletin läheistöllä tietä kysyäkseni näin köyhyyden, kurjuuden ja viheliäisyyden huippuunsa kehittyneenä. Siellä olivat lapset yksinään kotona, mutta minua oikein puistatti heitä katsellessani. Suuremmatkin tytöt olivat rääsyissä ja rievuissa puolialastomina ja likaisina kuin torakat. 8-vuotias poika makasi ilki alastomana lieden tuhkassa. Hän kömpi sieltä minua lähemmin katsellakseen sellaisena kuin Jumala hänet oli luonut.

Oli jo myöhäinen hetki, kun tulin Tyyn kylään. Menin heti puhuttelemaan Antti Matinpoika Siikaista, jota nimitettiin Biseniksi, sillä olin kuullut häntä mainittavan suureksi tietäjäksi ja runojen taitajaksi. Mutta itse hän kielsi taitonsa. Hän oli 50-ikäinen ja aluksi niin ujo, että juoksi minua piiloon. Mutta kun seurasin jäljessä, niin hän ryhtyi juttuihin uskaltamatta kumminkaan katsoa minua silmiin ja sulkien silmänsä. Kuulin sittemmin kyläläisiltä, että hän aina oli ollut sellainen, ettei hän tahtonut olla muiden seurassa, ei kyläläistenkään kanssa, mutta jos hän kerran lyöttäytyi juttelemaan, niin ei puhetta puuttunut. Pyysin häntä seuraavana aamuna tulemaan puheilleni taloon, jossa aloin yöpyä. Siellä nukuinkin makeasti kuten tavallista tallinparvella.

Tyyn kylässä on 6 taloa. Ensiksi asettui tänne Lasse Pasainen Qvarnbergistä, johon kylään tämä karjalaidunmaana aluksi kuului. Täällä oli se tupa, jossa Jussi Janinpoika asuu, hyvässä kunnossa vaikka se oli salvettu v. 1585, ja vähää ennen olivat suomalaiset tulleet tänne. Muuan Pasainen myi tilansa 30 taalarilla lautamies Antti Torjelille Säfsenin kylästä Helleforsin pitäjästä. Tämän pojanpoika elää vielä ja puhuu hyvää suomea, vaikka Torjel oli aito ruotsalainen, sillä hänen vaimonsa oli ummikko suomalainen. Kylän lähettyvillä on Puntaisenmäki, missä muinoin asui joku Puntainen.

Sain kuulla Bisenin aamulla varhain, menneen heinäntekoon Hökbergiin, jonne oli ¼ penikulmaa ja että hän myöhään illalla oli minua etsinyt, mutta minä olin jo nukkumassa. Minun oli siis mentävä Hökbergiin häntä tapaamaan. Lopulta hän sanelikin minulle loitsunsa, kun olin kauan puhunut ja lukenut hänelle omiani.

Menin takaisin Tyyniin ja sieltä halki soiden Högsjöhön. Sinne oli ¾ penikulmaa. En saanut ketään oppaakseni. Minun oli kahlattava kahden joen yli joutuen harhapoluille. Kuljin suurien soiden yli, kunnes tulin järvelle, jossa tie loppui. Kuljin eteläpuolitse järven ympäri tullen ryteikköiseen metsään, jossa tapasin entisen kaskimaan. Täällä tapasin Stora Löfhöjdenin miehen, joka oli matkalla Högsjöhön. Hän opasti minut sinne ja huomasin kulkeneeni eksyksissä. Tässä kylässä oli kolme hyvin toimeentulevaa taloa, jotka eivät kuuluneet tehtaaseen, vaikka tehtaanherrat monesti olivat yrittäneet ne saada. Äskettäinkin oli heidät haastettu käräjiin tehtaan metsiin asettuneina uutisasukkaina, mutta he olivat näyttäneet vanhat verokirjansa, joten anastus ei onnistunut.

Vietettyäni tapani mukaan yöni heinissä tallinparvella suuntasin kulkuni Skärfjälliin, aikoen matkata Svartkärnin ja Svartkärnsbergin ohi, mutta eksyin ja tulin Liljedaliin, missä minut osoitettiin oikealle polulle.

Juva (Skärfjället). Tultuani kylään menin ensiksi Kristoffer Juhonpojan taloon. Ihastuin, aivan haltioiduin nähdessäni hänen vaimonsa. Olen nähnyt elämäni juoksun varrella monta kaunista naista, mutta hänen veroistaan en ikinä. Hän oli niin tavattoman suloinen ja ihanainen, että minun mielestäni itse Venus häneen verrattuna ei ollut niin mitään. Seisoin kauan kuin paikalleni naulattuna häntä katsellen. Eivät vain hänen kasvonsa, mutta hänen koko olentonsa, asenteensa ja käyttäytymisensä yllättivät minut. Hänen nimensä oli Kaisa Lassentytär ja oli hän kotoisin Linnerhöjdenistä. Hän oli suunnilleen 22-ikäinen ja oli hänellä kaksi pientä lasta, joista nuorempi parhaillaan imi rintaa hänen istuessaan pirtin ovella kainostelematta imettämistä. Hän oli solakka kuin lilja ja pitkä kuin tulppaani. Hänen miehensä tuntui olevan älykäs ja viisas ja vankka suomen kielen taitaja. Niinpä hän kertoi minulle jäniksestä ja ketusta saman sadun, jonka olin lapsena Juvalla kuullut, vieläpä samoin sanoinkin:

»Karhu söi hevoista, niin repo tuli sinne ja kysyi, mitenkä se on suanna semmoisen hyvän paistin. Karhu sanoi, että se tarttui hännästä kiini kuin hevoinen makais aholla. Repo teki samalla tavalla: Kuin hän näki hevoisen makaavan, niin se otti hännästä. Vaan hevoinen juoksi tiehens ja kettu riippui hännässä.»

Jänis kysyi: »Mikkel, minnekkäs määt?»

Kettu vastais:

Sitä paitsi osasi hän suomennoksena ruotsalaisen laulun:

Toinen eukko, Maija Tahvanantytär, luki minulle saarnan, jonka jo lapsena olin kirjoittanut. Se oli parodia ja satiiri papeista, jotka kerjäävät kaikkea, minkä näkevät ja suinkin voivat käsiinsä saada:

Pappi oli pannut renkinsä lauantaiyönä lammasta varastamaan ja näki rengin kesken saarnan tulevan kirkkoon. Hän messusi:

Renki vastasi:

Pappi:

Sanottiin, eltä taalalainen Joonas eli Juga Juhonpoika Äppelbosta ensiksi n. 200 vuotta sitten asettui tähän kylään. Hänestä sai kvlä suomalaisen nimensä Juva eli Juka. Hänen jälkeensä tulivat Martti Juhonpoika, Matti Martinpoika, Tahvana Matinpoika ja hänen poikansa Olavi Tahvananpoika, jonka tehtaan herrat ajoivat pois. Hän elää vieläkin.

Juvan eteläpuolella on seuraavanlaisia suomalaisia paikannimiä: Riihimäki, Itäaho, Rytar-suo, Peltoniit(t)u lounaassa; Kelkkasuo, Kuusisuo etelässä; Heinäsuonlehto, Halla-aho, Roviomaa, Kissankallio, Risukaski, Syvänotko lännessä; Lehmäsuo, Talopurno, Kiirulampi, Heinaho, Näkkilampi pohjoisessa; Matilankallio, Pilkkalehto, Tervalampi, Vesiniittu ja Rahkasuo. Tässä kylässä on 5 Liljendalin tehtaaseen kuuluvaa taloa.

Tulin viipyneeksi täällä kauemmin kuin olin aikonut sen vuoksi, ettei akka tahtonut minulle lukea mainitsemaani saarnaa, vaikka sitä pyytelin usean tunnin ajan, mutta lopulta sain sen kirjoitetuksi. Kello olikin jo 3 ip., kun lähdin Qvarnbergiin, joka oli korkealla mäellä ja näkyi hyvin tänne. Vaikka sinne onkin vain ¾ penikulmaa varoitettiin minua sinne yksin lähtemästä, sillä välillä on niin upottavia soita ja rämeitä, että harva tämän kylän asukas oli siellä ollut, huolimatta siitä, että se oli heidän lähin naapurinsa. Ja hekin olivat niin eksyneet, että tuskin kotiin löysivät. Minua neuvottiin tekemään mutka Långmarkiin, jonne oli ½ penikulmaa ja sieltä ½ penikulmaa Qvarnbergiin. Mutta kun eksyin tieltä, päätin oikaista suoraan Qvarnbergiin niin pian kuin mahdollista. Auringon asemasta päättelin, millä ilmansuunnalla se oli. Minä sekä harppailin että juoksin niin että hiki valui. Porhalsin mennä suoraan halki vetelien soiden ja yli kivisien vaarojen välittämättä portaista ja poluista. Miltei koko matkan juoksin paljain jaloin, tulivatpa ne sitten kuinka karkeiksi ja kuraisiksi tahansa. Saappaatkin hajosivat, vaikkei vielä ollut kuukautta kulunut siitä, kun ne Limassa tehtiin ja näyttivät ne silloin niin vahvoilta kuin ne kestäisivät ikuisesti. Olipa minun kerran riisuuduttava alastomaksikin, kun kahlasin yli Svartälfvin. Vihdoin ⅛ penikulmaa kylän pohjoispuolella tapasin tien ja Hästkullenista Qvarnbergiin menevän miehen. Hänen kanssaan kävelin edelleen tullen samaan taloon, missä olin ollut 2 viikkoa sitten. Nyt olivat sekä isäntä että emäntä kotona. He puhuivat suomea ja laittoivat ohraa haasioille.

Myllymäki (Qvarnberg) on, kuten sanoin, suurella, korkealla mäellä ja pelloilta on väännetty suuria kiviröykkiöitä. Havaitsin, että he suomalaiseen tapaan niittivät peltonsa sirpillä. Isäntä kertoi, että samoin kuin minun kotiseudullani olki niittäessä pannaan sormien väliin. He lämmittivät illaksi saunan, jolloin kiuas sortui, mutta taka-osaa jäi sen verran pystyyn, että tulen saattoi antaa edelleen palaa. Emännän oli lähdettävä Filipstadin karjamarkkinoille ja sen vuoksi oli ensin kylvettävä. Minäkin menin kylpemään talon kolmen pojan kera, jotka kaikki olivat pitkiä, kookkaita miehiä. Talossa oli myös kolme tytärtä. Kaikki kylvimme me yksissä vuorotellen. Miehet kumminkin menivät ensin parvelle kilvoittelemaan, kuka enimmät ja kuumimmat löylyt sieti. Parvi oli matala ja siinä he loikoivat seinää potkiskellen. Olimme 5—6 henkeä kerrallaan parvella. Tultuamme alas virutimme itsemme kylmällä vedellä ja juoksimme alastomina pihalle pukeutumaan. Puhuimme pelkkää suomea, josta eivät tytöt saaneet paljon tolkkua. Tultuamme saunasta sain heidät lukemaan suomalaisia ja ruotsalaisia loitsuja ja tytöt lauloivat ruotsalaisia lauluja. Vihdoin menin poikien kanssa aittaan nukkumaan ja tytötkin tekivät sinne vuoteet itselleen. Siellä he juttelivat ja lauloivat kauan.

Naapuritalon emäntä tuli maanantaina kotiin Dreskhöjdenistä, missä hän oli ollut äitinsä ja neljän lapsen hautajaisissa; nyt hän itsekin oli kovin sairastunut punatautiin.

Täällä oli yleisenä tapana ruotsiakin puhuttaessa käyttää suomalaisia nimiä; esim. Pekkais Pekka, Pasais Lars, Siikais Matts j.n.e., siten että suomalainen sukunimi pantiin ruotsalaisen ristimänimen edelle. Juho Liitisen vaimo Stiina Pekantytär Sikainen naapuritalossa osasi moniaita ruotsinkielisiä loitsuja, jotka selvästi huomaa epäonnistuneiksi mukailuiksi suomalaisista. Esimerkkinä näistä sekasotkuisista loitsuista mainitsen luvun, kun neula (akana) on mennyt lehmän kurkkuun:

Käärmeenpuremaa vastaan sanottiin:

Myllymäki on näiden metsien vanhimpia suomalaiskyliä. Ensiksi tuli Suomesta Lasse Pasainen n. 300 vuotta sitten. Vanhat asiakirjat ovat hävinneet. Muutamat luulevat, että jo ennen häntä täällä oli ollut asutusta, mutta että talot hänen tullessaan olivat autioina. Hän oli asunut Pekka Tuomaanpojan talon eteläpuolella. Näsin ja toisen kerran Jernan taalalaiset olivat polttaneet hänen talonsa. Silloin kävi hänen vaimonsa kuninkaan luona Tukholmassa. Kuningas oli silloin ollut Suomessa, mutta eukko oli mennyt jäljessä sinne ja tavannut hänet. He eivät enää varmuudella tienneet, kuka kuningas, mutta arvelivat, että kysymyksessä oli Kustaa I Vaasa. Eukko oli saanut sellaisen päätöksen, että taalalaisten oli uudelleen rakennettava hänen talonsa, ja jos he sen kerran vielä polttaisivat, niin heidät poltettaisiin samoilla kekäleillä. Päätös oli kirjoitettu »vasikannahalle», joka oli pienehköä 4:o kokoa. Tämä kirje oli ollut tallella aina vilme aikoihin asti, kunnes muudan mies muuttaessaan toisaanne vei sen mukanaan.

Suunnilleen 120 vuotta sitten tulivat tänne veljekset Tuomas ja Tahvana Siikainen Fryxändestä Norjan rajalta. Vanhat kertoivat, että he olisivat tulleet Suomen Siikasalmesta. Aluksi he asuivat yksissä, mutta erosivat, kun pirtti paloi. Tuomas muutti sinne, missä isäntäni Pekka Tuomaanpoika Siikainen nykyään asuu, Tahvana muutti pohjoiseen taloon. Tuomaalla oli poika Pekka Tuomaanpoika, syntynyt v. 1707; hänen poikansa Tuomas Pekanpoika oli isäntäni isä. Hänen isänsä sedän Matti Pekanpojan poika Heikki Matinpoika raivasi Laxkärnin ja otti aluksi isänsä luoksensa, mutta tämä asettui sittemmin toisten poikiensa kanssa muuanne. Pekka Tuomaanpojan setä Tuomas Tuomaanpoika muutti Digerlediin.

Toisella veljellä Tahvana Siikaisella oli monta poikaa, joista Heikki Tahvananpoika jäi isän konnulle. Kaksi poikaa muutti Äppelbon Rågvediin ja Matti Tahvananpoika meni kotivävyksi Högsjöniin. Heikki Heikinpoika, joka asui vanhalla konnulla, kuoli Fernebon pitäjässä ollessaan matkalla poikansa luo Tukholmaan, missä tämä oli jonkunlaisena käsityöläisenä. Ukko myi tilansa Fredriksbergin tehtaalle ja hänen toinen poikansa muutti myöskin Digerlediin.

Myllymäellä on myöskin ollut Norjan rajalta tulleita Kansaisia. Matti Matinpoika Ronkainen Kölaråsista tuli avioliiton kautta tänne; hänen lankonsa Erkki Heikinpoika Liitinen tuli Rådasta, ja hänen poikansa Juho Erkinpoika elää vieläkin ja puhuu hyvää suomea. Kylässä on myöskin Pokkaisten sukua. Ensimmäinen Pauli Pokkainen tuli Krafsenista. Mutta täällä sanotaan, ettei Pokkainen olisikaan mikään suomalainen sukunimi, vaan haukkumanimi.

Olostani ei otettu maksua; poika, joka puolipohjasi saappaani, pyysi 6 killinkiä — annoin 12. Myöhemmin illalla menin Lohilammille.

Lohilampi (Laxkärn) on kylä, jossa on 6 taloa ja 30 henkeä. Isäntäni Heikki Matinpoika Siikainen Myllynmäeltä oli isänsä kanssa tämän paikan alkuaan raivannut. He erosivat sittemmin. Isä poikineen rakensi toisen talon, mutta se paloi. Myöhemmin rakensi Heikki Matinpoika aivan yksin, eukon edes auttamatta, salin, kamarin ja keittiön. Hän kertoi, miten hän siinä menetteli. Hän oli tänne tullessaan 33:n ikäinen. Nyt hänellä oli 3 tynnyrinalaa peltoa ja 10 haasiaa heiniä. Toinen hänen poikansa on 24:n vanha, tytöistä on toinen 21:n, toinen 18:n. Hän oli nyt kylän varakkain mies eikä ollut kuten muut tehtaan alustalainen. Hänellä oli 3 veljeä ja 2 sisarta ja kaikki olivat hakeneet itselleen uudet asuinpaikat. —

Täältä menin seuraavana päivänä Nupaan (Hästkulle), jonka ensimmäiset asukkaat olivat tulleet kuudettakymmentä vuotta sitten Slättenistä. Kaarle Käröinen Norjan rajalta oli nainut Briita Lassentytär Putkoisen Slättenistä. Tämä oli »Nipaksi» nimitetyn miehen leski. Hänen poikansa Juho Kallenpoika muutti Slättenistä Hästfalletiin. Hänen sisarensa oli naimisissa Tuomas Matinpojan kanssa Rådan suomalaismetsistä. Ilänestä käytettiin nimeä »Major» ja muutti hän perheineen Suomeen. Juho Kallenpojan pojanpoika elää vielä. Noin 30 vuotta sitten asettui tänne Heikki Lassenpoika Putkoinen ja samaten Juho Matinpoika Ronkainen Kölaråsista ostaen toiselta kiinnekirjan. Tämä kylä on ensimmäinen Jernan pitäjään tullessa. Jernan kirkolle on 3 ¼ penikulmaa (NNO), Säfseniin 2 ¼ (SOO), Äppelbohon 2 ½ (NV). Hästkullen on muuten huono ja köyhä kylä. Kun varhain aamulla kuljin talojen väliä, kuulin metsässä paimentytön laulavan niin kauniisti, että seisoin pitkän aikaa kuunnellen hänen laulunsa sointua, ja miten metsän kaiku siihen vielä kauniimmin vastasi.