14. Tarinoita Kemppaisista, Putkoisista, Ampiaisista, Kettuisista. Itsepäinen suomalainen. Lähtö Säfsenistä.

Nupasta oli huonoa kivistä tietä Slätteniin ¼ penikulmaa. Ensimmäisessä talossa tapasin vanhan ukon ja nuoren lapsivuoteella olevan naisen. Huomasin heti, että ukko oli herrahtava. Hän nousi heti seisoalleen, valmisti minulle istumatilan ja osoittautui puheessaan sangen järkeväksi. Pian tuli sisälle hänen poikansa 34-vuotias lautamies; hänkin oli viisas ja ymmärtäväinen mies. Hänen vaimonsa siinä sairasteli. Hän toi minulle kuoripiimäkehlon, mutta kun en äsken syöneenä siihen tahtonut puuttua, niin hän kehoitteli, kunnes tein hänen mielikseen.

Mutta minun on ilmoitettava, kuka tuo vanha ukko oli. Hänen nimensä oli Risto Pekanpoika Kemppainen, ja hän oli syntynyt Liljendalin tehtaan suomalaiskylässä, josta vieläkin käytetään nimeä »Kämptorp» eli Pullingtorp. Hän kertoi esi-isiensä Suomesta tulosta:

Kun venäläiset sotivat Suomessa oli kanta-isä Pertti Kempainen asunut Savossa. Eräänä päivänä oli 7 ryssää tullut hänen taloansa ryöstämään ja hävittämään. Hän oli pelastanut henkensä pitämällä pyssyä päänsä suojana lyöntejä vastaan ja niin loikannut ovesta ulos. Nämä olivat hosuneet niin, että Kemppaisen pyssynpiippu puolustautuessa käyristyi.^[11] Päästyään metsään oikaisi hän puitten välissä pyssynsä ja palasi kotiin ampuen 6 venäläistä yrittäen pyssynperällä surmata viimeisenkin, joka pääsi karkuun. Kemppainen oli ottanut eukkonsa kanssa niin paljon omaisuuttaan kuin jaksettiin kantaa ja meni metsään, sillä oli pelättävissä, että tulisi uusia vihollisia. Niin hän joutui pakotiellään Ruotsiin. Kun hän tuli kuninkaan luo pyytämään kiinnekirjaa jollekin uutistalolle, niin hän kertoi, miten oli pelastunut seitsemän ryssän kynsistä. Silloin oli kuningas, — nimeä ei kertoja muistanut, mutta arveli häntä Kaarle IX:ksi — sanonut sihteerilleen: »Det var en kämpe! Gif honom ett byggningsbref!» (Sepä oli koko kemppi! Anna hänelle viljelyslupa!) Siitä hän sai nimen Kemppainen eli »Kämp Bertil». Hän meni aina Norjan rajalle saakka, mutta kun ei sieltä löytänyt mieluistaan tilaa, palasi hän sieltä ja osti maaherralta 8 ploodulla Pullingstorpin.

Miten maaherra oli saanut tämän torpan, selitti ukko seuraavasti: Muuan Heikki Pulliainen oli ollut Suomesta tullut miehentappaja, joka oli paennut tänne ja asunut jo kolme vuotta kenenkään siitä tietämättä, sillä silloin täällä oli vain asumattomia saloja. Mutta sitten hänet keksittiin ja kuulutus Suomesta oli ehtinyt näille maillekin, joten mentiin häntä vangitsemaan. Mutta hän livisti Norjan puolelle. Kun maaherra ei saanut miestä kiinni, otti hän talon huostaansa ja oli se jo ollut pari vuotta vuorimestarille vuokrattuna, kunnes Pertti Kemppainen sen osti maaherralta.

Kemppaisen suku oli suoraan alenevassa polvessa seuraava: 1) Pertti, 2) Pekka Pertinpoika, 3) Juho Pekanpoika, 4) Pekka Juhonpoika, 5) Pekka Pekanpoika, 6) Risto Pekanpoika, kertojani, joka ei ollut kovinkaan vanha, sillä hän oli syntynyt 1746. Hän oli äitinsä puolelta ollut sukua Filipstadin koulupappi Mathias Matheniukselle, joka oli ollut suomalaispoika, entinen Matti Matinpoika. Hän oli ottanut Riston nuorena poikana luoksensa, opettanut lukemaan ja pannut hänet Filipstadin kaupunginkouluun aikoen hänestä tehdä papin. Kouluaikanaan hän oli lukenut monia vanhoja kirjoja, etenkin erästä »Ungdomens fägnad», jossa oli kerrottu maailman seitsemästä ihmeestä, samaten siitäkin, miten suomalaiset tulivat nykyisille asuinsijoilleen. Pappi oli hänelle selittänyt, että nämä maakunnat ennen olivat olleet yhtenä salona, mutta että suomalaiset ne ensiksi olivat asuttaneet ja viljelleet. Hän oli kertonut, että kolme suomalaista muinoin oli tullut näille maille. Kaikilla heillä oli ollut sellainen kirjelmä, että he saisivat asettua metsille, mutta ruotsalaisilla oli oikeus määrätä kuinka kauas heistä. Yksi oli rakentanut Loka tjäll'in, keksinyt rautamalmia ja alkanut sitä valmistaa. Paikka sai nimekseen Finnhyttan. Toinen tuli Brattforsin seurakuntaan ja paikka sai nimen Finnbo. Hänkin löysi rautamalmia ja paikkaa alettiin sanoa Finnbohyttaniksi. Kolmas meni Daglösen järven eteläpuolelle ruotsalaiseen Alphyttan kylään pyytäen saada asettua sen metsille. Hänen nimensä oli Filippus. He antoivat hänelle luvan asettua järven pohjoispuolelle penikulman päähän kylästä, luullen siten erottaneensa hänet tarpeeksi loitolle. Itse hän asuikin etäällä rannasta, paikalla, missä nykyään sijaitsee patruuna Mullbergin talo. Mutta rannalle hän rakensi tammesta nuottakodan, joka uutena ja valkeana pisti järvellä kulkijain silmään. He sanoivat tammikodan nähdessään: »Se Filips stad.» (Katsoppa Filipin asuntoa!) Hänkin löysi rautamalmia 1 ½ penikulmaa pohjoiselta rannalta, ja sen paikan nimi on vielä nytkin Finnmåsgrufva. Hän sai kuninkaalta luvan perustaa Finnhyttanin. Mutta hän ei sitä voinut yksin käyttää, joten sinne tuli paljon muita, jotka asettuivat vakinaisesti paikalle asumaan. Vähitellen syntyi sinne kauppakaupunki, joka sai nimen Filipstad.

Kun Risto Kemppainen jonkun aikaa oli käynyt Filipstadin koulua, lähetettiin hänet Karlstadin lukioon. Hän ei silloin vielä ollut täyttänyt 12 vuotta. Mutta oltuaan kaupungissa 14 päivää hän karkasi. Kysyessäni miksi, vastasi hän ensin, ettei viitsinyt lukea, mutta kun sanoin, ettei se ole totta ja että hän varmaankin oli tehnyt jonkun poikamaisen kepposen, vastasi hän vain: »Se on jo ollutta ja mennyttä lapsuuden hullutusta.» Ja vaikka kuinka yritin saada häntä ilmaisemaan syyn, en saanut häntä sitä kertomaan. Hän oli karannut perjantaiaamuna, tornikello löi 7 hänen mennessään yli Karlstadin sillan. Kuljettuaan lähes 6 penikulmaa oli hän yöllä sivuuttanut Filipstadin, missä hän Filiphyttanissa oli kiertänyt kaupungin ohi. Solbrossa oli aurinko noussut ja lauantaina hän oli jo kotonaan, käveltyään 11 penikulmaa Karlstadista, 5 Filipstadista. Äiti oli ollut silloin leskenä ja hyvin suruissaan pojan käytöksen vuoksi. Mutta mihinkään kouluun häntä ei enää pantu. Pian häntä kuulutuksin etsittiin, nimittäin siten, että sen ja sen ikäinen poika oli kadonnut tietymätöntä minne. Sillä hän ei kellekään ollut ilmaissut pakoaan eikä tiedetty, oliko hän hukkunut veteen vai tuleen. Äidin talo oli sillä aikaa joutunut Liljendalin tehtaalle ja vuokrattu eräälle Myhrmanille. Poika ei tahtonut joutua hänen alustalaisekseen. Hän siis tuli räätäliksi, joka 9 vuotta kuljeksi suomalaismetsissä ja muuallakin neulomassa. V. 1775 hän osti nykyisen talonsa täällä Slättenissä 2 200 hopeataalarilla Fredriksbergin tehtaalta ja otti itselleen Kroktorpista vaimon. Hän osasi vieläkin vähä latinaa lukien Isämeidän ja muutamia rukouksia latinaksi. Hänellä oli nyt viisas ja toimelias poika lautamiehenä. Hän oli paikkakunnalla ostanut nelisen taloa, jotka tehtaalle jäämistään veloista olivat joutuneet huutokaupattaviksi. Senpä vuoksi ei kylässä eikä edes näillä metsillä olekaan yhtään taloa viime vuosina joutunut tehtaan haltuun, sillä ne ovat auttaneet toisiaan. Mutta itse Jernan pitäjästä on kolmas osa liitetty tehtaaseen.

Kun Jerna nyt on Näsin pitäjän kappeli, vaikka Näs onkin paljon pienempi, maksoivat he rovastille joka 30 kykästä (10 lyhdettä, 3 kappaa) viljaa ja 2 naulaa lehmää kohti voita, mutta jos lehmiä on enemmän kuin 4 vain naulan. Rovasti lähettääkin joka vuosi talonpojan, joka itse on maksuista vapaa, laskemaan kykät pelloilla eikä kukaan saa puida, ennenkuin mies on käynyt tarkastamassa. Mutta v. 1810 tuli kuninkaallinen käsky, että ne pitäjäläiset ja papit, jotka sopivat keskenään määrätyistä papinjyvistä, saisivat ne sitenkin suorittaa, mutta sopimuksen täytyi jäädä voimaan 70 vuodeksi tahi ainaiseksi. Sen johdosta jernalaiset nyt vaativat rovastia kuuluttamaan kirkonkokouksen, joten he saisivat siitä neuvotella. Sekä pitäjäläiset että suomalaiset olisivat mielellään tahtoneet tehdä sopimuksia, luullen siten pääsevänsä helpommalla ja papinkin saavan vakinaisemman palkan. Mutta pappi oli kehoittanut odottamaan, jotta nähtäisiin, miten muut pitäjät menettelivät. Ja vaikka taalalaiset jo useat kerrat ovat anoneet, että asia uudelleen otettaisiin esille, ei kokousta ole pidetty. Mutta suomalaiset ovat uhanneet vedota kuninkaaseen, sillä entinen menetelmä, ettei tarpeen vaatiessa saa puida, on heille hankala. Pappi otti silloin heidän anomuksensa huomioon ja määräsi, kuinka paljon suunnilleen yhteensä hän vaati koko suomalaismetsiltä. Suomalaiset pitivät kokouksen ja määräsivät, miten paljon kunkin oli maksettava. Pappi oli saapa 41 kappaa 9 kannua ohria, 39 kappaa 15 kannua sekaviljaa ja 4 leiviskää 19 naulaa voita. Kumpikin puoli oli tyytyväinen. Päätettiin, että tulipa talo ruti köyhäksi tahi äveriääksi, olivat papin saatavat samat ja jos joku talo jäi autioksi, saivat toiset maksaa sen verot. Mutta jos uusia tiloja perustettaisiin, ei pappi niistä saisi mitään, mutta jos ne olisivat varakkaita, olisi vanhojen talojen maksettava pieni lisä. — Niilo Iivarinpoika Tyngsjössä on samalla tavoin sopinut edellisen papin kanssa, mutta nykyinen tahtoo sitoumuksen purettavaksi ja siitä he nyt käräjöivät.

Putkola, ruotsiksi Slätten, on saanut ruotsalaisen nimensä siitä, että tämä kylä, jossa on 5 taloa, 28 asukasta, sijaitsee matalalla kaskimaan paikalla, joka on tasainen ja kolmelta puolen soiden ympäröimä. Kylään tuli ensin, n. 200 vuotta sitten Lasse Mikkelinpoika Putkoinen. Muudan Lasse Lassenpoika Putkoinen löi n. 100 vuotta sitten Niipa nimisen naapurinsa kuoliaaksi. Niipa lienee ollut Flatenista kotoisin, sillä siellä hänellä oli sukulaisia, mutta hän muutti tänne nykyiseen Kemppaisen taloon. Niipan piti mennä Jernan nimismiehelle kantelemaan sitä, että Lasse Lassenpoika Putkoinen oli kaskeksi kaatanut petäjikköä, mistä oli suuri sakko. Mutta Putkoisen vaimo näki Niipan lähtevän ja kertoi siitä parhaillaan lattiapalkkeja piiluavalle miehelleen. Tämä sieppasi pyssyn seinältä ja juoksi jäljessä sellaisella kiireellä, että kirveskin unohtui toiseen käteen. Hän huusi toista pysähtymään, Niipa käänsi päätänsä, mutta samalla luoti suhahti suun ohi siepaten kaksi hammasta. Niipa läksi harppailemaan suohon, jota sen jälkeen on sanottu Niipansuoksi, mutta Lasse oli päässyt niin lähelle, että heitti kirveellä, joka osui jalkaan katkaisten valtimon polven alapuolelta. Niipa ei enää päässyt pakenemaan. Toinen heitti hänet allensa, leikkasi suun halki korvia myöten kysyen, oliko se entisen kokoinen. Sitten hän karsi molemmat korvat kysyen, kuuliko hän hyvin. Rääkättyään Niipaa hän otti tämän lopulta hengiltä. Avunhuudot olivat kuuluneet Kroktorpiin. Sieltä mies kiiruhti katsomaan, mitä oli tekeillä. Silloin Niipa vielä oli ollut hengissä. Mutta mies ei uskaltanut yksin mennä sinne peläten, että hänen itsensäkin kävisi samoin. Hän meni hakemaan miehiä apuun. Sillä aikaa Putkoinen oli kotoa hakenut poikansa kantamaan piiloon ruumista. Sen he heittivät Ör-jokeen. Lasse joutui pian köysiin ja hänet vietiin Falunin vankilaan. Mutta vaimo leipoi kakkuun viilan auttaakseen siten miestänsä karkaamaan. Vankilassa oli ollut 13 vankia. Putkoinen antoi viilan kiertää kaikkien kesken. Yhden viilatessa kahleitaan muut tanssivat lattialla, jotta ei mitään kuuluisi. Vartija oli kysynyt, mitä he melusivat. Lasse, joka oli ikkunan ääressä rallatellut, oli vastannut: »Tanssimme, ettei tule ikävä». Vartija meni tiehensä antaen heidän tanssia.

Eräänä aamuna, kun vahti tuli vankien huoneeseen, olivat kaikki tipo tiessään, yhtä lukuunottamatta. Vahdin kysyessä, miksi hän ei seurannut toisia, tämä vastasi: »Siksi, etten muuta pahaa ole tehnyt kuin rakastellut naisia.» Siitä syystä hän täällä istuikin ja piti hänen päästä seuraavana päivänä vapaalle jalalle. Mutta nyt hän sai vielä istua 14 päivää, kun ei ilmiantanut muiden salahanketta. Vangit olivat vaatteista punoneet köyden ja sitä myöten laskeutuneet alas ikkunasta. Mutta yksi putosi niin pahoin, että meni tainnoksiin. Seuraavana päivänä hänet tavattiin kaupungin kadulta. Muut ja Lasse mukana pakenivat Norjaan. Hän kirjoitti vaimolleen, että tämä tulisi sinne, mutta kun vaimoa ei kuulunut, meni hän uusiin naimisiin. Hänen entinen vaimonsakin otti uuden miehen, nimittäin Juho Kallenpoika Kärvisen, joka oli sellainen seikkailija ja hurjistelija, että hävitti koko talon. Hän rakensi useita rakennuksia ja uhkean talon, josta tuli velkaiseksi. Hän ajoi 10 hevostakin kuoliaaksi. Niin joutui talo taas Fredriksbergin tehtaalle, jolta Risto sen oli ostanut. Yhden hevosen ajoi hän kuoliaaksi siten, että tuodessaan Gustafsströmistä tynnyrin rukiita hevosen selässä hän kulkiessaan Svartelvin yli istui itsekin selkään, etteivät jalat kastuisi. Kun hevosen piti nousta ylös jyrkkää joenäyrästä, katkesi siltä selkäranka.

Minun piti nyt mennä Roxåsenin, Brindåsenin, Vakerskogin ja Örskogin kautta Kroktorpiin. Mutta kun juttuutin liian kauan ukko Kemppaista, menin suoraan Kroktorpiin.

Roxåsenin ensimmäistä asukasta on sanottu »Kissan Käiväräiseksi», hän kun oli kissojen kuohitsija. Hänellä oli 3 tytärtä. Heikki Matinpoika Tyhönen nai yhden tullen kotivävyksi, mutta kauan hän epäröi, ennenkuin otti niin rumannimisen appiukon — mutta talo taivutti miehen mielen.

»Saksan suutariksi» nimitetty mies muutti äitinsä kera ensimmäisenä Brindåseniin. Hän oli aviottomasti syntynyt. Äiti oli suomalainen ja Riston isän oli jo kerran kihlautunutkin, mutta pojat saivat hänet tuumasta luopumaan. Mutta kun ukko ei tiennyt, miten pääsisi eroon, neuvoivat he vähä väliä kurittamaan morsianta ja ukko pehmittelikin tätä koko usein. Nainen haastoi ukon käräjiin siitä, ettei tämä mennyt naimisiin, vaikka he olivat kihloissa, sillä hän luuli ukon maksavan 300 taalaria päästäkseen eroon. Kun tuomari kysyi ukolta, aikoiko hän ottaa naisen vaimokseen, vastasi tämä: »Totta kaiketi.» Silloin kirkaisi nainen: »Herra Jeesus minua auttakoon! Hän tappaa minut!» Mutta ukko selitteli, että hän aikoo pitää eukkonsa vain kotikurissa, ellei tämä muuten ota oppiakseen. Ja niinpä hän muijasta pääsi.

Matkallani Kroktorpiin, jonne oli neljännes, näin omituisen portin. Se näet oli tehty yhdestä ainoasta puusta, joka oli kasvanut ryssän kirjaimen ш:n näköiseksi.

Rynkään (Kroktorp) tullessani tapasin muutamia vankkoja suomalaisia. Isäntäni Lasse Kavia eli »Krok-Lasse», »Stamp-Lasse», kuten häntä sanottiin, siksi että hän ontui vasenta jalkaansa, sanoi haasian kaatuneen jalalleen. Eukko oli samaten lysmäjalka, ja samaten heidän 3 aikuista poikaansa ja 2 tytärtään ontuivat. Huomasin, että sekä tässä että muissakin kylissä oli ontuvia, etenkin vanhoja ihmisiä, sangen paljon. He sanoivat sen johtuvan luuvalosta, mihin oli syynä ankara työ kivikkoisilla pelloilla, miilunpoltossa j.n.e. Mutta sitä en usko. Tämä vioittuma periytyy lapsiin, sillä vaikka nämä syntyvät terveinä ja pirteinä, tulevat he suurempina viallisiksi. Kirkkoherra kertoi, että Säron pitäjän Heden kylässä miltei kaikki ontuivat, siksi sanoivatkin ruotsalaiset lynkyttäjistä »det är en Heare» s.o. hän on Hedeniläinen. Olisipa syytä fyysillisesti ja lääketieteellisesti lähemmin tutkia tuota ilmiötä.

Nyt kuulin toisenlaisen kertomuksen Niipan murhasta. Hänen sanottiin olleen ilkeä ja suvaitsematon ihminen. Ja hänen vaimonsa, joka miehen poissa ollessa oli suhteissa erääseen Tikkaiseen, oli häijynilkinen, kun mies siitä moitti. Vaimo kanteli aina veljelleen, Putkoiselle, mitä Niipa sanoi ja teki. Kun Niipan piti torstaina mennä kirkolle, ei suinkaan kantelemaan Putkoisesta, vaan ollakseen perjantaina, rukouspäivänä, perillä, Putkoinen murhasi hänet, kuten kerrottiin ja iskiessään puukolla sanoi: »Tässä on siitä ja tässä on siitä!» Ei kukaan mennyt katsomaan, vaikka avunhuudot kuultiin. Putkoinen meni sitten kirkolle ja ripille. Tämän kertomuksen mukaan karanneita vankeja oli 7 ja meni Putkoisen vaimo aluksi miehensä jäljissä Norjaan. Norjalaiset sitoivat miehen ja veivät Örebrohon odottaen jernalaisilta suurta palkintoa. Mutta nämä sanoivat: »Kyllä meillä on tarpeeksi veroja, pitääkö meidän vielä ostaa tuo teurastajakin.» Norjalaiset veivät Putkoisen mennessään takaisin, sillä olihan hän taitava seppä.

Annoin poikien ja tyttöjen laulella aina puoleenyöhön. Sitten menin heidän kanssaan aittaan nukkumaan, vierustovereinani kaksi ikäistäni poikaa. Kirjoitin huvikseni muutamia tyttöjen ruotsinkielisiä lauluja, esim. »En liten kärleksvisa jag skrifver till dig» — — ja »Det voro två ädeliga konungabarn» — — Näin eilen vanhan alkuperäisen käsikirjoituksen, jonka oli kirjoittanut sotamies Erik Larsson Dalgren, joka oli seurannut Kaarle XII:ta, joutunut Pultavassa vangiksi ja viety Siperiaan, mistä hänen lopulta onnistui paeta. Käsikirjoituksen, jossa oli useita piirustuksia sain 12 killingillä.^[12]

Rynkä on melkoisen vanha kylä. Kolme veljestä, Pauli, Sigfrid ja Olli Hannunpoika Vilhuinen tulivat Kaarle XI:n aikana Suomesta. Hekin asettuivat aluksi Norjan rajalle, mutta tulivat sitten muutaman vuoden kuluttua tänne. Pauli ja Sigfrid Vilhuinen asuivat aluksi yhdessä jälkimmäisen torpassa, mutta Pauli muutti myöhemmin Vilhulaan ja kolmas veli meni Rynkään sen ensimmäiseksi asukkaaksi. Ollessaan lehdossä iski hän polveensa tullen eliniäkseen lynkyttäjäksi. Siitä sai paikka nimen Rynkä (Kroktorp). Täällä on vieläkin aitta, jossa on vuosikuku 1693. Ollilla oli poika, Matti Ollinpoika ja tyttäret Maija ja Anna. Anna otti miehekseen Tahvana Käiväräisen Dunderbergistä ja Maija Lassi Rautiaisen Säfsenistä muuttaen sinne, missä nyt Lassi Lassinpoika (Stamp-Lasse) asuu. Se oli silloin uutisasutus. Matti Ollinpojalla oli monta lasta. Hän oli kahdesti naimisissa, ensin Karjalaisen kanssa Laggåsenista ja sitten Vappu Kavian kanssa. Hän myi tilansa Jussi Muhoiselle Äppelbon suomalaismetsistä. Mutta hän sai asua vain 5 vuotta, kun Annikka Matintytär, jonka mies oli Antti Antinpoika Urpinen, osti sen suvulle takaisin. Sitten muutti Muhoinen Voahermäelle (Lönnhöjden). Annikalla oli kaksi tytärtä, Kaisa ja Kirsti. Kaisa otti miehekseen Pekka Matinpojan Tyynistä. (Heillä ei ollut suomalaista sukunimeä, samaten lienee Gåsbornin ja Bergslagenin suomalaisten laita. He eivät siis liene savolaisia). Hänen poikansa Antti Antinpoika elää vieläkin ja on naimisissa. Kirstin mies oli Hannu Hannunpoika Vilhuinen Digerlian Vilhulasta. (Myöskin Vermlannin Dalbyssä on suomalaiskylä Vilhula, ruotsiksi Digerliden, joka on Vilhuisen raivaama). Hänen poikansa Hannu Hannunpoika elää niinikään, on 60:n ikäinen, osaa hyvin suomea ja oli isäntänäni siellä ollessani. Maija Matintytärellä ja hänen miehellään Lasse Rautiaisella oli 3 tytärtä: Magdaleena Lassentytär, mies Lasse Tahvananpoika Kavia, jolla ei ollut asuntoa, mutta 3 lasta: Lasse Lassenpoika, Mari ja Kirsti Lassentytär. Lasse Lassenpoika oli kolmasti naimisissa: Ensimmäisen kerran Anna Ollintytär Pulkin kanssa Örskogista, toistamiseen Nilsjöstä Maija Matintytär Pasaisen kanssa. Hänellä oli 8 lasta, jotka kaikki elävät vielä ja joista Lasse Lassenpoika (Stamp-Lasse) asuu vanhalla konnulla ja hänen sisarensa Kirsti on naimisissa Putkolassa Risto Kemppaisen kanssa.

Kolmannen tämän kylän talon, »Reppugården», on Piki-Pekka (Beck-Per), Bergslagin suomalainen, jolla ei ole suomalaista sukunimeä, rakentanut. Hän sai nimensä siten, että koiruuttaan pisti vanhan ämmän piippuun pikeä pohjalle ja tupakkaa päällimmäiseksi. Siitä oli muija niin kimmastunut, että oli sanonut: »Kun pistit pikeä piippuuni, niin saat olla Piki-Pekka niin kauan kuin elät». Ja niinpä kävikin. Vieläpä hänen poikaansa Mattiakin sanotaan Piki-Matiksi. Hän elää vielä ja on jo vanha mies.

Örskogissa en käynyt taloissa. Taneli Heikinpoika Hotakka oli ensimmäisenä tullut tänne Suomesta. Hänen toinen veljensä Pekka Heikinpoika Hotakka asui ensin Vakerskogissa, kolmas veli Gåsbornin pitäjän Lakeråsissa, mistä tulivat tänne. Suku on alenevassa polvessa seuraava: 1) Taneli Heikinpoika 2) Jaakko Tanelinpoika, 3) Taneli Jaakonpoika, 4) Jussi Tanelinpoika, joka vieläkin elää. Toiseen taloon tuli Olli Ollinpoika Vilhuinen Niilo Ollinpoika Pulkkiselle vävyksi. Kylässä oli 3 taloa 12 henkeä.

Bertilsbergkin kuuluu Jernan kappeliin. Siinä on 2 taloa ja 18 asujaa. Ensimmäisenä tuli kylään noin 100 vuotta sitten Pertti Ollinpoika Liitiäinen Norjan rajalta. Hänen pojanpoikansa Juho ja Antti Antinpoika jäivät molempiin taloihin asumaan.

Brindåsenin kylässäkään en käynyt. Jälkeenpäin kaduin, etten sinne poikennut. Siellä asuu yhdessä talossa 6 henkeä. Juho Ristonpoika Tyynistä osti sen »Saksan-suutarilta», josta jo olen puhunut.

Vakramin kylään, jossa on 3 taloa, 17 henkeä, en myöskään mennyt. Kalle Juhonpoika Teiskinen Laggsundista asui siellä ensin. Hänen jälkeläisistään on yhdessä talossa Kalle Kallenpoika ja toisessa Putkoinen.

Vakerskog, jossa oli 5 taloa, 25 henkeä, jäi samaten käymättä. Pekka Heikinpoika Hotakka Lakeråsin suomalaismetsistä tuli toistasataa vuotta sitten tähän kylään. Nyt siellä asuu Liitiäisiä ja Tyyhyisiä, täten on aljettu nimittää Tyystä tulleita. Sain rynkäläisen ukon, Kustaa Muhoisen, opastamaan suorinta tietä Digerlideniin, sillä tahdoin päästä sinne lauantai-iltana kylpemään. Olin näet kuullut, että siellä kylvettiin kesällä joka ilta, mutta talvella vain lauantaisin. Sain siis taas kulkea Flatbergin, Käringbergin ja Fäbodarnen sivu. Läksimme taipaleelle klo 3 ip., mutta ukko kulki niin hitaasti, että vasta pilkko pimeässä 7 ajoissa tulimme Digerlideniin. Saunat höyrysivät parhaillaan. Menimme Hannunpojan taloon. En aluksi ollut ollenkaan ymmärtävinäni suomea, vaan annoin oppaani puhua minusta, mitä hän halusi. Syötyämme illallisen menimme suureen ja avaraan saunaan. Siellä oli naisia ja miehiä sekaisin kylpemässä. Minä hiivin muiden joukkoon. He sanoivat siltä tuntevansa minut savolaiseksi, että otin kuumemmat löylyt kuin muut. He kävivät vähä väliä ulkona vilvoittelemassa, mutta sanoivat, etteivät talvella uskaltaneet heittäytyä lumeen eivätkä kesällä valella ruumistaan kylmällä vedellä.

Istuskelimme kauan kuumassa pirtissä rupatellen yhtä ja toista. Lopulta kehoitti isäntä minua menemään piian viereen nukkumaan ja häntä vähän piristyttämään. Mutta minä annoin palttua piialle, sillä hän oli kurvan näköinen ja oli ollut kaksi vuotta kuppatautiparantolassa. Menin tallinparvelle nukkumaan Qvarnbergin työmiehen kanssa. Mutta tyttö tulikin sinne sillä tekosyyllä, että hän muka toi juomavettä, sanoipa vielä, ettei voisi jäädä, niinkuin häntä siihen kukaan olisi kehoittanutkaan. Hän meni naapuritaloon ja toi sieltä nuoren tytön luoksemme. Mutta kun juuri olin nukkumaisillani, en heistä välittänyt, vaikka he kuinka ympärilläni hyppelivät. Mutta kun seuraavana aamuna näin tuon toisen tytön, niin totta tosiaan kaduin epäkohteliaisuuttani, kun en ollut hänelle suonut tilaa vieressäni. Sillä hän oli todellakin niin harvinaisen kaunis, etten ole nähnyt monta hänen vertaistaan.

Seuraavana päivänä, sunnuntaina syyskuun 14:ntenä, pidimme hartaushetken. Minä luin läsnäolevain hengelliseksi ravinnoksi pitkän lorotuksen vanhasta postillasta. Isäntäni sitä vastoin meni jo aamuvarhaisella Vesterfalletin kylään lankonsa luo viinaa juomaan, sillä hän oli kuullut, että tämä sillä viikolla oli polttanut ¼ tynnyriä rukiita viinaksi. Hän pyysi minuakin mukaansa ja sanoi, että siellä varmaankin tanssittaisiin ja että siellä oli koolla Näfveråsin ja Närsen nuoriso.

Vilhulaan (Digerlideniin) rakensi ensimmäisen pirtin Paul Hannunpoika Vilhuinen ja sai lupakirjan helmik. 29 p:nä 1670. Hän tuli Sigfridstorpista, joka oli perustettu muutamia vuosia varhemmin. Muutamissa paikoin kylän ympäristöllä näkyi vieläkin vanhoja asuinsijoja. Esim. Hemfalletissa, kylästä koilliseen, on sellaisia neljä ja Tervasaholla (Tjärfallet), ¼ länteen, yksi. Kylästä neljännes länteen käsin on vanha suomalaisasutus, joka jäi autioksi siitä syystä, että sen asukas oli täynnä koiruutta, jonka tähden pirtti hävitettiin ja mies karkoitettiin. Nyt siinä on taalalaisten karjamajoja.

Flatberg jäi käymättä. Erkki Heikinpoika Turpoinen on sinne rakentanut pirtin v. 1776. Hänen jälkeensä tuli Lasse Juhonpoika Pasainen. Torpan rakensi Heikki Juhonpoika Hyyryläinen Flatåsenista. Nyt siellä asuu Erkki Erkinpoika Kauppinen Näsin Löfkullan metsiltä.

Käringbergin on ottanut viljelykseen Lasse Matinpoika Manninen Flatbergistä myyden sen sitten Fredriksbergin sepälle Gustaf Hibbertille.

Fäbodarnessa asuu Hyyryläisen suku. Kylä on syntynyt myöhään, joten en sielläkään käynyt. Siellä oli varhemmin flatbergiläisten karjamajoja.

Syötyäni päivällisen jätin Digerlidenin mennen Sipin torppaan (Sigfridstorp), jonne oli ¼. Tytöt lupasivat saattaa saman tien kuin menivät puolukkaan, mutta he eivät joutuneet ajoissa, joten en heitä odotellut. Sain toki miehen saattajaksi. Tiellä puhalteli paimentyttö torvellaan minulle useita kauniita soittoja. Sipin torppaan menin tavatakseni Paul Hannunpoika Vilhuista, jonka piti olla suuri tietäjä ja runolaulaja. Mutta hän ei ollutkaan kotona. Olisin kyllä häntä odotellut iltaan asti ja palannut Digerlidenin tyttöjen luo yöksi, mutta luulin, että Vestfalletissa olisi tanssit ja riensin sinne. Palasin siis Sipin torpasta Digerlideniin ja sieltä läksin yksin Vesterfalletia kohti. Aurinko oli jo laskenut ja sinne oli ½ penikulmaa. Tien varrelta söin puolukoita ja jouduin eksyksiin, joten jouduin Nyyrylään (Näfveråsen), joka on Nyyryläisten pesäpaikka. En viipynyt siellä kauan, vaan menin erään vaimon opastamana Vesterfalletiin. Siellä olikin vain 3 miestä ja puolihutikkainen isäntäni Hannu Vilhuinen. Viina oli ennätetty viedä Ulriksbergiin, ennenkuin Hannu oli taloon tullut. Toki sitä oli sen verran, että hän sai kaulansa kastetuksi. Nuorisosta ei ollut tietoakaan ja minua harmitti, että ollenkaan olin kiiruhtanut tänne sen sijaan että olisin jäänyt Digerlideniin.

Vestfallet on yksinäinen talo, jonka on rakentanut 27 vuotta sitten Lasse Erkinpoika Sormuinen Näsistä. Hän elää vielä. Hän teki minulle niin lukuisia kysymyksiä, etten ennättänyt edes puoliinkaan vastata. Kuultuaan, että olin Savosta kotoisin, kysyi hän, löytäisinkö tuon maakunnan kartalta ja kun myönnyttelin lähetti hän poikansa tuomaan kartan. Tämä toi Djurbergin pienen kartan, ja kun näytin Savon ja muitakin paikkoja, selitti hän heti, että minä olin korkeasti oppinut mies ja suurempi herra kuin kukaan aavisti. Hän koetti saada minut jäämään yöksi, mutta minä painalsin mennä Sormulaan, jonne oli ¼ penikulmaa.

Sormulassa (Närsjön) on kaksi rikasta taloa. Kylä on korkealla mäellä ja siitä on niin kaunis näköala, etten moista ole Suomessakaan nähnyt. Alapuolella on kaunis Närsjön selkä tuhansine poukamineen ja lahtineen ja ihanine saarineen, joita on kuin useana vyönä. Järven toisella rannalla näkyy kyliä ja taloja. Sanalla sanoen, tämän näköalan kannattaisi panna lasin alle kehyksiin. Yöksi jäin Olli Erkinpoika Sormuisen taloon. Hän tuntui aluksi pidättyvältä ja epäilevältä, mutta nähtyään passini ja ennätettyäni hetkisen jutella tulimme tuttavallisiksi.

Jyrki Olavinpoika Sormuinen oli ensinnä tullut Suomesta ja rakentanut itselleen talon. Hänen papinkirjansa on aina viime aikoihin asti ollut tallella, mutta hävinnyt äskettäin. Se oli ollut nuhraantunut ja rikkinäinen ja muste niin haalistunutta, että tuskin saattoi sitä lukea. Hän sanoi muistelevansa, että se oli kirjoitettu Rautalammilla lokakuussa 1635, mutta papin tai kylän nimeä hän ei muistanut. Se oli annettu yhdelle henkilölle. Isäntäni oli tästä alenevassa polvessa seitsemäs, nimittäin: 1) Yrjänä Ollinpoika, 2) Olli Yrjänänpoika, 3) Heikki Ollinpoika, 4) Heikki Heikinpoika, 5) Olli Heikinpoika, 6) Erkki Ollinpoika ja Olli Erkinpoika. Vanha asumus oli ollut lähempänä rantaa, mutta v. 1758 olivat veljekset Erkki ja Olli Ollinpoika jakaneet tilan kahtia. Olli Ollinpoika sai vävykseen Erkki Lassenpoika Putkoisen, siten oli Putkoisia tullut kylään. Kappaleen matkaa Sormulasta on Närsjön niemekkeellä Mörtnäs eli Laknäs, Näsin rovastin karjamaja, missä hän pitää 40 lehmää ja kaksi piikaa. Siellä asui Sormuisen tullessa Ampiainen. Hän oli itse ollut hyvä ja rehellinen mies, mutta hänellä oli 7 vallatonta ja ilkivaltaista poikaa. He olivat olleet rivakkoja miehiä, mutta suuria heittiöitä ja pahantekijöitä. Valtamaantie kulki silloin täältä sivuitse ja kun ihmisiä meni kirkolle, niin he varastivat ja rosvosivat. Taalalaiset usein valittivat siitä käräjillä, mutta kun heitä ei saatu oikeuteen, julistettiin lopuksi sellainen päätös, että missä ikinä joku noista Ampiaisista tavattaisiin, saisi heidät ampua. Kun oli luettu niin ankara tuomio, pakenivat he paikkakunnalta ja talo jäi kylmilleen. Yksi veljeksistä oli väkisin maannut oman sisarensa ja pakeni sitten Norjaan. Toinen veli hukkui. Tuuli vei ruuhen Kaviansaarelta hänen ollessaan siellä kalanpyydyksiään katsomassa. Saarelta ei ollut pitkälti rannalle eikä myöskään syvää. Mutta pohja oli niin liejuinen, että jalat vajosivat pohjaan ja niin hän hukkui. Viimeinen paikkakunnalle jäänyt veli meni varkaisiin taalalaisten Kråkbo nimiselle karjamajalle. Nuori taalalainen nukkui pyssy päänalusen vieressä siinä majassa, johon Ampiainen katon kautta yritti murtautua. Taalalainen uhkasi ampua. »Ammu minua sinne ja ammu minua tänne», sanoi Ampiainen murtautuen edelleen sisälle. Toinen laukaisi ja Ampiainen mötkähti kuolleena maahan. He olivat haudanneet hänet sitten läheiseen suohon, mutta myöhemmin kaivaneet sieltä esille ja upottaneet hänet toiseen etäämpänä olevaan suohon. Suvun muistona on lähellä järven rantaa suuri veden pinnan yläpuolella oleva tasapintainen kivi, jolla Ampiainen oli uhrannut. Sitä sanotaan vieläkin Ampiaisen pöydäksi. Heidän suurta tilaansa ei kukaan yksityinen saanut, vaan kruunu määräsi, että karkoittajien tuli maksaa tilan verot. Niinpä tilan oikeudetkin siirtyivät koko pitäjälle, joka sai maksaa verot. Kun ei talosta osuutta riittänyt kaikille, päättivät he kauan neuvoteltuaan lahjoittaa tilan pappilaan. Rovasti haki heti lainhuudon. Ja vielä nykyäänkin pappi nauttii tilan tulot, mutta pitäjä maksaa verot.

Menin isännän seurassa toiseen taloon istuen ja pakinoiden siellä kauan. Mentyämme kotiin ja syötyämme iltaista tuli taloon lauma tyttöjä, jotka panin laulamaan. Niiden joukossa olivat pappilan piiatkin, jotka olivat tulleet karjamajoilta, luultavasti minua töllistelemään. Eräs tytöistä, Kaarina, osasi huikean paljon lauluja. Minä kirjoitin muistiin kaksi niistä, nimittäin laulut: »Skatan sitter på taket och talar med sina döttrar» — — — ja »Der bodde en gubbe i granngården vår, men märk hur det gick!» Hän sanoi sen oppineensa pappilan maisterilta, samaten erään toisen kovin ruokottoman laulun. Minä laulatin heitä puoleen yöhön asti. Menimme toiseen tupaan, missä ei ollut vanhuksia nukkumassa voidaksemme mekastaa rauhassa. Suomalaistytöt ja taalalaistytöt pyysivät minua jäämään luoksensa yöksi, mutta en välittänyt, vaan menin nukkumaan.

Seuraavana päivänä sain talon rengin soutajaksi Närsjön yli Ronkalaan. Matkalla halusin nähdä »Ampiaisen pöydän», mutta soutajani ei sitä löytänyt ja sanoi, ettei hän sitä ollut koskaan nähnytkään. Olin vihainen ja äkäinen, mutta minkäpä hänelle mahdoin. Kiven pitäisi olla järven eteläpäässä lähellä Ampiaisten vanhaa asuinpaikkaa. Se on nelikulmainen, kuutiomainen sylen levyinen ja pituinen, pinta on sileä kuin pöytä ja puoli kyynärää vedenpinnan yläpuolella. Siinä Ampiaiset muinoin juhannusöinä uhrasivat, toivat sinne ruokaa ja pitivät pyhää. Soudimme saarirenkaan lomitse, sillä järvessä saaria lienee 53. Sitten kuljimme jokea pitkin, kunnes astuimme maihin, kävellen ⅛ penikulmaa kylään.

Ronkala (Kölaråsen) on alkuaan Pennaisen perkaama. Häntä oli sanottu Nikki (Nils) Pennaiseksi. Mutta hän myi sen Matti Ronkaiselle, joka tuli Norjan rajoilta pakolaisena sen vuoksi, että erään piian vuoksi oli joutunut tappeluun ja lyönyt vastustajansa kuoliaaksi. Mihin Pennaiset joutuivat, ei varmuudella tiedetä, mutta luullaan heidän muuttaneen Suomeen. Matti Ronkaisella oli kolme poikaa: Olli, Heikki ja Matti. Matti muutti Myllymäelle, Heikki ja Olli jäivät kotitaloon. Heikillä oli kaksi poikaa: Heikki ja Juhani. Heikki muutti Hinkfalletiin ja Juhani Olli Ronkaisen talon pohjoispuolelle. Tämä oli syntynyt Myllymäellä, oleillut kolme vuotta Suomessa, palannut ja raivannut uutistilan. Hän oli 70:n ikäinen ja puhui sujuvaa suomea.

Täällä kuulin toisenkin ja ehkä edellistä todenmukaisemman tarinan »Nikistä». Nimittäin, että Niki Pennainen oli nainut Närsjöstä ja että Juhani Ollinpojan isoisä Olli Ollinpoika Ronkainen oli tullut Norjasta ja ostanut Niilo Pennaisen talon ja että syynä siihen, että hän pakeni sieltä oli, että hän päästi miehentappajan irti. Hän oli elänyt tavattoman vanhaksi ja kutistunut aivan pieneksi. En enää muista keltä kuulin, että muuan suomalaisukko oli tullut niin vanhaksi ja hinteläksi, että hän makasi kehdossa, jossa häntä tuuditeltiin kuin lasta.^[13] Kerrottiin, että kun joku vieras oli tullut sisälle jotakin ostamaan, oli ukko sanonut: »Kysy pojaltani! Hörötä, hörötä!» Jäkimmäisillä sanoilla hän tarkoitti: tuudita, tuudita! — Olli Ollinpojan poika oli Matti Ollinpoika, joka asui siellä ja tämän poika muutti Håniin.

En tavannut miehiä kotona, mutta kaikki vanhat eukot puhuivat hyvää suomea. Täältä kuljin ½ penikulmaa Laalaan tapaamatta muita miehiä kotona kuin n. 50—60 vanhan Heikki Paulinpoika Hyyryläisen, joka oli vankka suomalainen ja jolta kirjoitin muutamia loitsuja. Hän osasi myöskin ruotsinkielisen laulun: »Vackra jungfru, lilla vensko». — —

Laala (Flaten) on saanut ruotsalaisen nimensä lähellä olevasta järvestä, suomalainen nimi on väännös ruotsalaisesta. Ensiksi asettui tänne n. 200 vuotta sitten Eskil Manninen asuen pohjoisimmassa talossa. Kylä on saanut asukkaansa vähän myöhemmin kuin Ronkala. Eskilin poika Matti jäi taloon, mutta hänen sisarensa Margareta joutui naimisiin Tyngsjöhön. Matilla oli kolme lasta, Erkki, Matti ja Margareta, joista Erkki tuli kuoliaaksi ammutuksi. Matilla taas oli kahdeksan lasta, joista Matti Matinpoika jäi tilalle asumaan ja hänen poikansa Lasse Matinpoika asuu siinä edelleenkin.

Toiseen taloon tuli ensin Pertti Hyyryläinen ja vähän myöhemmin Eskil Manninen, joka osti edelliseltä puolet talosta. Hänellä oli kolme poikaa: Juhani, Pauli ja Heikki. Heikki Pertinpoika Hyyryläinen joutui sotaväkeen ja sai siellä nimen »Knipa» eli kuten suomalaiset ääntävät »Niipa». Hän meni Slättenissä naimisiin ja tuli siellä murhatuksi. Veljekset Juhani ja Pauli jakoivat tilan kahtia. Juhanilla oli neljä tytärtä ja kaksi poikaa, nimittäin: Anna, Maija, Kirsti ja Kaarina sekä Heikki ja Juhani. Heikki muutti Flatbergiin ja oli lapseton. Juhani Juhaninpojalla oli kaksi lasta Pekka ja Maija, jotka muuttivat Äppelbohon. Pauli Pertinpoika Hyyryläisellä oli neljä lasta, joista Heikki elää ja puhuu hyvin suomea. Hän on raivannut itselleen uuden tilan. Kylässä on kaikkiaan 4 taloa ja 21 asukasta. Tuon vanhan miehen 20-vuotias tytär tuli kolme päivää sitten mielenvikaiseksi. Hän houraili, vaikkei vielä paljon. Vanhemmat olivat sen vuoksi kovin huolissaan. Hänellä oli ollut toista vuotta korva- ja päänsärkyä. Neuvoin heitä aamuin illoin valelemaan päätä kylmällä vedellä. Ja kun tyttö oli pullea ja verevä, neuvoin iskemään suonta, etenkin päästä, jos nimittäin joku taitava iskijä oli saatavissa. Sitä paitsi lupasin heille antaa espanjankärpästä, jota oli pantava päälaelle, kun ensin hiukset oli juuria myöten leikattu ja sen jälkeen oli heidän sijoitettava sitä niskaan. He lähettivät poikansa sitä noutamaan kirkonkylästä ja käskin ottamaan pullon mukaan ja pyytämään pastorinrouvalta vähän etikkaa, missä espanjankärpänen liuotettaisiin.

Minun oli mentävä takaisin Ronkalan kautta, kun tahdoin tulla Leijeniin, jossa olin kuullut asustavan Erkki Juhaninpoika Kettuisen, jonka sanottiin osaavan joukon suomalaisia runoja. Muutenhan olisin voinut mennä suoraan kirkonkylään. Koko tien tassuttelin paljain jaloin.

Nytkään ei Ronkalassa ollut miehiä kotona. Kylässä oli 6 taloa ja niissä 35 henkeä. Muuan talo oli joutunut Fredriksbergin tehtaalle siten, että sen isäntä Olli Antinpoika oli velkaa 300 taalaria, jonka vuoksi tehtaanherra haastoi hänet käräjiin. Hän tahtoi maksaa velkansa, mutta herra petkutti ja sanoi: »Olkoon sillään! Sinä voit luovuttaa talosi minulle sillä ehdolla, että saat sen lunastaa samasta hinnasta minä päivänä vain haluat.» Talonpoika oli siksi typerä, että uskoi. Herra otti lainhuudatuksen ja piti sen, vaikka se suurjaossa arvioitiin 1600 taalarin arvoiseksi. Se voi hyvin elättää hevosen ja 10 lehmää, sillä siinä oli hyvät pellot ja niityt.

Puolitoista neljännestä kylästä pohjoiseen on Poalaisen autio, jossa muinoin on asunut Poalainen, joka muutti takaisin Suomeen. Ronkalasta oli ¾ penikulmaa Leijeniin. Kuljimme Hinkfalletin ohi, missä eräs nuori mies puhui kanssamme suomea. Sieltä menimme Adderbergiin, josta oli astuttava vielä puoli penikulmaa Leijeniin. Hyvä tie kulki järvenrantoja pitkin halki lehtimetsien. Oli jo pilkko pimeä, kun tulimme Kettuisen luo. Hän oli reipas ja kaunis mies ja noin 55:n vanha, puhui paljon ja oli tulostani hyvin iloinen. Hän oli ollut Näsin kirkolla ja kuullut minusta puhuttavan. Kaikki olivat pitäneet suurena kummana, että sellainen mies vaelteli suomalaismetsissä j.n.e. Paljo hän puhui, mutta tokkopa puoltakaan totta. Hän kertoi, että Hånin Honkaiset kerran matkalla olivat tavanneet suomalaisen herrasmiehen, joka ei ensin illalla puhunut suomea, mutta jo toisena päivänä kestitsi heitä viinalla. Ja kun he toisiltaan tiedustelivat kotipaikkoja, oli herra ollut Savosta ja samasta pitäjästä, mistä ensimmäiset Honkaiset — he olivat vielä silloin muistaneet pitäjän nimen. Myöskin Kettuinen sanoi sen tietävänsä, vaikkei sattunut juuri nyt muistamaan. Aloin luetella Savon pitäjiä. Ja kun mainitsin Joroisen, selitti hän, että sepä se juuri oli. Hän sanoi saaneensa sukunimen Kettuinen sen vuoksi, että hän oli ampunut paljon kettuja, mutta että hänen oikea nimensä oli Helsoinen. Hän oli osaavinaan runoja, mutta minun oli mahdotonta saada häntä niitä lukemaan. Luultavasti ei hän mitään osannut. Hän puhui myöskin paljon eräästä kirjasta, jonka hän oli antanut lainaksi jollekin. Siinä muka olisi ollut vanhoja runoja, enimmäkseen latinaksi, mutta vähän ruotsiksikin. (Ehkä joku vanha väitöskirja). Hän ei ilmoittanut kenelle sen oli lainannut eikä hän myöskään muistanut tekijän tai kirjanpainajan nimeä. Hän asui pienessä savupirtissä, jossa oli siistiä ja puhdasta, mutta rakennus oli niin vanha, että pelkäsin sen millä hetkellä tahansa luuhistuvan. Hän puhui pahaa lähimmästä naapuristansa: Miten tällä oli suhde piikaansa, joka oli hänen tytärpuolensa ja kun hän yritti estellä, niin oli siitä syntynyt vihaa ja vainoa. Siksipä hän ei kahteen vuoteen ollut käynyt heillä. Naapuri oli usein kaahannut hänen paimenpoikaansa uhaten tappaa tämän, ruoskinut hänen piikaansa j.n.e. Siitä tulin vain uteliaammaksi, ja vaikka he olivat jo nukkumaan menossa, lupasin mennä naapuriin. Mutta Kettuinen siitä kielteli peloitellen sen talon vihaisella koiralla. Minulla oli syytä epäillä siinä piilevän jotakin salaperäistä; ehkä oli tarkoitus minut ryöstää, kun yritettiin estää naapuriinmenoani. Otin käteeni vankan sauvan, ja vähätpä niin ollen välitin koirasta, olipa se sitten kuinka hyökkäilevä tahansa. Lupasin tulla yöksi takaisin ja otin Flatenista tulleen pojan mukaani. Emme pimeässä olleet löytää taloa, vaikka se oli aivan vieressä, mutta koira, joka hyökkäsi kimppuumme, osoitti kyllä haukkuen tietä. Ja se olikin totta puhuen tavattoman kiukkuinen. Enpä viitsinyt viipyä kauan talossa, sillä huomasin Kettuisen puhuneen totta. Toraisia ja riitaisia olivat mies, tyttö ja äiti. Piika oli emäntänä; hän oli karkeasuinen ja häijynilkinen. Lähdimme siis tiehemme. Syötyäni Kettuisen kanssa illallista menin niitylle hänen heinälatoonsa nukkumaan.

Kylässä on 9 taloa. Ne on rakennettu rantamalle ja kuuluu niistä 8 tehtaalle. Täältä kuljimme ¼ penikulmaa toiseen taloon, josta saimme veneen, jolla soudimme Hånin järven yli Hånin kylään. Valitsin tämän tien enkä suorinta Granbergin kautta kirkolle sen vuoksi, että Kettuinen sanoi siellä olevan miehen, jonka setä oli muuttanut Savoon, ja että siellä kyllä tiedettäisiin mihin sinne, sillä tuo setä oli ollut kahdesti täällä sukulaisiansa tervehtimässä. Mutta havaitsin Kettuisen valehdelleen. Setä kyllä oli paikkakunnalta muuttanut, mutta ei tiedetty, oliko hän muuttanut Suomeen vai muuanne.

Hånista menimme kirkolle, jonne oli ½ penikulmaa. Tiistaina kello 12 saavuin lukkarin taloon. Pitäjäntupa oli täynnä rippikoululapsia ja apulainen Engberg heitä parhaillaan kuulustelemassa. Menin lukkarin kamariin, kunnes kuulustelu päättyi kello 1:ltä, jolloin menin lukkarin kanssa Säfsenin järveen uimaan. Vesi oli jo melkoisen kylmää, mutta siitä huolimatta olin kauan vedessä.

Rippikoulua käydään tässä pitäjässä siten, että nuoriso kirkossa kuuluttaen määrätään saapumaan maanantaina kirkonkylään, missä kuulustellaan tiistai-iltaan asti, jolloin heidät lasketaan kotiinsa koko viikoksi. Seuraavana maanantaina heidän on taas samoin saavuttava tiistai-iltana päästäkseen kotiin. Niin he saavat juosta edes takaisin aina pyhäin miesten päivään saakka, kaikkiaan 6 tai 7 viikkoa, kunnes pääsevät ripille. Kuinka ahkerasti heitä kuulustellaan, huomaa siitä, että kirkkoherra eilenkin aloitti toimituksen vasta klo 4 ip. ja lopetti sen jo klo 6. Tänään apulainen nousi yöpuilta vasta klo 10 lasten odotettua häntä useita tunteja. Iltapäivällä hän tuli toki klo 3, kun oli määrä aloittaa klo 2. Minä juuri aioin ryhtyä tyttöjä laulattamaan, kun apulainen tuli. Kuuntelin hetkisen hänen kuulusteluansa. Hän teki n.s. järkeiskysymyksiä. Mutta ne olivat niin yksinkertaisia ja typeriä, että minua oikein sapetti. Silti hän kauan kävellä teiskuroi lattialla, ennenkuin keksi uuden kysymyksen. Lapset olivat joko tylsiä tahi niin suuria veitikoita, että vastailivat aivan päin honkia sellaista, mitä ei kysytty. Pappi selitti jälkeenpäin minulle olevansa vielä tottumaton kyselemään ja lasten olevan vekkuleita, jotka tekeytyivät tietämättömiksi. Hän kuulusteli klo 6:een asti, jolloin lapset saivat palata kotiinsa, jonne monellakin oli 3:n penikulman matka. Samalla tavoin pidetään muissakin pitäjissä rippikoulua. Näsissä luetaan vain maanantaisin, muualla keskiviikoisin.

Kuulustelun päätyttyä menin apulaisen kera pappilaan. Siellä ei ollut muita kotona kuin Hedda mamsseli, joka heti rakensi minulle hyvän väliaterian, joka maistuikin, kun olin aika nälkäinen, sillä en ollut syönyt muuta kuin aamulla Leijenissä. Sitten menimme kävelemään rantoja pitkin ja tapasimme siellä kirkkoherran, joka oli ollut kalassa. Hänen seurassaan palasimme kotiin. Pappilassa söin vielä illallistakin klo ½ 10. Palatessani kävelin kirkon tienoilla. Sillä aikaa sammutettiin valot lukkarin talossa. Pääsin kumminkin sisälle ja oli siellä laitettu minulle yötila pöydälle. Tyttö sulki luukut ja kömpi ullakolle nukkumaan.

Seuraavanakin päivänä oli kaunis ilma. Aloin ensin lähteä tieheni ja ainaiseksi jättää tämän pitäjän, mutta päätin sitten käydä Skifsenin ja Krafsenin kylissä, jotka ovat pitäjän vanhimpia. Tahdoin myöskin tavata muuatta akkaa Solbergissä. Hänen piti olla suuri tietäjä ja osata suomalaisia loitsuja. Läksin siis aamuvarhaisella sinne käsin. Mutta tein ensin pitkän polvekkeen läntiseen Solbergshöjdenin kylään tavatakseni erästä renkiä, jota pitäjällä kehuttiin suureksi runoilijaksi. Hänen nimensä oli Hannu Ollinpoika Spjut, syntynyt Gåsbornin Löfåsenilla. Minun oli vaikea saada ruotsalaiselta isännältä lupaa laulattaa renkiä. Ja kun luvan olin saanut, niin oli renkiä kauan maaniteltava, ennenkuin hän ryhtyi laulamaan. Minusta eivät hänen runotuotteensa olleet suuren arvoisia. Kirjoitin kumminkin pari muistiin. Toinen oli sepästä, joka kosi Säfsenin tyttöä. Se alkoi: »Jan Ers, de hade en dotter» — — — — Toinen koski nostoväkeen kutsuntaa: »Nu hafver jag fått veta, att jag måste ut! — —» Annoin hänelle 18 killinkiä juomarahaa.

Täältä kuljin suoraan metsän halki läntiseen Solbergshöjdeniin ja jouduin eksyksiin — mutta löysin korkealta mäeltä niin paljon ja suuria puolukoita, etten muista sellaista runsautta nähneeni. Minä niitä söinkin ihan haljetakseni. Tässä pitäjässä kasvaakin paljon puolukoita; ruotsiksi nimitetään niitä täällä »kröson», vattuja »bringbär»iksi. Luultavasti ne kasvavat muinaisilla kaskimailla.

Vihdoin tulin etsimääni taloon ja tapasin kotona eukon, Kreeta Lassentytär Puuroisen. Hän näytti niin muodottomalta, että aluksi häntä aivan inhosin enkä halunnut edes puhutella. Hän oli laiha, tummanpuhuva ja mustakulmainen, nenä oli hirveän pitkä, otsa matala ja silmät ruskeat. Aluksi hän sanoi, ettei osannut mitään. Mutta käytin nyt samaa menetelmää kuin usein ennenkin. Jätin sen asian toistaiseksi sikseen ja aloin puhua kaikenkaltaista muuta, sovitellen sanoihini vähä väliä loitsujen säkeitä saaden hänet siten piristymään niin, että hän lopulta luki minulle kaikki osaamansa loitsut. Niitä ei tosin ollut monia eikä kovin merkillisiä, mutta näin Ruotsin sydämestä saatuina ovat ne tärkeitä ja ansaitsevat tulla muistetuiksi. Ruotsalaisista loitsuista, joita tavataan Fernowinkin julkaisussa (ss. 252—3), en välittänyt. Suomalaisia kirjoitin kaikkiaan neljä.

Täältä menin Skifseniin, jonne oli puoli penikulmaa. Kun tulin ensimmäiseen taloon järven tällä puolella, tapasin kotona talon kaksi nuorta poikaa, jotka äskettäin olivat palanneet Filipstadin markkinoilta tuoden sieltä omenia sekä lahjaksi äidilleen ja kauniille 17-vuotiaalle sisarelleen pieniä kaulaliinoja. Ukko, jonka sanottiin osaavan suomea, oli pellolla viljaa niittämässä. Menin sillä aikaa toiseen taloon, jossa niinikään oli vanha ukko. Mutta sen väki oli Hälleforsista äskettäin muuttaneita ruotsalaisia. Nautin täällä aterian ja palasin illansuussa edelliseen taloon. Siellä ukon kotia tuloa odotellessani seurustelin tyttären kanssa. Tyttö, Saara Maria, oli tullessani menossa veljensä kanssa toiseen kylään, mutta jäi nyt minua katselemaan antaen veljensä mennä yksin. Siitä päättelin, että hän joten kuten oli minuun mieltynyt. Ja olihan harvinaista nähdä kylässä sellaista vierasta. Ukko ja eukko olivat hyväntahtoisia. He valittelivat tehtaan alustalaisena oloa.

Kerrottiin Skifseniin ensimmäisenä Suomesta tulleen Jaakko Buren, jota suomalaiset nimittivät Puuroiseksi. Hän oli muka piispan poika Suomesta, toisten tarinoiden mukaan itse piispa, joka oli ensin muuttanut Eskilsbergin metsiin ja sieltä tänne Skifseniin. Toinen poika Matti — rikkautensa vuoksi »Rik Matts» — muutti täältä Krafsenin kylään ollen sen ensimmäinen asukas. Toinen poika Sakari jäi Skifseniin. Toiset taas sanoivat, että Jaakko Buresta tuli maaherra — luultavasti Faluniin — sillä eräs pappi oli pitänyt jollekin Puuroiselle, joka lienee ollut Laggsundista, ruumissaarnan ja sanonut, että joku tämän esi-isä oli ollut Falunin maaherra. (Eräs Jaakko Joonaanpoika Bure tuli von Stejrnmanin mukaan 1676 vuorikollegionasessoriksi, 1691 Länsi-Norrlannin ja Länsipohjan laamanniksi, 1698 Turun ja Porin läänin maaherraksi sekä 1706 Stora Kopparbergin maaherraksi ja kuoli 1709. Luultavasti nimien yhtäläisyys antoi aihetta sukulaisuuden olettamiseen. Mutta Puuroinen on vanha suomalainen sukunimi, joka muinoin tavattiin Preussissakin ja sen kanssa Bure-nimellä ei ole mitään tekemistä. Sen huomaa jo siitäkin, eltei Puuroisten suvussa ole ollut Jaakko ja Joonas nimisiä. Bure-nimistä suomalaista piispaa ei ole ollut, mutta kyllä Bero (Björn), Balk sukua. Siis tavallinen n.s. papin pakina on ollut kansantarinan pohjana).

Kylän vanhin talo on ollut se, missä ruotsalaiset nyt asuivat. Isäntäni Olli Samulinpoika oli vanhaa Puuroisten eli Buren sukua. Hänen isänsä oli Samuel Sakerinpoika ja tämän isä Sakeri Sakerinpoika. Mutta Sakerin isän nimestä ei oltu selvillä — vaikka se olisi ollut itse Jaakko. Säfsenin pitäjän tällä kulmalla ei enää moni ymmärtänyt suomea, eikä myöskään tavata savupirttejä, vaikkakin ne heidän mielestänsä olivat hyviä asuntoja. Tämä Skifsenin kylä oli niin kauniilla paikalla, että se ansaitsisi tulla kuvatuksi. Kylän keskellä oli kaitainen järvi ja kaksi taloa sen kummallakin rannalla. Muinoin käytettiin etäämpänä olevia tiloja karjamajapaikkoina. Järveen pistäikse pitkä ja kapea niemen kieleke, joka ikäänkuin jakaa järven kahtia.

Ukolle ja eukolle tuotti päänvaivaa, mihin minut sijoittaisivat yöksi. Tuvassa arvelivat he olevan kirppuja ja minun ehdottamassani huoneessa liian kylmää. He siis kysyivät, enkö tahtoisi mennä makaamaan tyttären kanssa vaateaittaan. Eihän tuo kysymys minusta enää tuntunut aivan odottamattomalta, mutta en siihen sentään ollut valmistautunutkaan. Niin mielelläni kuin olisin siihen suostunutkin, sillä tyttö oli nuori ja kaunis, hävetti minua siihen myöntyä, kun vanhemmat kehtasivat sitä ehdotella. Annoin heidän tehdä vuoteen tallinparvelle. Mutta myöhemmin illalla tirkistelin ovenraoista, mihin aittaan tyttö meni makaamaan aikoen muiden nukuttua hissukseen hiipiä hänen luoksensa. Heittäydyin sitten heiniin odottelemaan, mutta nukahdinkin makeasti väsyneenä päivän vaivoista. Kello 11 heräsin. Sakea sumu peitti tienoon, mutta ei toki niin sakea etten minä tytön aittaan löytänyt. Avain oli kylläkin poissa ovesta, mutta kun tunnustelin, huomasin, ettei se ollutkaan lukittu, joten näytti siltä kuin hän olisi odottanut minua tahi jotakin toista yövieraakseen. Olihan luonnollista, että menin sisälle ja hiivin hänen kupeellensa. Minulla olikin hyvin hauskaa ja rupattelin hänen kanssansa iloisesti aina kello 3:een asti, jolloin taas kömmin tallinparvelle.

Mutta paras kaikesta oli se, että kun vanhukset aamulla kyselivät, miten olin nukkunut, eivät he ottaneet uskoaksensa, kun sanoin nukkuneeni hyvin. Ja tyttöletukka vieressäni oli myöskin olevinaan ja kysyi veitikkamaisesti hymyillen, oliko minulla ollut kovin lämmin. Ja ajatelkaahan sellaista näsäkköä! Hän oli varmasti ennättänyt vanhemmillensa kertoa, että olin maannut yön hänen vieressään. Sillä hän selitteli samaan menoon aivan julkisesti, että hän usein oli maannut poikien kanssa ja että tutut, hyviksi tunnetut pojat paikkakunnan tavan mukaan saavat maata tyttöjen vieressä.

Kun minä syötyäni olin lähdössä, ei eukko tahtonut ottaa mitään maksua. Lopulta määräsi hän yhden killingin, mutta minä annoin kaksitoista. Sain mainitun tyttären saattajaksi aina Brackofalletin toiselle puolelle. Hän oli notkea ja soreavartaloinen, käytti korvakellukoita, virkkasi kalvokkaita eikä siis ollut mikään talonpoikaistöllerö. Vaikka kuinka pyytelin, en saanut häntä laulamaan; mutta erottuansa minusta ja päästyänsä kappaleen matkaa metsään hän korotti kauniin äänensä ja lauloi niin riemuisin rinnoin, että kaiku kiiriskeli vuoria ja vaaroja — ja minä seisoin pitkän tovin kuunnellen. —

Kun polkua monin paikoin ei voinut erottaa, eksyin taaskin ja jouduin suohon, johon olin hukkua. Puolitoista neljännestä matkattuani saavuin Krafseniin, jossa tapasin useita suomea puhuvia. Täällä viivyin koko päivän, pääasiallisesti kirjoittaakseni päiväkirjaani, sillä olin sen viime päivinä lyönyt laimin. Krafsenista palasin iltapäivällä kirkolle, jonne oli penikulma melko hyvää tietä. Kuljin Högsjöbergin kautta. Säfsenissä tiedustelin, kenen saisin seuraavana päivänä Ulriksbergiin kyytiin. Lautamies Jussi Kallenpoika Rautiainen lupasi tulla. Hän kertoi minulle suomalaisten itsepäisyyttä kuvaavan tapauksen:

Suomalainen Lasse Lassenpoika, 70-vuotias ukko Dunderbergistä, oli käynyt 11 vuotta käräjiä Gravendalin tehtaan isännän Boströmin kanssa. Tapaus oli seuraava: Hänen tilansa oli alkuaan vanha verotalo. Hänen isoisänsä oli joutunut velkaan, joten tehdas oli saanut tilan hoidettavaksensa, mutta ei oston kautta tahi käräjissä, sillä Lassenpoika oli ollut puolihöperö ja lopuksi hirttäytynyt. Nyt oli Rautiaisen kertomuksen mukaan Lasse kaskennut sellaisen alueen, jossa varhemmin oli polttanut tehtaalle sysiä. Boström oli määrännyt hänet siitä maksamaan kirkolle sakkoa 5 taalaria. Mutta Lasse kieltäytyi. Hänen poikansa väitteiden mukaan johtui tuo 5 taalarin sakko siitä, että hän Boströmiltä lupaa kysymättä oli laittanut padon, josta oli johtanut vettä niitylleen. Käräjänkäyntiin ei ryhdytty. Kun Lassenpoika ei maksanut, määrättiin hänet muuttamaan tilaltansa. Mutta kun hän ei muuttanut eikä sanonut aikovansakaan muuttaa, haki Boström lääninhallituksesta häätötuomion. Lassenpoika ei katsonut olevan syytä vastata sellaiseen anomukseen eikä luullut sellaista vääryyttä mahdolliseksi. Sillä hän oli niin viljellyt tämän tilan, että se oltuaan ennen sangen kehno nyt oli varakas ja hyvin toimeen tuleva. Hänellä oli 12 lehmää, 2 hevosta ynnä muuta karjaa. Tehtaalla ei ennen eikä myöhemmin ole ollut sellaista työmiestä, sen todisti koko kylä, eikä kukaan ollut polttanut niin paljon sysiä kuin hän. Kun hänen talossaan pidettiin katselemus, arvioitiin hänen raivanneen 100 kuhilaan alan peltoa, useita niittyjä ja laidunmaita ja rakentaneen miltei kaikki talon rakennukset uudelleen. Mutta kun Boström oli saanut häätöpäätöksen, lähetti hän sinne nimismies Elias Lidströmin ja Näsin ruunuvouti Daniel Vestlingin, jotka heittivät kaiken irtaimiston pihalle. Suomalaisella oli useita vankkoja poikia, jotka koettivat ehkäistä toimitusta. Näistä pantiin Pekka köysiin, kunnes saatiin talo tyhjäksi ja ovet sinetöidyiksi. Mutta kun ruununpalvelijat olivat poistuneet, revittiin sinetti ja mentiin sisälle. Kahdeksan päivän kuluttua (v. 1806) tuli nimismies Bokholm neljättäkymmentä miestä mukanaan uudelleen häätämään. Mutta tuskinpa miesjoukko oli mennyt, kun Lassen joukko taas otti talon haltuunsa. Neljäätoista päivää myöhemmin tulivat viranomaiset sunnuntai-iltana kolmannen kerran ulosheittoa suorittamaan. Vaimo ja nuorin lapsi olivat maanneet kovin sairaina, mutta heidät oli vuoteineen kannettu ulos ja päällepäätteeksi oltu heille kovin ilkeitä. Kaikki vilja, maitoastiat j.n.e. heitettiin pihalle ja eräs ruotsalainen Jan Jansson asetettiin tilalle asumaan. Myöhemmin illalla nousi rankkasade ja ankara ukonilma. He olivat kantaneet kuumeessa makaavat pirttiin, mutta uusi asukas oli niin kovasydäminen, että ajoi heidät uudelleen ulos. He olivat päässeet vanhaan latoon, johon olivat vieneet irtaimistonsa. —

Uusi asukas ei talossa viihtynyt kauan; hänet ajettiin siitä tiehensä ja nyt muuttaa siitä jo kolmas tulokas. — Poika sanoi minulle, ettei hän olisi muusta välittänyt, mutta kun heittivät heikon äidin ja avuttoman pienokaisen pihalle — se kaiveli sydämen pohjukoita. Ja pienoinen veljyt kuolikin sitten pian sen jälkeen.

Nyt ukko muutti loiseksi Gräshöjdeniin. Mutta herrat eivät sielläkään jättäneet häntä rauhaan. Hän muutti Eckusbergiin. Sielläkään ei hän saanut oleilla rauhassa, jonka vuoksi hän muutti poikansa luo Skattlösbergiin ja sieltä vuoden kuluttua Dunderbergiin takaisin omalle tilalleen. Siellä kaivautui hän maahan entisen talonsa lähettyville arvellen, että jos herrojen valta ulettuukin maan päällä kaikkialle, niin se ei uletu maan alle. Mutta hän ei saanut rakennukseksi käyttää yhtään kasvavaa puuta, vaan keräsi tuulenkaatamia. Samaten hän kaivoi navettansakin maan alle, pitäen siellä 2 lehmää ja lampaita. Hän on rakentanut useita ulkohuoneita, mutta kaikki maan alle ja lahoista puista.

Ukko syytti sitten kihlakunnanoikeudessa herroja siitä, että nämä anastivat hänen viljansa. Hän oli kylvänyt 4 tynnyriä viljaa, paljon perunoita y.m., jotka arvioitiin ja herrat tuomittiin maksamaan 800 taalaria ja käräjänkäyntikulut. Mutta ennenkuin kihlakunnanoikeus julisti tuomion, kävi ukko useasti Tukholmassa valittamassa, sillä Boström ei koskaan tullut oikeuteen ja kihlakunnanoikeus selitti, ettei se asia kuulu ukolle. Ukko ei siihen tyytynyt, hän valitti laamannioikeuteen eikä sanonut tyytyvänsä rahoihin, vaan tahtovansa talonsa takaisin. Tehtaaseen oli sitten tullut uusi patruuna, kreivi Posse, joka oli kutsunut ukon luoksensa ja luvannut ukon antaa pitää talon, sillä hän ei tahtonut käräjöidä alustalaistensa kanssa. Mutta Boström selitti, ettei hän enää tahtonut olla isännöitsijänä, jos niin meneteltiin, sillä sittenhän kaikki voisivat ryhtyä käräjöimään. Nyttemmin juttu on ollut laamannioikeudessa ja Boström on tuomittu maksamaan yli 1000 taalaria. Mutta kun ukko ei saanut takaisin taloansa, on hän valittanut kuninkaalliselle majesteetille. Boström on selittänyt sopivansa ja maksavansa 100 taalaria enemmän kuin laamannioikeus tuomitsi, mutta Lasse ei ole siihenkään suostunut. Hän on oleillut toista vuotta Tukholmassa saadakseen asiansa perille ajetuksi. Siellä hän elättää itseänsä työllään ja samaten tekevät eukko ja lapset täällä, ja näkyvätpä nuo elävän niinkuin muutkin. Sillä niin kauan kun Lassella oli talo, ei hän koskaan lainannut mitään tehtaalta. Itse hän hankki sekä siemenen että syömäviljan. Äskettäin hän kirjoitti Rautiaiselle, että tämä tarkastuttaisi tuon uuden torpan paikan, sillä hän väitti, että se on niin huono, ettei siinä kukaan voi elää. Rautiainen olikin siellä ja torppa arvioitiin kaikkiaan 40 taalarin arvoiseksi. Kyllähän siinä useita peltoja oli, mutta useat niin huonoja, että ne arvioitiin 1 taalariksi kappale.

Seuraavana päivänä, joka oli perjantai, syysk. 19:s, oli samaten kaunis ilma. Minä laitoin kaikki tavarani matkakuntoon, sillä olin päättänyt sinä päivänä jättää Säfsenin. Annoin lukkarille joukon lääkkeitä, joista hän kovin kiitteli ja vaikkei hän tahtonut ottaa vastaan, jätin hänelle ½ taalaria tavaroitteni säilyttämisestä sillä aikaa, kun kiertelin pitäjää. »Eilen illalla» kun lukkarinmuori tuli kotiin Rifalletista oli hän nähnyt karhun aivan lähellä tien vieressä. Pelästyksissään hän oli juossut koko neljänneksen minkä oli jaksanut. Hän oli »juuri nyt» tullut kotiin ja sydän tykytti vielä aivan kamalasti. Hän valitteli surkeasti. Minä annoin 35 tippaa tinctura thebaicaa ja hänen miehelleen 45 tippaa. Lukkari luki minulle taalalaisen sepittämän hassunkurisen kirjoituksen häissä morsiamelle ja sulhaselle luettavaksi, kun pappi ei ollut läsnä, jonka asia oli pitää aterian jälkeen puhe.

Sitten menin pappilaan jäähyväisille. Siellä istui Hedda mamsseli salinportailla hameet korkealle käärittyinä suuri pässi sylissä ja reisien välissä keriten sitä lampaankeritsimillä pässin yrittäessä, niin jaloistaan kammitsoitu kuin olikin, vapautua ahkerasti laskemalla syliin mustia kahvipavun tapaisia. Minun oli tehtävä kierros ohi tämän kuvaelman, mutta jouduin toiseen yhtä hupaiseen. Näin maitokamarin oven olevan raollaan, joten arvasin jonkun piian olevan siellä voita kirnuamassa ja päätin mennä katsomaan, käytettiinkö samaa menetelmää kuin meilläkin. Toinen pappilan mamsseli kuori maitoa tavalla, jolle tuskin on vertaista. Ensin on minun kerrottava, ettei maitoa säilytetä kehloissa ja pytyissä kuten muualla, vaan pienissä laakeissa kaukaloissa, joita pidettiin hyllyillä ja vetivät ne kukin parin kannun verran. Nyt seisoi siinä mamsseli — hame riisuttuna ja särkin hihat kainaloihin asti käärittyinä. Kuoriminen tapahtui siten, että hän kumartui kaukalon yli, upotti oikean käsivartensa kyynäspäätä myöten maitoon ja veti sitä hiljaa pintaa pitkin kaukalon päästä toiseen, joten kerma tarttui käsivarteen, josta se lusikalla vedettiin kulppiin. Täytyy sanoa, että se tuntui vähän vatsaa mojoavalta; ja kun sittemmin kuulin puhuttavan kermasta, muistelin myös eri kuorimismenetelmiä. Mutta sukkelasti se kävi ja tarkkaa työtä siitä tuli. Kysyin, missä hän oli tuon taidon oppinut. Hän sanoi, että se oli yleinen Särnassa.

Pyysin papilta saada vaihtaa pientä rahaa, mutta hän kehoitti minua kääntymään kirkonisännän puoleen. Rautiainen tuli kanssani kirkkoon ja vaihtoi yhden taalarin, enempää ei ollut. Kirkossa näin kauniin messupaidan. Siellä oli myöskin vanhoja kirjoja, niiden joukossa joukko taulukkoja. Pitäjän asukasluku oli 2040.

Tultuani kotiin kertoi lukkarinmuori, miten koko viime viikon ihmiset olivat juosseet kyselemässä, koska minä tulisin pitäjältä takaisin. Ja he lausuivat pahoittelunsa siitä, että nyt matkustin. He toivottelivat minulle onnea vastaisen varalle ja sanoivat toivovansa päästä Suomeen takaisin — pois sorrosta.