2. Suomalaismetsiä kohti

Kiinnittämättä huomiotani ympäröivään luontoon tahi kuuntelematta hutikkaisen kyytimieheni jokelluksia tulin ajatuksiini vaipuneena Kölfvan kestikievariin ajettuani 2 ½ penikulmaa. Odotellessani hevosta ryhdyin pakinoihin kievarin isännän kera, joka puheestani heti tunsi minut suomalaiseksi ja sen vuoksi alkoi luetella suomalaisia tuttavuuksiaan. Kuulin muun muassa, että hän oli ollut Halolasta kotoisin olevan Fredr. Veberin sangen läheinen tuttava, siis tuon minun kotipitäjäläiseni, joka palvellessaan Uplannin rykmentissä oli paljon oleillut läheisessä Grytan kartanossa. Saatuani hevosen valjastetuksi jatkoin halki yösydämen matkaani ensin Brunsätraan, missä 24 killingillä hotkaisin sisuskuntaani 10 puoleksi keitettyä munaa, sitten Härfstadiin, jonne saavuin klo 5 aamulla ja vihdoin klo 8 ap. Salan kaupungin kestikievariin.

Saatuani tavarani talteen menin katselemaan pientä ja, kuten minusta näytti, huonosti rakennettua kaupunkia kapeine, huonosti kivettyine katuineen. Nukuttuani majapaikassani lähdin klo 2 maanmieheni vuorikaivoksenjohtaja J. H. af Forselleksen luo, jolle minulla oli professori Romasonilta kirje. Kun hän ei ollut kotona menin kaupungin ulkopuolelle Salan hopeakaivoksia katsomaan.

Sieltä palatessani menin uudelleen tapaamaan herra af Forsellesta, joka aiemmin oli ollut lähin naapurini Pyhtäällä ja oli nauttinut isäni opetusta. Hän otti minut ystävällisesti ja hyväntahtoisesti vastaan muistellen lämmöllä isääni entisenä opettajanaan ja kertoillen entisiä poikamaisuuksiaan. — — Hän lupasi kirjoittaa eräälle tuomarituttavalleen Faluun, arvellen tämän voivan aikanaan antaa minulle tietoja Taalain suomalaisista.

Täältä läksin tapaamaan rovastia, kreivi Schweriniä, jolle olin maisteri Palmbladilta Upsalasta tuonut valtavan kirjakääryn. Siitä minun siis oli vietävä hänelle tieto. Pappila sijaitsi runsaan neljännespenikulman matkan päässä kaupungista Salan kaivoksen puolella. Olin jo isännältäni kuullut, ettei häntä oltu luotu saarnatuolia varten tahi ehkä paremmin sanoen, ettei saarnaajan virka sopinut hänelle. Sehän ei ollut mikään kummeksittava asia — hänhän oli vanha sotilas. Salalaiset valittelivat, etteivät juuri koskaan saaneet kuulla hänen hengenlahjojaan sen jälkeen, kuin hän piti tulosaarnansa, ja ettei heillä oikeastaan pappia ollutkaan, kun kreivi tavallisesti oleili Tukholmassa sekä valtiopäivillä että väliajoilla. Siellä hän ehkä aherteli valtakunnalle tärkeissä asioissa, mutta laiminlöi mitä oli seurakunnalle velkaa. Sitä enemmän he kaikki ihailivat kreivitärtä, joka niinkuin hekin, ehkä kaihosi miehessään sielunpaimenta.

Saapuessani rovastilaan ei rovasti eikä ruustinnakaan ollut kotona, mutta eräs palvelustyttö riensi touhuisena heitä hakemaan ilmoittaakseen minun tulostani. Kreivitär tuli ensin. Hän oli vanhanpuoleinen, mutta sangen miellyttävä nainen, jonka ensi esiintyminenkin jo ilmaisi hienostuneeksi ja hyvän sivistyksen saaneeksi.

Viehättävästi ja huomaavaisesti, mutta samalla ylevän arvokkaasti, hän otti vieraansa vastaan. Muutamin sanoin ilmoitin, kuka olin sekä asiani. Hän vei minut rovastin huoneeseen ja aloitti pitkän ja mielenkiintoisen keskustelun, kunnes vihdoin kreivi ja rovasti Schwerin itse saapui. Hän oli pitkä, laiha ja hoikka sekä jonkun verran rokonarpinen herra, joka esiintymisessään näytti olevan suorasukainen, pokkuroimisista ja sievistelyistä vapaa mies.

Luettuaan Palmbladilta tuomani kirjeen aloitti hän keskustelun ja puheli mitä moninaisimmista asioista, joten minun oli vaikea seurata mukana. Hän oli kaivospatruunien vihamies, joka puhui tiukkoja sanoja siitä, miten suomalaisia oli kohdeltu, ruukkien vahingollisuudesta ja hallituksen laiminlyönneistä aina Kaarle IX:n ajoista asti, joka olikin ainoa, jota hän kehui suureksi valtiomieheksi. Hän näytti minulle muutamia painettuja arkkeja, jotka tunsin hänen parhaillaan painossa oleviksi tuotteikseen. Hän tahtoi saada minulle selvitetyksi, miten hinnat ja rahan arvo viime aikoina olivat huonontuneet sekä muutoksen syistä. Kun kaikki tuo kävi yli minun ymmärrykseni, yritin sanoa jäähyväiset, mutta hän kehoitti minua jäämään illalliselle. Nyt hän vei minut taloansa katsomaan. Minä olisin mieluummin jäänyt sisälle, etenkin kun jo olin vilahdukselta nähnyt talon nuoria naisia. Mutta eipä siinä auttanut, minun täytyi seurata mukana.

Kuljimme sitten äskettäin muokattuun, sangen suureen puutarhaan, joka näytti lupaavan hyviä satoja — —. Puutarhasta minut vietiin navettaan. Sen, joka niin haluttomana kuin minä käy navettoja katselemassa, olisi parasta kääntyä takaisin, mutta kun oli kreivi kintereillä täytyi painella eteenpäin. Eivätkä navetan suuruus ja kunto jättäneetkään toiveille varaa, ja minun on myönnettävä, että niistä harvoista navetoista, jotka olin nähnyt, ei tälle mikään vedä vertoja — —. Vielä näytteli kreivi hollantilaisrotuisia lehmiä, noita suuri-utareisia sulatuskoneita, jääkellarinsa, ulkohuoneensa y.m. Kaiken suhteen oli hänellä parannusehdotuksia. Valtavimman vaikutuksen teki minuun itse päärakennus, joka ollen korkealla paikalla muistutti linnaa.

Käytyäni näin läpi talouskurssin menimme sisälle teelle. Pelkäsin, ettei siellä olevilta hienoilta naisilta jäisi huomaamatta meidän liian tarkat talonkatsojaisemme. Mutta en kumminkaan voinut mitään sellaista huomata. Kreivitär, joka pian osasi antaa keskustelulle haluamansa käänteen, kysyi luontaiseen kohteliaaseen tapaansa, enkö haluaisi nähdä viereisessä huoneessa olevaa maalausta. Tultuani sisälle hätkähdin nähdessäni taulun, joka sekä kooltaan että tekotavaltaan minua hämmästytti. Se esitti kahta ruotsalaista upseeria, jotka ojensivat toisilleen hyvästiksi kättä. Kreivitär selitti, että he olivat hänen poikiansa. Oikeanpuoleinen, vanhempi, oli Philip, vasemmanpuoleinen Vilhelm. Tässä kuvattiin, kertoi hän, veljesten eronhetkeä, jolloin toinen läksi Suomen sotaan, toinen Norjan. Heistä kaatui nuorempi Oravaisten taistelussa, jossa moni Ruotsin jalosukuinen nuorukainen kaatui isänmaansa puolesta. Kuumat kyyneleet tulvivat silmistä äidinsydämen pusertamina ja hän oli vieläkin liikutettu puhuessaan rakkaasta pojastaan. Hän kertoi samalla tarkalleen tapahtumista poikansa kaatuessa, niin yksityiskohdittain, että olisi luullut hänen itsensä olleen mukana taistelussa. Annettakoon anteeksi naisellinen heikkous ja äidillinen rakkaus, jossa tunne puhuu. Moni vanha sotaurhokin, joka laulaa kaatuneesta sankarista, käyttää samaa tunteitten kieltä.

Pian hän kumminkin Oravaisten taistelutantereelta siirtyi keskustelemaan oppineiden riidoista; sain samalla tietää, että hän kuului uuteen koulukuntaan (fosforisteihin), joiden kirjoituksista hän oli ottanut tarkan selon. —

Kello oli jo 10, kun palasin kaupunkiin. Eräs renki seurasi minua ottaakseen ennen mainitsemani kirjapaketin. Hän kertoi olleensa mukana viime sodassa ja siinä pelastaneensa Philipin hengenvaarasta, jonka vuoksi hän palkinnoksi hyvästä työstänsä sai elinikänsä nauttia täysihoitoa kartanosta.

[Gottlund kertoo sitten yksityiskohtaisesti, miten hän seuraavan päivän vietti Sätran terveyslähteellä ja ketä hän siellä tapasi. Seuraavana päivänä kävi hän Salan kaivoksia katsomassa. Erästä paikkaa nimitettiin Lumiaisen paikaksi (Lumiainens ort). Nimen suhteen viittaa Gottlund Savon ja Karjalan henkilönnimiin. Erään konttorin vieraskirjaan kirjoitti hän nimensä ja seuraavan suomenkielisen runon:

Tultuaan asuntoonsa kirjoitti hän vanhemmilleen tarkan kuvauksen tähänastisista vaiheistansa.

Sitten jatkoi hän matkaansa Bråddbon ja Vesterbon-Fernbron pitäjän Viggarnin kautta Brunbäckiin Follkärnin pitäjässä tullen Brovalliin ja Näsgårdiin, jonka hän sanoo kuuluvan Taalain maakuntaan. Matka kävi edelleen Avestaan ja Hedemoran kaupungin kievariin ja sieltä Säterin kaupunkiin. Hän kertoi olostaan Hedemorassa]:

»Kaupungin torilla kaikessa rauhassa söi ruohoa lammaslauma, jonka villaisia nahkoja taalalainen käyttää kesät talvet. Kaikkialla, missä kuljin, minua töllisteltiin kuni ihmeolioto ja useammin kuin kerran saatoin mataloista ikkunoista nähdä, miten perheet söivät iltaistansa katettujen pöytiensä ääressä. Äkisti nousivat he kaulojaan kurottaen pystyyn, osa purskahtaen raikuvaan nauruun, osa suu ammollaan katsellen avoimista ikkunoista minun jälkeeni. En ymmärtänyt, miksi herätin tällaista huomiota hedemoralaisissa. Kyselin kestikievarissa syytä. Hieman hämillään tunnusti kievarin väki, että minun leveät pumpuliset kasakkahousuni ja vielä enemmän se, että mies käytti harsoa, oli täälläpäin tavatonta. Käytin näet Suomen lukioiden ja akatemian tapaan viheriää harsoa, jonka olin köyttänyt lakkini ympäri auringon ja tomun suojaksi.^[1] Lähemmin ajatellessani huomasin itsekin tuon tavan lystikkääksi enkä enää niin suuresti ihmetellyt pikkukaupunkilaisten uteliaisuutta.

Katseltuani ainakin ulkopuolittain kaupungin kirkkoa, joka ynnä pari muuta rakennusta olivat ainoat kivestä rakennetut, matkustin klo 10 edelleen ostettuani piiskan maan koneja varten. Suomalaisena olin tottunut itse ajamaan ja ajamaan lujasti. Täällä oli toinen tapa. Matkustaja oli kuin karttakeppi, ja kyytimies käsitteli itse sekä hevosta että piiskaa. Minua oli jo monesti kiukustuttanut vauhdin hitaus ja olin suomalaisella puheenparrellani saanut talonpojat ymmälle ja sillä aikaa saanut hevosen liikkeelle. Ja silti sanottiin, ettei kukaan ollut ajanut niin kovasti kuin minä. Havaitsin sittemmin, ettei ruotsalainen hevonen, johtuipahan tottumattomuudesta tahi jostakin muusta, ole niin voimakas ja kestävä kuin suomalainen ja että pienikin ponnistus aiheutti hikeä ja vaahtoa. En ollut päässyt pitkällekään kaupungista, ennenkuin päätin koetella uutta piiskaani ja hevosen nopeutta. Mutta tuskinpa olin antanut pienen sivalluksen, ennenkuin kiukku kohosi talonpojan päähän. »Minun tammani!» hän huusi ja tempaisi piiskan kädestäni ja täräytti nyrkkinsä kärryjen laitaan. »Uskallappas vielä koskea minun hevoseeni, joka ei vielä koskaan ole saanut maistaa piiskaa!» huusi hän. Nolona äkkikäänteestä ja hevosen vauhdista en kyennyt mitään vastaamaan. Hän ajoi sittemmin kumminkin hyvää vauhtia, joten tulin Säterniin klo 11 illalla.

Kolkutettuani kauan porttia avasi viimein eräs tyttö, joka osoitti minulle salin ja yöksi kamarin yläkerrassa.

Vaikka olikin jo myöhäinen hetki, menin kaupunkia katselemaan. Oli kaunis, valoisa kesäyö. Katselin parhaillaan kaupungin kivikirkkoa, kun läheisen kuninkaankartanon lehtikujanteen käytävää pitkin näin naisen lähestyvän. Hän oli nuori ja mitä kaunein ja suloisin tytöntypykkä. Notkeana kuin köynnös ja solakkana kuin lilja hän sipsutteli tuuheitten puitten välissä, kunnes äkkiä näki minut. Hän näytti pelästyvän. Mutta kun ensimmäinen pelko ja hämmästys olivat ohi, lähenin porttia ja häntä. Hän näytti vielä epäröivän mitä tekisi, kunnes minun puhutteluni rohkaisi häntä. Empimättä vähääkään hän ryhtyi kanssani puheisiin ja kutsui myöskin kaksi toveriansa, jotka olivat puutarhassa vaikken ennen ollut heitä huomannut. He tulivat kaikki kolme pian mitä hilpeimmälle päälle ja samalla myös tuttavallisiksi. Heitä huvitti etenkin minun ruotsin kielen ääntämiseni. Ja ellen olisi pelännyt, miten kävisi, olisin suostunut heidän pyyntöönsä ja seurannut heitä kartanoon. Suljettuani vielä kerran tuntemattoman syliini, erosimme kaikki, emmekä sen koommin ole toisiamme nähneet.»

[Seuraavana päivänä kävi matka Kustavin pitäjän Naglarbyn Dalsjön ja Tuman pitäjän kautta Falun'in kaupunkiin. Avattuaan matkalaukkunsa Gottlund huomasi, että sekä kenkävoide että mustepullo olivat siellä tehneet tuhojaan.

Illalla hän kävi »traktööri» Carlsonin luona. Siellä hän tapasi erään n. 50 ikäisen mamsseli Beata Strömin, joka nuorena oli asunut eversti Gripenbergin luona Hämeenlinnassa. Tämä kertoi seuraavana päivänä ihannoivasti Suomen oloista. Etenkin oli hän ihastunut Suomen »limonaadiin», jota tuoksunsa ja makunsa puolesta voittamatonta juomaa sekä köyhät että rikkaat Suomessa joivat. Hän kertoi tuosta juomasta niin, että kaikille herahti vesi suuhun. Gottlundkin tahtoi saada selvän, mitä mamsseli tarkoitti tuolla jumalten juomalla. Hän luetteli kaikenlaisten mahdollisten juomien nimet, mutta tuloksetta. Lopulta hän mainitsi »kaljan». »Niin, kalja, kalja!» huudahti ikäneitsyt. Rapakalja, taari, oli siis tuo Suomen ihannelimonaadi. Niinikään kertoi hän innostuneesti meidän mämmistämme ja täytetyistä nauriista (fyllda rovor).

Täällä tapasi G. myöskin nuoren pappismiehen nimeltä Berglöf, joka tiesi kertoa, että Vesteroosin konsistorin kiertokyselyyn olivat Svärdsjön suomalaiset vastanneet haluavansa kaksi suomenkielistä raamattua, josta pappi päätteli, että siellä vielä puhuttiin suomea. Varmasti sanoi hän omasta kokemuksestaan tietävänsä, että Säfsenissä oli suomalaisia.

Pari päivää viivyttyään kaupungissa Gottlund lähti sieltä klo 10 illalla. Erään kartanon kohdalla pysähtyi kyytimies mennäkseen juomaan. Kielevä kun oli, ei häntä pitkiin aikoihin kuulunut palaavaksi. Gottlund kertoo]:

Minun oli pakko jättää kiikkerät rattaat saadakseni selon, mihin hän hävisi. Menin sen vuoksi pienen, keittiöön kuuluvan ikkunan taa. Kummastuksekseni avasi sen pari pientä kätöistä ja pieni neitsyt kuiskasi hiljaa: »Kuka siellä?» Unessaan häiriintyneenä hän oli noussut vuoteeltaan nähdäkseen, mitkä kiertelevät yölinnut metsillä liikkuivat. En muista enää, mitä vastasin. Mutta kauan me juttelimme, ja viimein hän kuiskasi, hiljaa anovasti ja kuin sanoja hapuillen, enkö tahtoisi jäädä yöksi. Pimeä yö esti minut näkemästä hänen sulojaan, joita hän huolimattomasti peitteli. Suloinen suu, uhkuva povi, säännölliset kasvot, jotka todistivat nuoruutta, oli kaikki, mitä olin näkevinäni, kurkistellessani, oliko muita huoneessa, joka tuntui kuuluvan yksin hänelle. Tunsin jo tahtoni horjuvan ja mietin, eikö pehmeä vuode olisi parempi kuin haihattelu myrskyisessä, sateisessa yössä, mutta sitten muistin, että minun oli oltava Svärdsjön kirkolla. Sanoin tytölle hyvää yötä — ja läksin.

Kello oli jo 2 aamulla, kun me kuljettuamme 2 ⅘ penikulmaa tulimme Borggårdin kylään, jossa ennen oli ollut kuparisulatto. Muutaman tunnin levon jälkeen nousin klo 7, muutin vaatteita ja läksin klo 8 pappilaan, joka oli niukan neljänneksen päässä. Jätin kievariin matkalaukkuni, koska minun oli tultava takaisin mennessäni Lomshedenin kautta Svartnäsiin.

Tiellä tapasin paljon kirkkoväkeä. Joka toiselta tapaamaltani talonpojalta kysyin, oliko hän suomalaismetsiltä. Vastauksen sijaan he silmät suurina katselivat minua.

Tultuani pappilaan tuli minua vastaan rovasti Groth, jo iäkäs mies, ja apulainen Engvall. Sanottuani kuka olin ja mitä tahdoin, osoittivat he minulle hyväntahtoisuutta ja ystävällisyyttä, etenkin Engvall, joka pyrki tuttavuuteeni. Hän vei minut saliin, missä söimme kunnon aamiaisen ja joimme muutamia suuria lasillisia olutta, joten aloin tuntea voivani hyvin Taalaissa. Täällä oli vanha mamsseli, paksu kuin tynnyri, mutta vieraanvarainen emäntänä.

Svärdsjön kirkko ja pappila sijaitsevat sangen kauniilla paikalla Östön järven niemekkeellä. Muutenkin saattaa huomauttaa, että pitäjä monine vesistöineen on Taalain kauneimpia. Pitäjässä on neljättäsataa järveä, joista Svärdsjö, Liljan ja Toftan lienevät suurimmat. Minusta tuntui kuin Svärdsjön pappilassa olisin ollut Saimaan rannoilla keskellä lapsuudenmuistoja ja olin ajatuksissani jo sekoittaa kaksi eri kansaa ja valtakuntaa. Juuri tässä pappilassa Kustaa I oli luuvassa työssä tutkien isännän, herra Joensin mielipiteitä ja täältä hänet vietiin Isalaan ollakseen turvassa tanskalaisen voudin Brun Bengtsonin etsiskelyiltä.

Pappilasta menimme kirkkoon. Se oli vanha ja kivestä rakennettu. Olin siellä koko jumalanpalveluksen ajan. Ikäväkseni havaitsin, ettei ketään suomalaismetsiltä ollut kirkossa. Engvall ripitti, saarnasi, messusi ja hautasi vainajat, sanalla sanoen, toimitti yksin koko jumalanpalveluksen. Rovasti oli vanha ja sairaalloinen. Muista papeista oli kappalainen Åmark matkustanut saarnaamaan Envikin kappeliin, ja koulupappi Schaerlund oli matkannut Svartnäsiin ruukin kirkkoon saarnaamaan.

Kaikkein ensiksi kiintyi täällä huomioni Taalain väestön yhdenmukaiseen pukuun. Se tekee yleensä edullisen vaikutuksen katsojaan. Oma, kansallinen kieli ja tavat sekä yhtäläisyys puvuissa karakterisoi omintakeisen kansan. Miehillä oli mustat taalalaistakit, säämiskä- tahi mustat sarkahousut niinkuin takkikin ja jalassa suuret hyvin pohjatut ja naulatut n.s. Taalain kengät, päässä pyöreäpäällystäiset, leveälieriset hatut. Emännillä ja tytöillä, jotka kävivät ehtoollisella, oli mustat kamlottipuvut, valkeat kaula- ja esiliinat. Päähineenä oli heillä tykkimyssy valkoisine siteineen. Lesket käyttivät mustansinisiä liinoja vaaleansinisine vuoreineen; niiden pitkät reunat riippuivat selässä. Jolla oli surua, käytti päässään valkeata liinaa, jonka nipukat kelluivat hartioilla. Näin myöskin tyttöjen, jotka eivät käyneet ehtoollisella, käyttävän kirjavia liivejä ja avaroita, mutta ennen kaikkea puhtaita liinaisia hihoja. Kirkko oli vielä ruohoilla ja koivunoksilla koristettu, ja kruunussa oli kieloja, joilla käytävätkin oli koristettu. Tämä oli suven juhlan, juhannuksen jätteiltä.

Sain paikan sakaristossa, minne Engvall oli pyytänyt minua seurakseen, osaksi kohteliaisuudesta, kun en paitsi häntä tuntenut ketään, osaksi siitä salaisesta vetovoimasta, joka vallitsee pappien ja ylioppilaiden kesken samaten kuin pappien ja papinpoikienkin kesken. Sakaristosta johtivat portaat suoraan seinän läpi saarnatuoliin.

Kun pappi oli hetkisen saarnannut, huomasin aluksi pari tyttöä sakariston ovella syödä natustelemassa jotakin, niinkuin olisivat pureskelleet karamelleja. Ja kun katsoin kirkkoon, näin miten koko vaimojen puoli syödä purusteli kenenkään pistämättä mitään suuhunsa. Olin ihmeissäni nähdessäni seurakunnan hengellisen ravinnon ohella nauttivan myöskin maallista. Jos se olisi tapahtunut muualla, olisin luullut heidän syövän konvehteja. Mutta Taalaissa ei voinut kuvitella muuta, kuin että he mutustelivat juustoa ja leipää, jota heillä ehkä oli hameentaskuissa. Uteliaana kysyin sen vuoksi unilukkarilla eli suntiolta, mitä tuo märehtiminen merkitsi. Hän vastasi jotakin, josta en mitään ymmärtänyt. Mutta kun kysyin uudelleen, mitä he söivät, sanoi hän »tukkoa», ja kun halusin tietää, mitä se oli, vastasi hän: »Tukkoa, tukkoa!» Hän selitti, että sitä syötiin, ettei nukuttaisi ja myöskin sen vuoksi, ettei saataisi keripukkia hampaisiin. Ja silti nukkui miltei puolet seurakuntaa! Siltä ainakin minusta näytti.

Minäkin tunsin itseni uniseksi, jonka vuoksi ryhdyin katselemaan sakaristossa säilytetyistä kirkonkirjoista, oliko ehkä niissä mitään tietoja Svartnäsin suomalaisista ja käyttivätkö he suomalaisia sukunimiä. En löytänyt kumpiakaan. Pöydällä näin sen hopeaisen öylättirasian, jonka runopukuisen kirjoituksen Hülpherskin mainitsee ja joka päättyy sanoihin: »Sig bättre vid dess bruk hvar arger syndaskalk» (Käytöstään paratkoon jok' ilkee syntisäkki).

Svärdsjöläisille oli vielä ominaista heidän ehtoollisella käyntinsä. En ole missään nähnyt Herran pyhällä ehtoollisella käytävän niin arvokkaasti kuin täällä. Ei mikään tungos, tyrkkiminen, hätiköinti ja hutiloiminen, paikkojen valitseminen ja turhanpäiväinen ystävien ja omaisten odottelu häirinnyt hiljaista hartautta. Ja kumminkin oli pöytään pyrkivien ja sieltä tulevien luku suuri.

Jumalanpalveluksen jälkeen oli pitäjänkokous, mutta se jäi nimismiehen huoleksi, ja me menimme pappilaan, missä päivällinen odotti. Matkalla en voinut olla Engvallilta kysymättä, mitä seurakunta jumalanpalveluksen aikana söi ja mitä tukolla tarkoitettiin. Hän tiesi ettei »tukkoa» ole muuta kuin tugg-kåda (purupihkaa) ja että täällä päin, etenkin nuoriso ajankulukseen sekä kirkossa että muualla pureskelee pihkaa, jota otetaan kuusesta ja jolla on aromaattinen (hyväntuoksuinen) maku, mutta ei kumminkaan sellainen, että se yksin houkuttelisi. Se oli vanha perinnäistapa, jonka luultiin pitävän hampaat valkeina ja estävän keripukin ikenistä. Kyselyjeni ja myöhemmin saamieni tietojen mukaan on se tavallisesta poikkeavaa hartsia, jota harvoin tavataan pieninä tihkuvina helminä kuusesta. Etenkin paimenet sitä keräävät, he imevät suussaan pureskelemalla siitä ensin kitkerän pihkamaisen aineksen ja myyvät sitten puhtaaksi imetyn tukon tämänlaatuisen konvehdin harrastajille. Tätä purupihkaa käytetään yleisesti sekä täällä että muissakin maakunnissa. Olenpa kuullut joskus mainittavan, että sitä kauppatavarana viedään aina Upsalaan asti ja että siitä maksetaan sama hinta kuin voinaulasta. Tämä ikivanha tapa viittaa muihin kaukaisiin maihin ja juontanee alkunsa aina Aasiasta ja Itämailta asti. Esim. Pallas kertoo matkoiltaan, että voguleilla on tapana pureksia lehtikuusen pihkaa tahi kumia, osaksi sen imelän maun vuoksi osaksi sen vuoksi, että sanovat sen pitävän hampaat puhtaina ja lujina. Samasta syystä pureskelivat tytöt muinoin Kreikassa n.s. masdixia. Intiassa ja Itämailla käytetään betelniä, s.o. ajanvietteeksi pureskellaan kitkeriä betelpensaan lehtiä kalkki- ja arekapähkinäsekoituksen kera.

Envaldin välityksellä sain talonpojan Antti Antinpojan Lasse Orsin talosta Bölen kylästä viemään minut suorinta tietä Svartnäsiin. Mutta siinäpä syntyi uusi vastus. Sain kuulla, ettei suomalaismetsiin ollut muita teitä kuin metsäpolkuja, joita pitkin ei voitu päästä perille muuten kuin säkkisatulassa tahi ratsastaen. Kysyttiin sen vuoksi, miten aioin menetellä matkakirstuni suhteen, jonka olin ottanut mukaani; sitä ei voisi suuremmitta vaikeuksitta kuljettaa mukana. Uutinen ei ollut minulle tervetullut, sillä en tahtonut siitä luopua enkä myöskään ottaa erikoista kyytihevosta sitä kuljettamaan purilailla (finn-bår). Miten mielelläni olisin toivonut sen sijaan ottaneeni pienen matkalaukun, joka olisi voitu kiinnittää taakse satulaan. Ja turhat vaatekerrat olisivat saaneet jäädä kotiin, sen sijaan että nyt sain vedättää jäljessäni matkakirstua, josta oli hankaluutta ja kiusaa puhumattakaan menoista. Lähetin miehen sitä hakemaan Borggårdiin ja asetuin muiden herrojen kera pöytään.

Pöydässä tietysti tulivat pääasialliseksi puheenaiheeksi suomalaiset, joiden vuoksi minä olin tänne tullut. Ensimmäiseksi tuli puheeksi, vieläkö he puhuivat suomea. Vastaukseksi tuli, että eivät, koska ei milloinkaan heidän oltu kuultu sitä puheessa käyttävän. Kun rovasti hetkisen oli lähemmin miettinyt, arveli hän erään Björnmåsan ukon vielä vähän ymmärtävän suomea, kun hän puhui sangen murteellista ruotsia. Samaten oli ennen ollut monen muun laita tällä paikkakunnalla, joten rovastin oli ollut sangen vaikea ymmärtää heitä. »Entäs Munter sitten?» kysyi Envald. »Niin Munter, jaa, hänen pitäisi osata suomea», vastasi rovasti?

»Kuka sitten on Munter?» kysyin minä. Sain vastaukseksi, että hän oli ollut suomalainen sotilas, joka Suomen viime sodan aikana oli tullut Suomesta tänne ja jäänyt metsille. Enpä juuri halunnut tavata sentapaisia suomalaisia; silti toivoin hänen avullaan saavani lähempiä tietoja näistä metsäläisistä. Näiden kertomusten vastakohdaksi mainitsin Berglöfiltä Falunissa saamani tiedot, että nämä suomalaiset olivat tilanneet itselleen suomenkielisiä raamattuja, mikä ei suinkaan käynyt yksiin rovastin tietojen kanssa. Vastattiin, että juuri Munter oli halunnut sellaisen ja samaten hänen toverinsa, eräs Remmer, joka sittemmin oli muuttanut paikkakunnalta. Mitä suomalaisista muuten puhuttiin, jätän kertomatta jo senkin vuoksi, että pian tein mieskohtaisesti heidän tuttavuuttansa, joten saan siitä sitten lähemmin puhua. Mainitsen vain, että niin tyhjät kuin kirkonkirjat olivat tätä kansaa koskevista tiedoista, niin vähän tiesi papistokin heistä. Ei tiedetty, koska he olivat saapuneet paikkakunnalle, eikä miksi he olivat tänne muuttaneet eikä muutakaan heidän historiaansa valaisevaa. Kaikki päätyi vain tietoon, ettei enää nykyään suomalaisia ollut. Keskustelun lopputuloksena oli, että minua neuvottiin Svartnäsin tehtaalle hankkimaan eväitä koko matkaa varten, ellen tahtonut heidän keskuudessaan kuolla nälkään, etenkin kun Taalaissa oli ollut vaikea katovuosi. Siitä olin kuullut jo Falunissa, missä Kröningsvärd neuvoi majatalosta tilaamaan ainakin neljäksi viikoksi riittävän evässäkin. Sepä olikin ainoa opastus, jonka hän minulle antoi. Mutta silloin, kuten nytkin, minua hymyilytti tuo vatsastani pidetty huoli. Enköhän minä voisi elää siellä, missä muutkin? Paaston varalta nautin nyt sitä vankemman aterian samalla isännän tahtoakin noudattaakseni.

Sillä aikaa oli hakija tuonut matkakirstun kievarista. Aterialta päästyämme kokeili joka mies, miten tuota kummaa kojetta voitaisiin kuljettaa. Oli vain kaksi mahdollisuutta. Joko säkkisatulassa kuljettaminen, mutta silloin tarvittiin satulan toiselle puolelle yhtä suuri paino, joka pitäisi sen tasapainossa, joka taas merkitsi kiven panemista kuorman päälle hevosraukkojen kiusaksi. Toinen mahdollisuus oli kuljettaa sitä purilailla, jotka muodoltaan muistuttavat ylösalaisin käännettyjä sahroja, pari maata laahaavaa salkoa tahi aisaa, joita Savon talonpojat käyttävät tavaroiden kuljettamisessa metsien halki, mikä muuten olisi vaikeata. Talonpoika oli meistä viisain, hän tuumaili, että kirstu mahtuisi poikittain satulaan, koska se oli pohjapuolelta kapeampi. Otettiin mitat ja selvisi, että se oli kuin varta vasten siihen tarkoitukseen tehty, toisin sanoin — kuin Svärdsjöläisten satulat olisi valmistettu minun kirstuni mukaisiksi. Nyt oli vain jäljellä kysymys, miten se pysyisi niin korkealla paikalla. Siinäkin oli Anders Andersson kekseliäs. Hän naulasi pari puupalikkaa poikkipienoiksi kummallekin puolelle ja niihin sekä jykevään satulaan köytettiin kirstu. Niin oli siitä päästy ja kirstu jäi vielä niin mukavaan asentoon, että siitä haitatta voi ottaa mitä tarvitsin ja painokin jakaantui sekä hevosen selkään että kyljille. Tällä tavoin sitä sitten kuljetinkin yli vuorien ja mäkien, halki soiden ja salojen sekä tällä että myöhemmällä matkallani. Minä ja kyytimies kuljimme hevosen jäljessä jalan.

Olin heti lähtövalmis. Engvall saattoi minua, sillä hänen oli mentävä sairaskäynnille Lumphedeniin, jonne oli 1 ¾ penikulmaa. Kummankin oli soudettava Svärdsjön yli, vaikkakin eri suuntiin. Meillä oli huono onni, kun jo ennen lähtöämme alkoi rankasti sataa ja sitä jatkui pari tuntia. Se ei estänyt matkaani, mutta kylläkin nauttimasta Svärdsjön kauniista näköaloista. Minä kuljin siis kuin vetten päällä ja alla alituisessa pisaroitten loiskinassa, niiden herneinä hypellessä järven pinnalla. Soutajat kertoivat, että juuri tällä järvellä lähetit tapasivat Sven Nilsonin (toisten muistelmien mukaan Sven Elfin eli Algutsonin) Isalasta hänen viedessään olkiin kätkettynä Kustaa I:tä Marnäsiin, jolloin lähetit todetakseen, ettei ollut petos kysymyksessä, pistelivät keihäällä tai miekalla olkien läpi, tietämättä haavoittaneensa sankaria. Talonpoika leikkasi sitten haavan hevosen jalkaan, jotteivät muut siepposissit olisi mitään aavistaneet. Siitä syystä järvi oli saanut nimen Svärdsjö. Ellei toinen tieto ollut varmempi kuin toinen, niin olivat Andersin tiedot epävarmoja, sillä Svärdsjön pitäjä ja järvi olivat tunnettuja jo ennen Kustaan aikoja, joten Hülphersin antama selitys, että nimi johtuisi siitä, että järvi on miekan muotoinen, on uskottavampi.

Tultuani toiselle rannalle oli meillä vielä seitsemännespenikulman matka Böleen. Jätin Andersin huoleksi kirstun kuljettamisen kylään ja hankin miehen, joka opasti minut Isalaan. Tein tämän mutkan nähdäkseni sen ladon tahi riihen, jossa Kustaa I oli puinut kun emäntä tanskalaisten tupaan tultua löi häntä leipilapiolla selkään saadakseen hänet pois heidän vaarallisesta läheisyydestänsä. Olinhan siitä jo lapsena kuullut puhuttavan. Tultuani kylään näytti oppaani ladon. Minusta tuntui oudolta, että ovi oli auki tuohon, kuten olin luullut rauhoitettuun huoneeseen, ja vielä oudommalta, että sitä vieläkin käytettiin entiseen tarkoitukseensa, nimittäin riihenä viljan puimiseen. Siinä oli myös viljaa varten kaksi hinkaloa eli karsinaa. Minun mielestäni lato ei voinut olla sama vanha, etenkin kun se vielä oli hyvässä kunnossa eikä se näyttänyt talon muita rakennuksia vanhemmalta. Oppaani kertoi, että sitä oli usein korjattu ja että ainoastaan muutamat seinähirret oli otettu vanhasta ladosta. Sen edustalle Kustaa III oli antanut pystyttää pyramiidin muotoisen muistokiven Elfdalin porfyristä ja siihen kaiverrettuun muistokiveen yhdistänyt omansa ja Kustaa I:n nimet. Tämä kivi oli lautakojulla ympäröity ja se vielä lukolla suljettu. Näki selvästi, että asianomaisille kivi merkitsi enemmän kuin rakennus. Odotin kunnes mies haki puuhökkelin avaimen. Epäröin, voisiko siksi aikaa mennä, likomärkä kun olin, sateensuojaan latoon sitä häpäisemättä. Kullankimalteinen kirjoitus ei ollut syvämietteinen eikä mieltä ylentävä. Olisin sen sentään kopioinut, jos minulla olisi ollut käsillä kirjoituslevyni, mutta se oli kirstussani arkitakkini mukana. Minua painosti frakki, kaksi lievetakkia (surtuuttia) ja levätti ja olin sekä lämpimissäni että märkä, joten en ollut halukas näkemään vaivaa, joka ei ollut sen arvoinen. Hiljaisen totisena katselin siis huonetta ja poistuin siitä liikutuksen ja kunnioituksen tuntein.

Tultuani Antti Erson Ors'in luo Böleen oli minun odotettava kolme tuntia, ennenkuin saatiin hevoset kiinni metsästä. Muutin sillä aikaa kuivia vaatteita ja kuivattelin päällysnuttujani tulen ääressä. Minua vartioi koko ajan kylän tyttölauma; joukko »kulloja», kuten heitä täällä nimitetään, oli kerääntynyt minua töllistelemään. Muuten oli tämä talo sekä ulkoa että sisältä siisti ja puhdas ja väki säädyllistä ja rehellistä, niin että jos tämän talon mukaan arvostelisin taalalaisia, niin tekisin sen kovin edullisesti.

Täältä palkkasin kaksi hevosta: toisella ratsastin itse, etten perillä menettäisi kunnioitusta; toista, joka kantoi kirstuani, talutti isäntä, joka itse lähti oppaakseni. Matkasin nyt kuni kaappiukko, toki toisessa tarkoituksessa. Meillä oli metsän halki kaksi penikulmaa Svartnäsin tehtaalle, joka oli Suomalaismetsissä. Sinne johti vain metsäpolku, ja matkamme kävi v:n 1777 kulkujärjestyksen mukaan. Tuskinpa olin ennättänyt puolta penikulmaa, ennenkuin toivoin saavani kävellä enkä ratsastaa tahi, kuten nyt tein, virua hevosen selässä. Nyt se oli myöhäistä, mutta tulevaisuuden varalta päätin, että tämä tapahtui ensimmäistä ja viimeistä kertaa suomalaismetsissä. Sade, joka vielä kylästä lähtiessämme meitä kiusasi, lakkasi vähitellen ja kirkastuva taivas ennusti kaunista iltaa. Kuljettuamme penikulman verran saloja tulimme Vinkersin v. 1725 perustetuille rautakaivoksille. En ole missään nähnyt niin pitkää vesijohtoa kuin täällä, se ulettui koko metsän halki. Olin jo nähnyt kaivoksia niin viljalti, etten katsonut kannattavan täällä viipyä, semminkin kun jo päivä kallistui ehtooseen ja hätiköin päästä perille. Kyytimieheni mainitsi, että vain 4 kaivosta enää oli käynnissä ja että muut olivat tuhoutuneet.

Täältä oli penikulman metsätaival jäljellä. Matkalla näimme pappilan laidunmajat. Kello oli 10 illalla saapuessamme ruukille. Kaikki herrasväki oli jo mennyt levolle, vain piiat olivat valveilla, sillä heidänhän velvollisuutensa on olla ensimmäisinä jalkeilla ja viimeisinä vuoteella. Vaikka kielsinkin, kiiruhtivat he herättämään emännän, ja toiset juoksivat kaahaamaan kirjanpitäjän jalkeille. Isäntä ei onneksi ollut kotona, muuten hänkin olisi saanut herätyskäskynsä. Hetkisen kuluttua oli koko talo jalkeilla. Luultavasti ani harvoin vieras joutuu tälle syrjäiselle seudulle, ja varmaankaan täällä ei koskaan ennen ollut käynyt niin pitkämatkainen vieras kuin minä. Kirjanpitäjät Orre ja Berger olivat ensimmäisinä minua sisälle pyytelemässä ja hetken kuluttua sain kumartaa rouva »inspehtuurskalle», talon emännälle. Minä sopersin niin monta anteeksipyyntöä kuin ikinä keksin, eikä hänkään vähemmin sievistellyt niiaillessaan ja kumarrellessaan. Hetkisen kuluttua oli pöytä katettuna ruokineen ja oluineen, enkä minä siekaillut niitä käyttää hyväkseni. Sitten minulle osoitettiin suuri ullakkokamari, jossa pian vaivuin makeaan uneen.