Oppikirja suomalaisen kirjallisuuden historiassa

§ 41. Uudempi suorasanainen kaunokirjallisuus.

Noin 1880-luvun keskivaiheilla tapahtui käänne Suomen kaunokirjallisuudessa; uuden-aikuinen realismi levisi varsinkin Ibsen’in, Björnson’in, Kielland’in ja muiden norjalaisten kirjailijain vaikutuksesta meidänkin maahan. Täällä se kuitenkin sai itsenäisen, kansallisen luonteen, kun oman maan oloja ruvettiin luonnonmukaisesti kuvailemaan. Uusi suunta ilmenee etenkin novellin ja näytelmärunouden alalla. Samoin, kuin mainitut norjalaiset kirjailijat, heidän suomalaiset hengenheimolaisensakin esittelevät tosi-elämää kaikkine epätasaisuuksineen ja kiinnittävät sen ohessa huomionsa ajan kysymyksiin ja korjattaviin epäkohtiin; siten realismiin enimmiten yhtyy selvästi havaittava tendenssi eli tarkoittelevaisuus. Myöhemmin on tähän suuntaan osittain liittynyt se uusi romantisuus, joka Euroopan kirjallisuudessa näyttää astuvan entisen realismin sijaan. Ne kirjailijat, joissa nämä piirteet selvimmin esiintyvät, ovat Minna Canth ja Juhani Aho.

Minna Canth (omaa sukuansa Johnsson) syntyi 1844 Tampereella, oli jonkun aikaa oppilaana Jyväskylän seminaarissa ja meni sitten naimisiin seminaarin-lehtorin J. F. Canth’in kanssa. Jäätyään leskeksi 1879 muutti hän, seitsemän pienen lapsen ainoana turvana, Kuopioon, jossa rupesi kauppaliikettä pitämään. Täällä hän ahkerasti antautui kirjalliseen työhön, johon oli ryhtynyt jo Jyväskylässä, kirjoittaessaan pieniä kertomuksia miehensä toimittamaan sanomalehteen. Ensiksi hän nosti huomiota Murtovarkaus nimisellä näytelmällään, jossa varsinkin Hoppulaisen hauskasti kuvattu luonne ansaitsee kiitosta. Sen jälkeen tuli toinen kansan-elämää esittävä draama, Roinilan talossa. Kolmas näytelmä, Työmiehen vaimo (1885), asetti Minna Canth’in uuden, tarkoitusperäisen realismin innokkaimpien kannattajien joukkoon; siinä näytetään, kuinka viheliäisessä asemassa vaimo on siveellisesti rappeutuneen, juopottelevan miehen rinnalla. Samaa suuntaa ovat seuraavina vuosina ilmestyneet teokset: Köyhää kansaa, syvästi mieleen painuva kuvaus köyhien surkeasta kohtalosta, sekä laajemmat novellit Hanna ja Salakari, niinkuin myös pienet kertoelmat Lain mukaan ja Kauppa-Lopo; jälkimäisessä ilmaikse tekijän lämmin osan-otto kurjintakin ihmis-olentoa kohtaan. Tätä sarjaa on vielä näytelmä Kovan onnen lapsia, jossa kirjailija luo perin synkän kuvan työväen oloista. – Kaikissa näissä viimeksi-mainituissa teoksissa Minna Canth, usein hyvinkin räikeillä väreillä, esittää aikamme epäkohtia, katsoen asioita pimeimmältä puolelta. Mutta loppu-iällänsä hän luopuu jyrkästä realismista, ja silloin sovinnollisempi käsitystapa pääsee voitolle. Käännekohdan muodostaa näytelmä Papin perhe, joka koskee vanhan ja nuoren sukupolven vastakkaisuutta. Seuraava draama, Sylvi, näyttää, miten kiihkeätunteinen, henkisesti kypsymätön vaimo puolitajuisuuden tilassa murhaa miehensä; mutta tätä kamalaa ainetta käsitellään romantisella tavalla. Hänen viimeinen näytelmänsä Anna Liisa (1895) on huomattava jännittävän toimintansa ja onnistuneen draamallisen rakennuksensa puolesta. Sen perus-aate on rikoksen sovittaminen vapaaehtoisen, vilpittömän tunnustuksen kautta. – Minna Canth’in kertoelmat julkaistiin nimellä Novelleja kahdessa osassa. Paitsi sitä hän on kirjoittanut vielä muutamia pieniä näytelmiä (mukaelman ”Hän on Sysmästä”, ”Spiritistinen istunto” ja ”Kotoa pois”) sekä lyhyen kertomuksen ”Missä onni?” – Minna Canth kuoli keväällä 1897.

Minna Canth’in esitystapa on suppea ja ponteva; lyhyin, voimakkain piirtein hän saa kuvattavansa havainnollisesti esiintymään. Hänen taitonsa huomataan varsinkin näytelmissä; niissä on vilkas toiminta, luonteva puhelu ja tehokas luonteiden kuvailu. Minna Canth’in herkkään mieleen koskivat kaikki ajan virtaukset, ja palavalla innolla hän antautui uusia aatteita harrastamaan: sentähden melkein kaikki viime aikojen ajatussuunnat näkyvätkin hänen teoksissaan ikäänkuin kuvastimessa. Niin hän puolusti naiskysymystä, raittiuspyrintöjä, työväen-asiaa; eivätpä nykyisimmän ajan hengellisetkään liikkeet jääneet hänelle vieraiksi. Into vei hänet usein liioitteluun ja tendenssi on monesti haitaksi hänen teostensa taiteellisuudelle; mutta syynä oli jalo ihmisrakkaus, ja kauniimpia piirteitä hänen kirjailijatoimessaan on lämmin myötätuntoisuus kaikkia köyhiä ja sorrettuja kohtaan.

Juhani Brofeldt, enemmän tunnettu kirjailijanimellään Juhani Aho (synt. Lapinlahdella Savossa 1861), edustaa teoksissaan, samoin kuin Minna Canth, nykyajan kirjallisuuden eri suuntia, mutta ilman tarkoitusperäisyyttä. Erinomaisella taidolla hän kuvailee luontoa ja sen yhteydessä ihmisen sielun-elämää; useista erityispiirteistä hän osaa luoda havainnollisen kokonaisuuden. Pienet tunnelmakuvat onnistuvat häneltä erittäin hyvin; mutta suuremmissakin sommitelmissa ilmaantuu hänen oivallinen kirjailijalahjansa. Usein tavataan hänen kertoelmissaan hienoa huumoria, välistä ivaakin. Mestarillisella esityslaadullaan ja sointuvalla, rikkaalla kielellään on Juhani Aho paljon vaikuttanut suorasanaisen kirjoitustavan kehittymiseen.

Juhani Ahon ensimmäiset kertomukset olivat Sipolan Aapon kosioretki ja Siihen aikaan, kun isä lampun osti, joista varsinkin jälkimäinen hauskuudellaan viehätti lukijakuntaa. Näiden jälkeen nostivat huomiota Muuan markkinamies, kansanmiehen surullinen elämäkerta, ja leikillisyydessään verraton kuvaus Rautatie, niinkuin myös Papin tytär, jossa esitellään nuoren tytön henkistä riutumista ahtaissa kotioloissa. Viimeksi-mainitussa teoksessa Aho jo täydellisesti astuu uuden realismin polkuja; sama suunta ilmaantuu vielä muutamissa pienissä kertomuksissa (Hellmannin herra y. m.) ja yltyy korkeimmilleen novelleissa Helsinkiin ja Yksin. Mutta jälkimäisessä, jonka hän kirjoitti käytyänsä Pariisissa ja siellä lähemmin tutustuttuansa ranskalaiseen kirjallisuuteen, esiintyy samalla ensi kerran se sorea, taiteellinen kertomistapa, joka siitä asti on jäänyt Ahon teosten tunnusmerkiksi. Tästälähin myös romantinen tunteiden kuvailu saa yhä laajemman alan Ahon kirjailijatoimessa. – Suurta suosiota ovat hänen teoksistaan saavuttaneet nuo lyhyet, Lastuja nimiset luonnon- ja ihmiselämän-kuvaukset, joita on tullut neljä sarjaa (1891–1899). Erittäin kauniita ovat ne, joihin isänmaalliset tunteet antavat aihetta, niinkuin ”Uudisasukas”, ”Kosteikko, kukkula, saari”, ”Katajainen kansallisuutemme” y. m. Toisissa tekijä, milloin vakavasti, milloin leikillisesti tai ivallisesti, piirtelee kuvia henkilöistä tai kohtauksia elämästä (”Äitien muistoksi”, ”Ruokarouva”, ”Mallikelpoinen”, ”Yhdistysten aikakaudella” j. n. e.); toisissa taas hän syventyy luonnon herättämiin tunteisiin (”Metsäpolku” y. m.) tai kuvailee humoristisesti eläinten eleitä. Välisti kertoelmain pohjana on Suomen kansan muinais-elämä tai muinaisuuden tarut (”Metsän neidot”, ”Korven kosto”). – Jatkoa teokseen ”Papin tytär” on taiteellisen muodostuksensa tähden huomattava novelli Papin rouva. Senjälkeen on Aho vielä julkaissut kertomuksen Maailman murjoma ja novellikokoelman Heränneitä, muistelmia herännäisyyden aikakaudelta, johon liikkeeseen hän lapsuudessaan tutustui omassa kodissaan. – Edellämainituissa teoksissa on Aho tavallisesti esitellyt jonkun yksityishenkilön vaihtelevia mielentiloja; mutta vuonna 1897 ilmestyneessä kertomuksessa Panu hän menestyksellä on astunut uudelle uralle; tässä etevässä romaanissa hän panee suuria ihmisjoukkoja liikkeelle ja asettaa kaksi maailmankatsomusta vastakkain, kuvaillen pakanuuden ja kristin-uskon lopputaistelua Pohjois-Karjalan erämailla. Elävästi tässäkin teoksessa sekä luonto että ihmis-elämä tuodaan näkyviin, ja erittäin mainittava on se taito, jolla tekijä on pannut eri henkilöt edustamaan uskonnollisen katsantotavan eri vivahduksia. – Nykyisimmistä valtiollisista tapauksista on Juhani Aho saanut aihetta kahteen kuvaelmasarjaan, joilla on nimenä Katajainen kansani (1899 ja 1900).

Hyvin huomattava novellinkirjoittaja on myös Teuvo Pakkala (synt. Oulussa 1862). Hänen nimensä oli ensin Frosterus, mutta sen hän sittemmin vaihtoi sukunsa alkuperäiseen nimeen. Jo Pakkalan ensimmäisessä teoksessa Lapsuuteni muistoja ilmaantui hänen etevä kirjailijalahjansa. Sitten seurasi mehevästä ja kansanomaisesta kielestään kiitetty novelli Oulua soutamassa, ja jonkun väliajan päästä ilmestyi Vaaralla, jossa etenkin lasten elämää kuvataan hauskalla ja tosi-runollisella tavalla. ”Vaaralla” kirjan jatkoksi julkaistiin Elsa (1894), jossa entiset lapset esiintyvät aika-ihmisinä. Molemmat yhdessä muodostavat romaanin, jossa erinomaisella tavalla kuvataan työväen oloja eräässä rantakaupungissa (nähtävästi tarkoitetaan tekijän kotikaupunkia) eli oikeastaan sen läheisyydessä olevalla ”Vaaralla”. Taitavasti tuodaan esiin henkilöin sielun-elämää ja monta erilaista luonnetta. Teuvo Pakkala kyllä kajoo elämän surullisimpiinkin ristiriitoihin; mutta hänen kuvattaviinsa kuitenkin leviää ikäänkuin heleä päivänpaiste, ja siihen on syynä se hellä myötätuntoisuus, jolla hän kohtelee oloja ja henkilöitä. – Herttaisia kuvia lasten elämästä on Pakkala esittänyt kertomuskokoelmassa Lapsia, johon myös on otettu muutamia kohtia teoksesta ”Vaaralla”. – Hyvällä menestyksellä on näyttämöllä esitetty Pakkalan huvinäytelmää Tukkijoella.

Santeri Ingman (synt. 1866) kuvaili muutamissa kertomuksissaan (”Hellaassa”, ”Aikansa lapsipuoli”) niitä aatevirtauksia, jotka ilmaantuivat ylioppilas-elämässä 1880-luvulla; mutta pääasiallisesti hän on liikkunut historiallisen: romaanin alalla. Ensin hän julkaisi oivallisen kertoelman Juho Vesainen, jossa esitetään Pohjanmaan asukkaitten ja Vienan Karjalaisten rajataisteluita kuudennentoista vuosisadan loppupuolella. Saman aineen on tekijä sittemmin muodostanut näytelmäksi. Vielä enemmän huomiota kuin ”Juho Vesainen” sai osakseen romaani Anna Fleming (1898), jossa varsinkin Klaus Fleming’in ja nuijasodan aikuisten valtiollisten olojen kuvaus ansaitsee mainitsemista. Kokoelma onnistuneita historiallisia kertomuksia on Margareeta, joka paitsi sen-nimistä novellia sisältää muutamia lyhyempiä kuvaelmia. Paitsi sitä Santeri Ingman on kirjoittanut hauskoja matkamuistelmia Kuusamosta, ”Tuokiokuvia matkan varrelta”, ja kaksi vihkoa pieniä kertomuksia nimellä ”Iltapuhteeksi” y. m. – Santeri Ingman’in uusin teos, ”historiallinen näytelmä” Lahjoitusmailla, esittelee noita tunnettuja synkkiä tapauksia Kaakkois-Suomen lahjoitusmailla vuonna 1837.

Kansankirjailijoista ovat etevimmät Kauppis-Heikki ja Alkio, joista edellinen kuvailee Savon, jälkimäinen Pohjanmaan kansan-elämää.

Heikki Kauppinen, kirjailijanimeltään Kauppis-Heikki, (synt. Iisalmella 1862, nykyjään opettajana Kehvon kasvatuslaitoksessa lähellä Kuopiota) tuli ensin tunnetuksi mehukkaalla kansankielellä toimitetusta kuvaelmasarjasta Tarinoita; sitten ilmestyi, paitsi muutamia pienempiä kertomuksia, useita laajanpuolisia novelleja: Mäkijärveläiset, Viija, Kirottua työtä ja Laara. Kaikissa näissä hän luonnonmukaisella tavalla esittelee kotiseutunsa oloja, liittyen ajan realistiseen suuntaan. Mutta erittäin huomattava on kaunis kertoelma Aliina, jossa tekijä kohoaa eheään taiteellisuuteen, esittäessään nuoren tytön sielun-elämän kehitystä. Sen jälkeen on Kauppis-Heikki vielä julkaissut Tarinoita ja tapahtumia, kokoelman lyhyitä luonteenkuvauksia ja muita pikkukertoelmia.

Santeri Alkio, jonka alkuperäinen nimi oli Aleksanteri Filander, (synt. 1862 Laihialla, jossa elää maakauppiaana) on harras kansansivistyksen edistäjä ja pitääkin kuvaelmissaan silmällä sivistys-oloja ja niiden kehitystä. Hänen laajemmista teoksistaan ansaitsevat erittäin mainitsemista Teerelän perhe, onnistuneen luonteenkuvauksen sisältävä kertomus Eeva, kansakoulun-opettajan elämää esittelevä novelli Mennyt ja ennen kaikkia kaksois-romaani Puukkojunkkarit ja Murtavia voimia. ”Puukkojunkkareissa” kuvataan sitä hurjaa elämää, jota vuosisadan keskipaikoilla vietettiin monessa paikoin Etelä-Pohjanmaalla, ja ”Murtavissa voimissa” kerrotaan, miten varsinkin kamala katovuosi 1867 masensi rajuuden ja paremmat pyrinnöt pääsivät valtaan. Olojen ja luonteiden kuvaus on karheaa, mutta todenmukaista ja voimallisesti esitettyä. – Alkion teoksista mainittakoon vielä ”Aikamme kuvia” ja ”Kylistä, kodeista ja vainioilta”, jotka sisältävät pienempiä kertoelmia.

Lisäys. Romaani- ja novellikirjallisuus on viime aikoina suuresti karttunut. Sen monilukuisista edustajista mainitaan tässä huomattavimmat.

Juho Reijonen (synt. 1855, Virolahden kappalainen) toimitti ensin julkisuuteen muutamia vihkoja ”Kertoelmia”, jotka miellyttivät yleisöä kauniilla kielellään ja humoristisella esitystavallaan, sekä laajemman novellin ”Vaihdokas”. Sittemmin hän on antanut lukijakunnalle vielä kaksi novellivihkoa, ”Uusia kertoelmia” ja ”Suuteita”. Reijosen myöhemmissä kertomuksissa astuu huumorin rinnalle elämän ristiriitojen kuvailu.

Arvid Järnefelt herätti ensin huomiota romaanillaan ”Isänmaa”, jossa kuvaillaan 1880-luvun ylioppilas-oloja, mutta samalla osoitetaan päähenkilön sielun-elämän kehitystä epämääräisten aatteiden ihailusta todelliseen ihmisrakkauteen. Sittemmin hän puolittain kaunokirjallisissa, puolittain mietiskeleväisissä teoksissaan haaveellisella tavalla on kannattanut venäläisen kirjailijan Leo Tolstoin uskonnollista katsantotapaa. – Järnefelt’in puhtaasti kaunokirjallisista teoksista on vielä muistettava ”Ihmiskohtaloja”, joka sisältää kolme taitavasti esitettyä kertoelmaa, sekä näytelmä ”Samuel Cröell”, johon aihe on otettu seitsemännentoista vuosisadan tapauksista.

Juhana Kokko (salanimi Kyösti), kansakoulun-opettaja Iissä, käsittelee teoksissaan pohjoisen Pohjanmaan kansan-elämää ja on kirjoittanut kertoelmat ”Räisäspoika” ja ”Kölliskö”, niinkuin myös huomiota ansaitsevan kuvauksen ”Kruunun metsissä”.

Historiallisen romaanin alalta sopii vielä mainita pari teosta. Betty Elfving (salanimi Aura) on suomeksi julkaissut ”Härkmannin pojat”, kuvauksen Ison-vihan ajoilta, joka oli alkuansa ruotsiksi kirjoitettu. Juhana Vilhelm Ronimus on laatinut kertomuksen ”Antonio Bröijer”, joka liittyy Sigismundin ja Kaarlo herttuan taisteluihin.

Viime aikojen nuorista kirjailijattarista tulee muistiin johdattaa rouva Maila Mikkola eli, niinkuin hänen kirjailijanimensä kuuluu, Maila Talvio. Hän on paitsi muuta julkaissut vienon runollisia kertomuksia ja tunnelmakuvia (”Nähtyä ja tunnettua”), niinkuin myös muutamia pitempiä novelleja (”Aili” ja ”Kaksi rakkautta”), y. m. Hänen pienemmistä novelleistaan ansaitsee huomiota eräs kuvaelma Liettuasta, ”Aatteensa uhri”.

Aloittelevista naiskirjailijoista on huomattava Aino Suonio (rouva Aino Kallas, ennen mainitun kirjailijan Julius Krohn’in tytär), jonka esitystavaltaan miellyttävä novellikokoelma ”Kuloa ja kevättä” osoittaa taipumusta sielun-elämän kuvailuun.

Paitsi näitä ovat novellikirjallisuuden alalla toimineet Edvin Calamnius eli Esko Virtala, Kalle Kajander y. m. m.

Näytelmäkirjallisuuden alalla ansaitsee vielä mainitsemista Jalmari Hahl’in ”Françoise d’Aubigné”, jossa tekijä on osannut hienolla tavalla mukailla Ludvig XIV:n aikakauden ajatus- ja esitystapaa.

Erityisen ryhmän romaani- ja novellikirjallisuudessa muodostavat kansankirjailijat. He kuvailevat tavallisesti, mitä itse ovat nähneet ja kokeneet, antaen kukin selvän ja elävän kuvan kotiseutunsa kansan-elämästä. Useat Suomen maakunnat ovatkin saaneet tällaisen kuvauksen osakseen. Etenkin Pohjanmaa on runsaasti edustettuna. Paitsi Päivärintaa ja Alkiota, joista edellinen on Oulun, jälkimäinen Vaasan läänistä, ovat pohjoisimman Suomen oloja esittäneet Eero Sissala (E. Helin, nykyjään kauppiaana Helsingissä) onnistuneessa romaanissa ”Heikki Helmikangas” ja talollinen Heikki Meriläinen Sotkamosta sekä sisällyksensä että rikkaan kielensä puolesta huomattavassa kertomuksessa ”Korpelan Tapani”, jonka jälkeen hän vielä on kirjoittanut romaanit ”Pietolan tytöt” ja ”Kahleeton vanki” sekä novellin ”Huutolaistyttö”. Savosta on Kauppis-Heikki, ja nyt jo manalle mennyt Nestor Niemelä on antanut kuvauksia Hämeestä (”Takamaan torpparit” y. m.). Useita kansankirjailijain kertoelmia on julkaistu yhteisellä nimellä ”Syvistä riveistä”.

§ 42. Runomuotoinen kirjallisuus.

Nykyisistä runoilijoista ovat seuraavat ennen muita huomioon otettavat:

Paavo Eemil Cajander (synt. Hämeenlinnassa 1846, Suomen kielen lehtori yliopistossa) on erittäin tullut tunnetuksi Shakespearen draamojen suomentajana; hänen mestarilliset käännöksensä yhdistävät runollisen kauneuden ja kielen sointuisuuden erinomaiseen pontevuuteen ja tarkkuuteen. Hänen kädestään on milt’ei joka vuosi lähtenyt joku Shakespearen näytelmä, ja melkoinen osa niistä onkin jo ilmestynyt suomalaisessa puvussa. Muista käännöksistä ovat mainittavat Wecksell’in ”Daniel Hjort” sekä Runeberg’in ”Hanna” ja ”Joulu-ilta”, niinkuin myös parannettu ”Vänrikki Stoolin tarinain” suomennos. Cajander’in omissa runoissa ilmaantuu syvä, todenperäinen tunteellisuus, ja useat niistä ovat suomalaisen lyriikan kauniimpia helmiä. Muutamat ovat mieltä kiinnittäviä ballaadeja, niinkuin Saaren impi, Vapautettu kuningatar, Kehrääjä-äiti, Runolaulaja, Scipio Africanus; toiset tuovat suorastaan ilmi sydämmen tunteita, niinkuin Aleksis Kiven haudalla, Toivoni, Kuva, Tähti, Viihdytystä. Leikillistä laatua on sievä runo Kärpänen; kauniin luonnonkuvauksen sisältää Salomaa. Usein isänmaallinen innostus saattaa häntä runoilemaan, varsinkin jonkun kansallisessa elämässä merkillisen tapauksen johdosta; niin ovat alkunsa saaneet Runo Suomalaisen alkeis-opiston vihkiäisissä ja Juhlaruno Suomalaisen teaatterin muistojuhlassa 1897.

Juhana Henrik Erkko (synt. Orimattilassa 1849) on tuotteliain suomenkielinen runoilija. Hänen laulujensa raikas luontevuus ja sointuva kieli hankkivat hänelle jo alusta alkaen monta ystävää. Vuonna 1881 Erkko kokosi ennen julkaisemansa runotuotteet kirjaan Valikoima runoelmia. Erinomaisen onnistuneita ovat tässä kokoelmassa ne idyllien tai mietelmien tapaiset pikkurunoelmat, jotka ovat yhteen liitetyt nimityksillä Paimenelta ja Kesäpoimintoja. Niiden vieno sulous ja virkeä luonnontunne muistuttaa Kantelettaren laulelmia. ”Valikoimassa” on myös ”pieni laulukihermä” Paimenet. Muista runoista ovat huomioon otettavia ”Hevospaimenet yömajalla”, ”Kamppiaiset”, ”Isällemme”, ”Kotoinen sydän” y. m. m. Sen jälkeen on ilmestynyt useita runovihkoja: Uusia runoelmia, Havaittuani, Kuplia ja Ajan varrelta sekä viimein Runoelmia ja ajatelmia, etevin tässä sarjassa. Näissä on Erkko yhä enemmän taipunut mietelyriikkaan, kannattaen vapaata ja ihanteellista katsantotapaa. Myöhemmistä runoista sopii erittäin mainita: ”Se kolmas”, ”Ihanteelleni”, ”Koululinna”, ”Nuorille”, ”Viirimme”, ”Rajamailla”, ”Kevätvirrat”, ”Montblanc”. Uskonnollisia aatteitaan hän on tuonut esiin runokokoelmassa ”Havaittuani”.

Erkon draamoissakin näkyy hänen etevä runoilijalahjansa. Paitsi muutamia nuoruuden teoksia, hän on kirjoittanut kolme näytelmää, joissa muodon ihanuus yhtyy tosi-runolliseen sisällykseen. Ensimmäinen niistä on syväaatteinen ”viisinäytöksinen runoelma” Tietäjä (1887); päähenkilönä on siinä profeetta Bileam ja traagillisena pohjana on vastariita uskonnollisen vakaumuksen ja kansallistunteen välillä. Toisiin molempiin runoilija sai aiheensa Kalevalasta. Niissä hän on käyttänyt vanhaa kansallista runomuotoa, draamaa varten vapaasti muodostettuna. Yleisön suosiota on erittäin saavuttanut draamallinen ”runo” Aino; siinä meitä tenhoo muinaisrunouden henki, jota runoilija on osannut säilyttää, samalla kuin on kehittänyt sen tarjoamaa ainetta, etenkin esittämällä Joukolan ja Väinölän heimoja eri sivistyskantojen edustajiksi. Samanlaista alkuperäisen aineen kehitystä osoittaa murhenäytelmä Kullervo, jossa tuohon vanhaan tarinaan on lisätty onnellisesti keksitty yleis-inhimillinen aihe, orjain pyrintö vapauteen. – Paitsi sitä on Erkon kynästä lähtenyt suorasanaisia kertomuksia, Kotoisia tarinoita, ja laajanpuolinen novelli, nimeltä Uskovainen.

Arvid Genetz (synt. Impilahdessa Itä-Karjalassa 1848, Suomalais-ugrilaisen kielitieteen professori yliopistossa), etevä kielentutkija, on toiminut runoudenkin alalla ja kirjailijanimellä Arvi Jännes, jota hän muutoinkin käyttää, julkaissut runokokoelman Muistoja ja toiveita (1889). Hän esittelee siinä miellyttäviä kuvia lähimmästä piiristänsä tahi lausuu voimallisesti ilmi kansallista intoaan ja rakkauttaan kotiseutuunsa Karjalaan. Yleisesti tunnettu on hänen mahtava laulunsa ”Herää, Suomi!” (jonka hänen nuorempi veljensä, Eemil Genetz, on säveltänyt). Muista runoista mainittakoon ”Väinölän lapset”, ”Hakkapeliitta”, ”Vaimolleni”, ”Päästökirja Oprille”, ”Poku”, ”Veljelleni” sekä käännöksiä Viron, Unkarin ja Mordvan kielestä. Erityistä huomiota ansaitsee hänen runoissansa ulkomuodon täydellisyys; hänellä onkin paljon ansioita runomuotojen selvittäjänä ja kehittäjänä. Niin on hän säännöillä vakauttanut kuusimittaisen runon käytännön Suomen kielellä ja sääntöjensä vahvistukseksi kääntänyt Runeberg’in ”Hirvenhiihtäjät”. ”Muistojen ja toiveiden” jälkeen on Genetz kirjoittanut muutamia muitakin runotuotteita.

Nuoremmista lyyrillisistä runoilijoista on enimmän tunnettu Kasimir Leino, oikealta nimeltään Lönnbohm (synt. Paltamossa 1866). Julkaistuansa paitsi muutamia runoja novellin Emmalan Elli ja kokoelman pienempiä kertomuksia, nimeltä Elämästä, toimitti hän runovihot Ristiaallokossa (1890), Väljemmillä vesillä ja Runoja. Hänellä on kieli rikasta ja muoto kaunis; nykyajan aatteet häntä viehättävät ja monessa runossa on isänmaallinen sisällys. Paraissa tavataan paljon tunteen voimaa ja runollista intoa. Etevimpiä ovat: ”Ristiaallokossa”, ”Kansan lapsi”, ”Myrskylintu”, ”Kummakos jos maamme kallis?” sekä kertovaiset runot ”Laulajatar”, ”Hääilta”, ”En jouda, en jouda!” ”Maisterikekkerit”, ”Kannel ja lyyry”. Huomattava on myös laajempi runoelma ”Elämän laulu”. – Kasimir Leino on paitsi sitä suomeksi kääntänyt Ibsen’in näytelmän Brand.

Lisäys. Tämän ajanjaksoa vanhempia lyyrillisiä runoilijoita ovat vielä seuraavat. Aleksanteri Rahkonen (synt. Viipurin pitäjässä 1841, † 1877) kokosi runoelmansa loppupuolella 1860-lukua kahteen pieneen vihkoon, nimeltä ”Sääskiä”, ja oli sen ohessa ahkera suomentaja ja kansantajuinen kirjailija. Runomittaiset käännökset, varsinkin leikillistä laatua, onnistuivat häneltä hyvin. Hänen pikkurunoelmistaan ovat parhaita ”Imatralla” ja ”Nykyinen Suomi”. – Seuraavalta vuosikymmeneltä, 1870-luvulta, on runovihko ”Sepitelmiä”, jonka tekijä on Olli Wuorinen eli Berg. Useat hänen reippaista runoistaan pysyvät epäilemättä kauan nuorison mielessä, niinkuin ”Lumisilla ollessa” ja ”Luistinretki”. – Nuorisoa varten runoili vähää myöhemmin myös rouva Minna Krohn (o. s. Lindroos, tunnetun kirjailijan Julius Krohn’in jälkimäinen puoliso) kirjasessa ”Pääskysen liverryksiä” (”Lasisilmät” y. m.). Samaan aikaan toimitti Kaarlo Kramsu (synt. Oulussa 1855, † 1895) molemmat runokokoelmansa, joista jälkimäinen ilmestyi 1887. Hän oli lahjakas kirjailija ja on etupäässä huomattava kertovaisten runojensa vuoksi, joissa hauskalla huumorilla käsittelee historiallisia tapahtumia; semmoisia ovat ”Hannu Krankka”, ”Jaakkima Berends”, ”Taneli Luukkonen”; muistamista ansaitsevat myös Nuijasotaa koskevat runot ”Ilkka” ja ”Santavuoren tappelu”. Kramsun puhtaasti lyyrillisissä runoissa vallitsee sitä vastoin enimmiten synkkä ja toivoton katsantotapa. – Puheena olevaan aikaan kuuluvat vielä nuorena pois mennyt runoilijatar Iisa Asp († 1872) ja Uno von Schrove († 1886), jotka ovat kirjoittaneet sieviä runoja, vaikk’ei niitä ole erikseen painettu. Runovihkoja julkaisivat paitsi sitä 1880-luvun loppupuolella Jooseppi Mustakallio ja Leimu (Kustavi Grotenfelt) y. m.

Uusi realismi ei ollut erittäin edullinen lyyrilliselle runoudelle; mutta kun ihanteellisempi suunta viime aikoina taas rupesi voitolle pääsemään, syntyi lyriikankin alalla virkeä elämä. – Niistä nuorista runoilijoista, jotka vuoden 1890 jälkeen ovat julkaisseet ensimmäiset runokokoelmansa, ottakaamme huomioon seuraavat.

Välitöntä tunnetta ja lämmintä isänmaallista intoa henkivät Irene Mendelin’in kauniit runot, joita on ilmestynyt kaksi vihkoa nimellä ”Koivikossa”. Niissä on sointuva runomuoto; aiheina ovat varsinkin kotimaan huolet ja toiveet, entis-ajan muistot, luonto ja sydämmen sisällinen maailma (”Maalleni”, ”Nuorisolle”, ”Tuusulassa”, ”Kun sataa”, ”Hiiloksella”, ”Etsiessä”, ”Jerusalemissa”, ”Kevään kynnyksellä”, ”Rimpi” y. m.). Muutamissa tunteet nousevat voimalliseen lentoon, toisissa vallitsee vieno kaihomielisyys. Irene Mendelin on sen ohessa onnistuneella tavalla suomentanut runomuotoisia näytelmiä.

Toinen nuori runoilijatar on Hilja Hahnsson, ennenmainitun kirjailijattaren Theodolinda Hahnsson’in tytär. Hänen sujuvasäkeisissä runoissaan (”Oraita” ja ”Tuomenterttuja”) asuu monessakin miellyttävä tuoreus ja virkeä luonnontunne (”Luonnon ääniä”, ”Erkon Ainoa katsellessa”, ”Inkeri”, ”Miksi huokuvat hongat hiljaa?” y. m.).

Vaihtelevia tunteita ja kuvauksia ihmis-elämästä on Alpo Noponen tuonut ilmi runovihossa ”Urpuja”; sama tekijä on julkaissut runomittaisen murhenäytelmän ”Ahab, Israelin kuningas”. – Severi Nyman on toimittanut kokoelman lyyrillisiä runoja, nimeltä ”Kotoisilla rannoilla”; paras niistä on ”Revontulet”. Sen jälkeen hän vielä on kirjoittanut muutamia mieltä kiinnittäviä runoja, esm. ”Itätuulessa”.

Uuden uran aukaisijana on pidettävä Yrjö Weijola eli Weilin, hän kun on kirjoittanut ensimmäisen mainitsemista ansaitsevan teoksen suomalaisen taide-epiikan alalla. ”Haavoja” nimisessä romantisessa kertomarunossa eli ”legendassa” osoittaa Yrjö Weijola vilkasta kuvausvoimaa ja huomattavaa kykyä luoda selväpiirteisiä kuvia.

Niistä nuorista runoilijoista, jotka viime vuosina ovat astuneet julkisuuteen, on varsinkin kolme vetänyt huomiota puoleensa. Lahjakkain heistä on Eino Leino (Kasimir Leinon veli), erittäin tunnettu tuotteliaisuudestaan ja runojensa sujuvasta muodosta. Noin neljän vuoden kuluessa hän on sommitellut seitsemän runovihkoa, joista mainittakoon ”Yökehrääjä”, ”Sata ja yksi laulua”, ”Tuonelan joutsen”, ”Ajan aalloilta” ja ”Hiihtäjän virsiä”. Yksityisistä runoista ovat muistettavia ”Henrik Ibsen”, ”Kansa kalliolla”, ”Helsinki sumussa”, ”Mietelmiä”, ”Marjatan laulu”, ”Jaa, jaa!” y. m. m. – Kyösti Larson (”Larin Kyösti”) tuli ensin tunnetuksi hilpeillä lauluillaan ”Tän pojan kevätrallatuksia”; sitten seurasi ”Kylänlauluja” ja viimein kaksi yht’aikaa ilmestynyttä runokokoelmaa ”Ajan käänteessä, isänmaallisia runoja sekä ballaadeja”, ja ”Kulkurin lauluja”. – Kolmas runoilija on Ilmari Calamnius, joka viime vuosina on lähettänyt julkisuuteen kolme runokokoelmaa; uusin niistä on ”Lauluja ja runoelmia”.

§ 43. Loppukatsaus.

Muillakin aloilla paitsi kaunokirjallisella on suomalainen kirjallisuus viime vuosikymmeninä suuresti kehittynyt. Käännöstenkin avulla se on huomattavassa määrässä rikastunut.

Lisäys 1. Useat käännökset ovat jo edellisessä tulleet mainituiksi; mutta lisättäköön vielä pari sanaa. – Vanhemmista suomentajista on erittäin muistettava Kaarle Martti Kiljander († 1879 tuomiokapitulin assessorina Kuopiossa ja Nilsiän provastina); hänen kääntämiänsä ovat Stagneliuksen ”Martyrat” ja Nicander’in ”Taikamiekka”, jotka painettiin ”Annikkaan” (vertaa § 34), sekä Runeberg’in ”Nadeschda”, ”Fjalar kuningas” ja ”Salaminin kuninkaat”. Vanhemmissa suomennoksissaan perusti hän runomitan kokonaan laajuudelle; uudemmissa taipui hän nykyaikana tavallista, korkoa noudattavaa runomittaa käyttämään. – Ensimmäinen Shakespearen näytelmä, joka suomeksi käännettiin, oli Macbeth, Kaarlo Slöör’in suomentama; se ilmestyi Shakespearen muistojuhlaksi 1864. – Runomittaisten teosten suomentajina ovat vielä esiintyneet, paitsi muita: Juhana Enlund (Oehlenschläger’in ”Aksel ja Valpuri”, Lessing’in ”Nathan Viisas” y. m.) ja Kaarlo Forsman, joka on suomentanut Goethen Faust’in, Sofokleen Antigonen ja Aischylon Agamnemnon’in. ”Vänrikki Stoolin Tarinat” ilmestyivät suomeksi useain kääntäjäin yhteisestä toimesta; heistä ovat erittäin mainittavat J. Krohn ja Tuokko sekä P. Cajander, joka suomennoksesta sittemmin toimitti uuden laitoksen. – Hyvää ulkomaan romaanikirjallisuutta välittivät aikanansa Waldemar Churberg’in Uusi Romani-jakso ja Romani-kirjasto, jotka sisälsivät suomennoksia Dickens’in, Jókai’n, Pushkin’in, Gogol’in, Ebers’in, Silvio Pellicon y. m. teoksista. Senjälkeen on monta etevää ulkomaan romaania, varsinkin suurten sivistyskansojen sekä pohjoismaiden kirjallisuudesta, ilmestynyt suomalaisessa puvussa, samalla kuin Suomenmaan ruotsinkielisiäkin teoksia ahkerasti on käännetty.

Lisäys 2. Kansalliskirjallisuuden edistäjinä tulee ennen mainittujen lisäksi johdattaa huomioon muutamia kirjailijoita, joiden tutkimukset koskevat oman maan kehitystä ja sivistys-oloja.

Tämän ajanjakson alkupuoleen kuuluu aikaisin pois-mennyt historioitsija Kaarle Alfred Castrén († 1873), joka kirjoitti ”Muistelmia vuosien 1808–1809 sodasta”, ”Kertoelmia Kajaanin läänin vaiheista vv. 1650–1750” j. n. e. Nykyisemmistä historiantutkijoista on ennen muita muistettava Juhana Richard Danielson, etevä tiedemies ja valtiollinen kirjailija; erittäin tunnettuja ovat ne teokset, joissa hän puolustaa ja selvittää Suomenmaan valtiollista asemaa (”Suomen yhdistäminen Venäjän valtakuntaan”, ”Suomen sisällinen itsenäisyys” ja ”Viipurin läänin palauttaminen muun Suomen yhteyteen”), sekä hänen kuvauksensa 1808–1809 vuosien sodasta, ”Suomen sota ja Suomen sotilaat”. Muutoin kotimaan historian erityistutkimus on suuresti laajennut ja tuottanut monta ansiokasta teosta, joihin ei tässä kuitenkaan sovi kajota. – Kuuluisa muinaistutkija on Juhana Reinhold Aspelin, suomalais-ugrilaisen muinaistutkimuksen perustaja.

Kirjallisuuden historiaa, Suomen muinaistarustoa ja etenkin taiteen historiaa on hänen veljensä Eliel Aspelin valaissut monessa tarkkoihin tutkimuksiin perustetussa teoksessa; niistä mainittakoon ”Kalevalan tutkimuksia”, ”Suomalaisen taiteen historia” sekä suomalaisten taiteilijain Johannes Takasen, Werner Holmbergin ja Elias Brenner’in elämäkerrat, joita hän sangen miellyttävällä tavalla on esitellyt. – Ernst Gustav Palmèn’in kirja ”Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran viisikymmenvuotinen toimi ynnä suomalaisuuden edistys 1831–1881” antaa selvän kuvan suomalaisen sivistyksen varttumisesta uudempina aikoina.

Aikakauskirjoja tieteellistä ja yleiskirjallista sivistystä varten ovat olleet Fredrik Polén’in toimittama Mehiläinen (1859–1863), Kirjallinen Kuukauslehti (1866–1880) ja Valvoja (vuodesta 1881). – Iäkäs kirjailija, joka on toiminut monella eri alalla, mutta erittäinkin on lausunut mielipiteitänsä yhteiskunnallisista kysymyksistä, on Agathon Meurman.

Paitsi yllämainituilla aloilla on tieteellinen kirjallisuus muutoinkin tuottanut paljon arvokkaita teoksia. Erityistä huomiota ansaitsevat Thiodolf Rein, joka on pannut alkuun varsinaisen filosofisen kirjallisuuden Suomen kielellä, Eemil Nestor Setälä, etevä suomen ja suomensukuisten kielten tutkija, sekä Aukusti Juhana Mela, joka teoksillaan suuresti on edistänyt eläin- ja kasviopillisen kirjallisuuden kehitystä. Mutta kaikkien niiden kirjailijain ja teosten luetteleminen, jotka kussakin eri tieteessä ovat merkillisiä, on – samoin kuin sanomakirjallisuuskin – ulkopuolella tämän kirjan tarkoitusta[24].

[1] Sen jälkeen kuin tämän oppikirjan ensimmäinen painos ilmestyi, on tullut toinenkin suomalainen antologia, Leimun (Kustavi Grotenfelt’in) toimittama ”Väinölä” (1884 ja lisävihko 1892, uusi täydennetty painos 1899), joka tarkoitukseltaan ja sisällykseltään vastaa ”Helmivyötä”.

[2] Länsimurteen alalla kirjakielen d aina ääntyy jollakin tavalla (pehmeänä d-nä, r-nä, l-nä j. n. e.), itämurteen alalla se katoaa.

[3] Myytilliseltä kannalta on E. Aspelin tarkastanut Kalevalan taruja (Kalevalan tutkimuksia, 1882, y. m.). J. Krohn on Suomalaisen kirjallisuuden historiassaan koettanut valaista Kalevala-runojen historiallista kehitystä tutkimalla laulujen ja taru-ainesten siirtymistä seudusta seutuun sekä määrätä, mitkä tarut alkuansa ovat kotimaisia, mitkä ulkoa päin tulleita. Hänen arvelunsa mukaan runojen aineet muinoin olivat yhteiset kaikille suomalaisille heimoille, vaikka niiden lopullinen muodostus pääasiallisesti tapahtui Karjalaisten kesken. Ahlqvist päinvastoin (Kalevalan Karjalaisuus, 1887) puolusti sitä mielipidettä, että Kalevala on syntynyt Vienan rannoilla ja kokonaan Karjalaisten tuottama, sekä vastusti Kalevalan kertomusten selittämistä luonnontaruista, väittäen niillä olevan historiallisen pohjan. Näiden niinkuin muidenkin sekä vanhempain että uudempain tutkijain mielipiteistä tehdään tarkasti selkoa Suom. Kirjallisuuden Seuran toimittamassa uusimmassa Kalevalan laitoksessa (1895), toisen osan johdannossa.

[4] Ballaadi on kertovainen lyyrillinen runoelma, lyhyt ja utumainen, täynnä tunteellisuutta, tavallisesti surullinen sisällykseltään, jommoisia ovat erittäinkin Englannin, Skotlannin ja Tanskan keskiaikaiset kansanrunot. Etelämaan kansojen kertovaiset laulurunot ovat tyynempää ja iloisempaa laatua; niitä nimitetään romanseiksi.

[5] Koska meidän maan kauppa paraasta päästä oli Hansalaisten käsissä, niin saksalaiset kauppiaat täällä pitivät asiamiehiä, jotka syksyllä tulivat tänne kauppahuoneen asioita ajamaan, vaan keväällä palasivat kotimaahansa.

[6] Agricolan Käsikirjan ja Messun sekä kaksi käsikirjoitusta, joista toinen on yllämainittu suomennos, ovat E. N. Setälä ja K. B Wiklund julkaisseet Suom. Kirjallisuuden Seuran toimittamassa sarjassa ”Monumenta Lingvæ Fennicæ” (Suomen kielen Muistomerkkejä). Johdatuksessa E. N. Setälä osoittaa todennäköiseksi, että mainittu käsikirjoitus on M. Westh’in tekemä.

[7] Niin esim. Calamnius-suku, jonka vanhempi nimi oli Arctophilacius (s. o. Pohjan harrastaja), on saanut nimensä Kalajoesta. Nimi oli ensin Calajokius, josta sitten tehtiin Calamnius, koska joki on latinaksi ”amnis”. Sukunimi Frosterus tulee Pakkalan rusthollin nimestä (pakkanen ruotsiksi ”frost”), Alopaeus Kettusesta (kettu kreikaksi ”aloopeeks”). Miltopaeus tulee suomalaisesta sukunimestä Ruskeapää (kreikaksi ”miltos” = punaliitu), Castrén, ensin Castrenius, Linnan rusthollista (”castrum” latinaksi = linna), Chydenius Kytilän eli Kytyniemen talosta j. n. e.

[8] Uusin painos ilmestyi 1886, K. Grotenfelt’in toimesta.

[9] ”Runoelman” täydellinen nimi on: ”Suomen suruisen cansan Ynnä Pohjan peräläisten Vaikia valitusruno Alla vaivan vaikeimman Venäjän verisen miecan Tygö Carlen callehimman – – Runo raudalla rakettu”.

[10] Kirja oli kauan kadoksissa; käsin-kirjoitetun kopian mukaan Calamniuksen runot, K. Grotenfelt’in toimesta, painettiin uudestaan Suomi-kirjaan (III jakso, 3 osa). ”Sururunot suomalaiset” on A. R. Niemi samoin uudestaan julkaissut Suomi-kirjassa (III, 14).

[11] Tapana oli, että, kun ylioppilaiden harjoitukseksi pidettiin väitöksiä yliopistossa, professorit kirjoittivat väitöskirjoja, joita he saivat julkisesti puolustaa, tai ainakin antoivat oppilaillensa aineet heidän väitöskirjoihinsa. Sen vuoksi tieteelliset teokset jaettiin useampiin pieniin osiin eri väitöstiloja varten. Siitä selviää, minkä tähden Porthan’in yllämainittuin teosten ilmestymis-aika kesti monta vuosikautta.

[12] M. Pauli Juusten, Episc. quondam Ab., Chronicon Episcoporum Finlandensium, annotationibus et Sylloge Monumentorum illustratum.