SALATIEDETTÄ
omin päin
seitsemän esitelmää
PITÄNYT
Pekka Ervast
1914
LUKIJALLE.
Esitelmät on pidetty ja pikakirjotettu vuonna 1913, viimeinen
kesällä Teosofisen Seuran vuosikokouksessa, edelliset syksyllä
Helsingissä. Yhteiseksi nimeksi olen pannut »Salatiedettä omin
päin», koska olen sillä tahtonut osottaa, että salatiede ei ole
sekotettava »salaisiin tieteisiin», sillä salatiede on
käytännöllistä psykologiaa, joka liikkuu ihmisen syvimpien
henkisten ja uskonnollisten kokemusten alalla ja sentähden pysyy
salattuna niiltä ihmisiltä, jotka eivät ymmärrä tai uskalla
heittäytyä elämän suurten arvojen tutkimiseen.
P. E.
SALATIEDETTÄ OMIN PÄIN:
| I. | Ensimäiset ehdot |
| II. | Ennen vihkimystä |
| III. | Jumala |
| IV. | Älyllinen ja siveellinen puhdistus |
| V. | Yliaistillinen elämä |
| VI. | Uudestasyntyminen Kristuksessa |
| VII. | Jooga omin päin |
|
| Alaviitteet |
I. ENSIMÄISET EHDOT.
Uudessa Testamentissa kerrotaan Kristuksen sanoneen: »etsikää,
niin te löydätte, anokaa, niin teille annetaan, kolkuttakaa,
niin teille avataan. Sillä se, joka etsii, hän löytää, ja joka
anoo, hän saa, ja kolkuttajalle avataan».
Minulta on joskus kysytty: »millä tavalla meidän pitää etsiä
totuutta, millä tavalla voimme päästä totuuden tietoon ja
Jumalan tuntoon? Millä tavalla voimme tulla vakuutetuiksi
teosofisesta maailmankatsomuksesta, millä tavalla todella tulla
teosofeiksi?»
Ja tosiaan, kun katselemme niitä ihmisiä, jotka etsivät
totuutta, huomaamme, että eivät läheskään kaikki löydä.
Niidenkin joukosta, jotka etsivät totuutta teosofisesta
maailmankatsomuksesta, jotka sitä tutkivat ja siihen syventyvät,
monet jonkun ajan kuluttua, vaikkapa vuosien kuluttua kääntyvät
taas pois ja sanovat: »ei sieltä löytynyt minulle tyydytystä».
Millä tavalla siis niiden, jotka tahtoisivat saada todellista
tyydytystä teosofisesta maailmankatsomuksesta, jotka tahtoisivat
löytää totuuden ja tulla Jumalan tuntoon, millä tavalla heidän
on etsiminen? Vai ovatko ainoastaan muutamat ihmiset ennakolta
määrätyt löytämään? Todella näyttää siltä, että kaikki ihmiset
eivät saata tulla teosofiseen maailmankatsomukseen eivätkä
löytää sen todellista ydintä.
Tavallinen totuudenetsiminen, jota pidetään tieteellisesti
pätevänä, on etsintä, joka käyttäen viittä tunnettua aistiaan
ymmärryksen avulla luokittelee niitä tosiasioita, joita viiden
aistimemme avulla voidaan tajuta. Sentähden ihmiset, jotka
luottavat viiteen aistimeeseen ja siihen järkeen, joka heillä
on, kun tahtovat olla aivan rehellisiä, tulevat useimmiten
etsiessään materialisteiksi. Elleivät ole tilaisuudessa viiden
aistimen avulla tekemään havaintoja, joita suorastaan täytyy
nimittää yli-aistillisiksi, he sangen ymmärrettävistä syistä
tulevat materialisteiksi tai ainakin epäilijöiksi.
Mutta tämä materialistinen maailmanselitys ei saata heitä ajan
pitkään tyydyttää. Se ei täytä heidän sielullisia ja henkisiä
tarpeitaan, sillä heidän aina täytyy syrjäyttää ja aivankuin
tappaa jotakin sielussaan. Kun ajattelevat kuolemaa,
kadotettuaan rakastetun omaisen, kun ajattelevat, että kuoleman
tuolla puolla on pelkkä tyhjyys, niin heidän täytyy painaa alas
toinen kapinallinen ajatus: »mutta jos ei kaikki sittenkään ole
paljasta ainetta?» Heidän kuten jokaisen ihmisen sisässä puhuu
kysyvä ääni: »ei suinkaan kaikki sentään ole mennyttä
kuolemassa? Eiköhän maailmankaikkeudessa sittenkin mahda olla
muuta kuin mitä me aistimilla näemme?» Tämä ääni on tapettava,
kun ihminen jyrkästi tahtoo pysyä muka tieteellisenä
ajattelijana.
On toisia ihmisiä, jotka ovat tehneet uskonnollisen kokemuksen
tunteen alalla. He ovat tunteneet joko yksin ollessaan tai n.k.
uskonnollisessa herätyskokouksessa, että kun he uskovat Jumalan
armoon Jeesuksessa Kristuksessa, heidän sielunsa on pelastunut.
He eivät punnitse tunnettaan, eivät mietiskele eivätkä katso
älyn silmällä, he vain tyytyvät sen suomaan hetkelliseen
sopusointuun. Mutta heille saattaa pian tulla järki-epäilys,
sellainen silmän avautuminen, että kysyvät itseltään: »vaan
onkohan tämä totta? Olenkohan mahdollisesti ollut vain jonkun
harhan nenästä vetämä, olenko vain kuvitellut pelastusta, armoa
j.n.e.?» Tällainen epäilys on aina heitä väijymässä.
Meidän täytyy näin ollen sanoa sekä materialisteista että
sokeasti uskovista, että he eivät ole löytäneet totuutta, joka
kestäisi.
Teosofia sanoo: »minä olen totuus, joka kestää. Kun te tulette
teosofeiksi, silloin on järkenne valistunut ja tunteenne
tyydytetty. Kun te oikein osaatte syventyä minuun, teosofiseen
maailmankatsomukseen, niin olette saaneet sellaisen
elämänymmärryksen, joka kestää—kestää kaikissa
koettelemuksissa—kärsimyksen tuskassa ja järjen puhdistavassa
tulessa.»
Kuinka meidän nyt on määriteltävä teosofista etsimistä ja
teosofista löytämistä? Millä tavalla se eroaa suorastaan
tieteellisestä tai tavallisesta uskonnollisesta etsimisestä?
Millä tavalla teosofinen etsivä elämä kohoaa toisten
yläpuolelle?
Me ymmärrämme tämän parhaiten, jos jo olemme teosofeja, jos jo
tunnemme teosofisen maailmankatsomuksen. Teosofian mukaan
ihminen ei ole sama kuin fyysillinen ruumis eikä tämä ruumis ole
ihmisen ainoa käyttöväline vaan ainoastaan yksi useammasta
käyttövälineestä. Ihmisen personallisuus on puettu, niinkuin
sanomme teosofisesti, paitsi tähän fyysilliseen myös astraliseen
eli tunne-käyttövälineeseen ja mentaliseen eli älylliseen. Tämä
merkitsee, että kun ihminen tietää ainoastaan fyysillisestä
ruumiista ja kun hänen tajuntansa on sidottu ainoastaan
fyysillisiin aivoihin, hän ei voi etsiä ja löytää mitään aatetta
tai elämänymmärrystä, mitään henkistä sisältöä elämälleen, joka
tyydyttäisi koko hänen personallisuuttaan, sillä hänen
personallinen tajuntansa ei elä ainoastaan fyysillisessä
käyttövälineessä vaan myös tunne- ja älyruumiissa.
Jos ihminen ihmisenä—ja ihminen itse kuuluu inhimillisenä
olentona korkeampaan maailmaan, kuin personalliseen
»kolminaismaailmaan»—tahtoo etsiä ja löytää totuutta, täytyy
totuuden, jota hän etsii ja jonka hän löytää, tyydyttää paitsi
sitä tajuntaa, joka ilmenee fyysillisten aivojen välityksellä,
myöskin sitä puolta personallista tajuntaa, joka ilmenee
tunneruumiin, ja sitä, joka ilmenee älyruumiin välityksellä.
Hänen täytyy saavuttaa sellainen elämänymmärrys, joka
valoaalloilla säteilee hänen luokseen viisauden auringosta ei
ainoastaan fyysillis-eetterisessä maailmassa vaan myöskin
astralisessa ja älyllisessä. Jos ainoastaan aivotajunta etsii,
on etsintä materialistis-tieteellistä laatua. Jos ihminen on
taipuvainen ottamaan vastaan vaikutelmia ainoastaan
tunneruumiista, on hän tuomittu sokeasti uskomaan. Mutta jotta
ihminen voisi ymmärtää elämää sillä tavalla, että se tyydyttäisi
koko hänen personallisuuttaan, täytyy hänen tajuta totuus,
tuntea Jumala, sekä fyysillisessä tajunnassa että astralisessa
ja mentalisessa »alitajunnassa». Toisin sanoin ihminen ei saa
rajottua ainoastaan viiteen aistimeen, jos hän tahtoo totuutta
etsiä, vaan hänen täytyy osata käyttää niitäkin kahta aistinta,
jotka eivät ole vielä ihmiskunnassa heränneet täyteen
toimintaan. Kuudes aisti asettaa hänet heti yhteyteen uuden eli
astralisen maailman voimien kanssa ja seitsemäs aisti vielä
toisen eli älyllisen maailman voimien kanssa. Silloin vasta kun
hänessä itsessään ovat heränneet nämä kuudes ja seitsemäs aisti,
voi hän löytää sellaisen elämänymmärryksen, joka häntä täysin
tyydyttää.
Nyt te sanotte minulle: »mutta tämähän on aivan mahdoton asia.
Kuinka me voisimme etsiä ja löytää totuutta kuudennen ja
seitsemännen aistimen avulla, kun ne eivät ole vielä meissä
heränneet? Näin ollen olemme tuomitut olemaan ilman totuutta,
ulkopuolella taivaan valtakuntaa.» Niin olisi, jos olisi
kysymyksessä kuudennen ja seitsemännen aistimen niin täydellinen
herääminen ihmisessä, että hän voisi itsetietoisesti käyttää
niitä tutkimuksiin. Jos olisi kysymyksessä astralinen
selvänäköisyys ja älyllinen selvänäköisyys, silloin tosiaan
ihminen olisi onnettomassa tilassa, ja meidän täytyisi sanoa:
»hän ei voi etsiä totuutta». Onneksi niin ei ole. Nämä uudet
aistit ovat ihmisessä jonkun verran jo heränneinä, vaikka emme
ollenkaan älyä niitä aistimiksi, ne kun toimivat subjektivisesti
eikä objektivisesti. Meidän fyysillinen silmämme esim. on
objektivinen, koska me sillä havaitsemme ulkonaista maailmaa ja
koska meidän kaikkien havainnot ovat samanlaisia. Kuudes ja
seitsemäs aisti sitä vastoin toimivat meissä sisäkohtaisesti ja
ovat eri pitkälle kehittyneet ja erilaisia eri yksilöissä.
Muutamissa ne ovat tuskin ollenkaan heränneet, meidän täytyy
ehkä sanoa, että ne useimmissa ihmisissä ovat sangen vähän
toimivia, mutta niissä ihmisissä esim., jotka tulevat
teosofeiksi ja pysyvät teosofeina, niissä ne ovat vissiin
kohtaan heränneet, ja he voivat kehittää näitä aisteja yhä
edelleen.
Mitkä ovat sitten kuudes ja seitsemäs aisti? Lyhyesti sanoen
kuudes on aisti, jota tahtoisin kutsua taiteilijavaistoksi eli
taiteelliseksi kauneusaistiksi ja seitsemäs on filosofinen
intuitsioni.
Selvittäkäämme tarkemmin. Uskovaiset sanovat: »järjellään
ihminen ei voi päästä Jumalan tuntoon. Ihmisen täytyy uskoa.» Me
sanomme niinikään: ihminen ei voi päästä totuuden tietoon
ainoastaan järkensä ja viiden aistimensa avulla, vaan ennen
kaikkea hänellä täytyy olla apuna taiteellinen kauneusaisti. Ja
tietääksemme mitä tällä tarkotetaan, tulee meidän vain katsella,
minkälaisena se ilmenee niissä ihmisissä, joita kutsumme
taiteilijoiksi.
Taiteellinen aisti ilmenee taiteilijassa ensinnäkin siten, että
hänellä on joku fyysillinen aisti enemmän kehittynyt kuin
tavallisella ihmisellä. Maalarilla on esim. silmä enemmän
kehittynyt kuin muilla ihmisillä. Mutta sen sijaan että maalarin
silmä, joka näkee enemmän viivoja, enemmän värejä, enemmän
sopusointua kuin tavallisen ihmisen silmä, tekisi hänet silmänsä
tajuaman maailman orjaksi, se aivan kuin vapauttaa hänet
fyysillisestä maailmasta, sillä silmän tarkkuuteen liittyy
sielullinen kauneudenaisti ja puhdas rakkaus kauneuteen.
Ottaaksemme vanhan esimerkin ajatelkaamme vain, että taiteilija
ja tavallinen ihminen katselevat auringonlaskua. Jos aurinko
laskee tulipunaisena ja taivas yltympäri loistaa heleänä,
ajattelee arki-ihminen: »huomenna on pouta», mutta taiteilijan
mieleen ei juolahda sellaista; hän ihailee ihmeellisiä punaisia,
ja vihreitä värivivahduksia, jotka elävät taivaanrannalla, ja
ajattelee korkeintaan: »oi, jos ihmiskädellä ja pensselin avulla
voisi noita ihanuuksia kankaalle kiinnittää!» Jos
taivaanrannalla näkyy harmaan violettisia pilviä, ajattelee
arki-ihminen: »huomenna varmaan on tuulta ja sadetta», mutta
taiteilija vain katselee värejä ja tuntee, että maailma on
ihana. Kauneus täyttää hänen sielunsa. Hän toisin sanoin ei ole
kauppanero vaan haaveilija. Sentähden taiteilijat
jokapäiväisessä elämässä enimmäkseen ovat »epäkäytännöllistä»
väkeä. He käyskentelevät ja katselevat taivaan pilviä,
ajattelevat »turhia» ja näkevät linnoja ja eläviä olentoja
pilvissä, mutta eivät huomaa, että heidän pitäisi tehdä työtä
saadakseen ruokaa, asuntoa ja vaatteita. Jokapäiväiset ihmiset
ovat tottuneet ajattelemaan heitä, hieman ylenkatseellisesti,
olennoiksi, jotka eivät osaa »tulla toimeen» maan päällä. Tosin
on heidän joukossaan poikkeuksia, jotka ovat »ottaneet lusikan
kauniisti käteensä» ja tottuneet mailman menoon, mutta
todellinen taiteilijasielu on ainakin nuorena sellainen, ettei
hän osaa ajatella elämän käytännöllisiä asioita vaan ainoastaan
elämän ja maailman kauneutta. Hän näkee kauneutta, jota toiset
eivät näe. Runoilija voi sanoilla tuoda esiin, mitä kauneutta
hän näkee, maalari pensselillä, ja me toiset saamme siitä
kaikesta oppia. He opettavat meitäkin näkemään, millainen on
maailma.
Mitä tämä taiteellinen aisti sitten vaikuttaa sielullisesti?
Mitä se vaikuttaa todelliseen taiteilijaan ja samalla ihmiseen,
joka, vaikkei hän ole taiteilija, on taiteellinen sielussaan? Se
aikaansaa ihmeellisen muutoksen sielussa, kun ihminen sitä
viljelee ja kasvattaa. Se vaikuttaa näet, että ihminen osaa
asettua ikäänkuin objektiviselle kannalle elämän ja maailman
ilmiöihin nähden. Hän ihmettelee ja ihailee, hän kaikkialla
etsii ja kaikkialla löytää ja kaikkialla näkee. Niinkuin vanhat
filosofit sanovat: filosofia alkaa ihmettelystä. Taiteellinen
aisti ihmisessä tekee sen, että hän voi ihmetellä ja ihailla. Ei
hän asetu samalla tavalla objektiviseksi kuin itsekkäästi
ajatteleva kauppa-ymmärrys, joka asioita katselee edun kannalta
ja punnitsee, kuinka voisi käyttää ympärillään olevia voimia
niin, että niistä olisi suurinta aineellista hyötyä. Tämä on
toisenlainen objektivisuus, sellainen joka kuuluu viiteen
aistimeen. Taiteilija on todellinen tiedemies, joka ei ajattele
etua eikä seurauksia, vaan ainoastaan ihastuu totuuden
näkemisestä. Todellinen taiteilija on ihminen, joka osaa nähdä
kauneutta kaikkialla, eikä siis tuomitse mitään vaan on
suvaitsevainen. Kaikkia ilmiöitä hän ihmettelee, kaikkia ihmisiä
hän ihailee, hän voi nähdä kauneutta julmimmassakin olennossa,
juopossa hän voi nähdä jumalan kuvan ja langenneessa naisessa,
joita maailma inhoo. Hän näkee jokaisessa ihmisessä veljen tai
sisaren. Kuta enemmän taiteellinen aisti hänessä kehittyy, sitä
enemmän hän tuntee itsensä veljeksi kaikkia kohtaan, sitä
enemmän jokainen olento kuvastuu hänelle ihmeelliseksi
taideteokseksi. Ei hänen päähänsä juolahda, että hänen pitäisi
tahtoa ketään toisenlaiseksi kuin tämä on. Hän ihmettelee pahaa
yhtä paljon kuin hyvää. Hän on ihminen, joka ei tee laskelmia.
Senpätähden sanotaankin välistä taiteilijoista ja haaveilijoista
yleensä: »heillä on löyhä moraali. He eivät tiedä eroa hyvän ja
pahan välillä.» Tämä on kuitenkin ymmärrettävä sillä tavalla,
että taiteellinen aisti tuo mukanaan sen, että ihminen ei osaa
tuomita, ainoastaan ihailla ja ihmetellä. Mutta kun hän totuuden
etsijänä on tämän ensimäisen ehdon täyttänyt, ei hänen tarvitse
jäädä paikalleen seisomaan.
Jos hän on luova taiteilija, hän tietysti jää tälle kohdalle
tietä pitemmäksi ajaksi, yhdeksi tai useammaksi elämäksi,
kehittäen itsessään taiteellista luovaa kykyä, jolloin hän
samalla kaikin puolin lähenee totuutta. Mutta ihminen, joka ei
tee taiteellista työtä, hänen pitää välttämättä ottaa uusi
askel, jos hän tahtoo totuutta etsiä. Hänen täytyy herättää
itsessään seitsemäskin aistin, filosofinen intuitsioni. Nyt kun
taiteellinen aisti on hänessä hereillä, hän voi menestyksellä
ryhtyä tekemään työtä järjen avulla. Hän silloin lukee esim.
teosofista kirjallisuutta, tutustuu maailman eri uskontoihin,
syventyy salatieteellisiin tutkimuksiin, opettelee filosofisesti
ajattelemaan. Jos teosofinen etsintä tapahtuu liian varhain,
niin ihminen väsyy. Jos se on vain järjen työtä, vaikkakin
laajanäköisempää kuin materialistinen spekulatsioni, ihminen
hylkää teosofiankin jonkun ajan kuluttua, ellei hänessä herää
taiteellinen aisti. Mutta kun hän on ensimäisen askelen ottanut
ja sitten järjellään etsii teosofisesta kirjallisuudesta ja
maailman pyhistä kirjoista, silloin hänessä itsestään herää
filosofinen intuitsioni, sillä ajatustoiminta yhteydessä
taiteellisen aistin aikaansaaman yleisen sympatian kanssa
herättää tämän intuitsionin. Ja filosofinen totuuden näkemys on
tavallaan mentalisen käyttövälineen aisti. Filosofinen
intuitsioni, samalla tavalla kuin musikalinen inspiratsioni,
käsittää, että tämä maailma on Kosmos eikä Kaaos. Jos meillä ei
ole filosofista intuitsionia, niin vaikka tekisimme kuinka
paljon järjen työtä tahansa, emme koskaan pääse syvään
sielulliseen vakaumukseen siitä, että maailma on Kosmos ja elämä
järjestetty, vaan me voimme filosofoida paljon sinne ja tänne
ilman että sielumme tulee tyydytetyksi. Ainoastaan filosofisen
intuitsionin avulla ihminen pääsee tähän syvään tuntoon—
voisimme kutsua sitä vaikka tiedoksi—että maailma on järkevästi
järjestetty. Sen avulla ihminen pääsee selvään järkinäkemykseen
siitä, josta viisaat ovat puhuneet, että nim. näkyväisen
maailman takana on henkimaailma ja olennollisen henkimaailman
takana aatteiden maailma ja aatteiden maailman takana hengen
maailma. Sen avulla ihminen pääsee tuntoon siitä, että me
ihmiset emme sisimmässä itsessämme ole kuolevaisia olentoja vaan
kuolemattomia, niinkuin viisaat opettavat.
Kun ihmisessä on tämä filosofinen intuitsioni herännyt, silloin
vasta alkaa hänelle todellinen salatieteellinen etsiminen.
Ennenkuin on filosofinen intuitsioni ja taiteellinen aisti ja
yleisinhimillinen sympatia herännyt ihmisessä, ei hän voi etsiä
salatieteellisesti. Nämä ovat välttämättömät ensi askeleet.
Mutta kun ne ovat ihmisessä heränneet, hän voi alkaa käydä
vihkimyksen portteja kohti.
II. ENNEN VIHKIMYSTÄ.
Tahdomme tänään luoda pienen silmäyksen siihen inhimilliseen
kehitykseen, joka käy ennen vihkimystä. Sitä varten tahdomme
alottaa kysymällä, minkälainen on se ihminen, jota me
teosofisessa kirjallisuudessa kutsumme Vihityksi ja jota sanomme
Salaisen Valkoisen Veljeskunnan jäseneksi.
Vihittyä voi kuvata monella tavalla riippuen siitä näkökohdasta,
jolta asettuu katselemaan. Tänään tahdomme kääntää huomion
yhteen sellaiseen ominaisuuteen, joka on Vihityllä. Jos
ajattelemme, että vihitty ihminen olisi edessämme, ja me
näkisimme, mitä hänessä on, joka tekee hänet vihityksi, niin me
tältä kannalta katsoen sanoisimme, että hän on ihminen, joka
itsetietoisesti osaa tehdä lupauksia Jumalalle. Hän voi sanoa
Jumalalle: »minä olen sinun palvelijasi: minä tahdon täyttää
sinun tahtosi. Minä teen, mitä sinä minulle käsket.» Ja Jumala
sanoo hänelle: »tee tuo tai tuo asia, suorita se tai se työ,
hanki itsellesi se tai se ominaisuus!» Ja hän, Vihitty, tietää
saadessaan tämän käskyn, että työ, joka hänelle annetaan, kestää
yhtämittaa esim. kymmenen tuhatta vuotta. Hän lupaa. Hän osaa
luvata. Hän sanoo: »Herra minä olen sinun palvelijasi ja minä
täytän käskysi.»
Vihitty on ihminen joka elää iankaikkisuudessa —jolle ei ole
elämää eikä kuolemaa. Tavallinen ihminen on kuoleman orja ja
elämän orja—hän ei ole elämän eikä kuoleman herra, mutta
Vihitty on ulkopuolella personallista elämää ja kuolemaa. Hän on
olento, joka seisoo iankaikkisuudessa—iankaikkisella kalliolla
Jumalan edessä, ruumiissa, joka ei häviä. Ja kun Herra sanoo
hänelle: »tee se ja se,» niin hän kumartaa ja sanoo: »Herra,
minä teen.» Ja vaikka työ kestäisi 10,000 vuotta, hän tekee mitä
on luvannut. Hän on iankaikkinen olento, joka uskaltaa luvata
iankaikkisuutta varten. Huomatkaamme ero Vihityn ja tavallisen
ihmisen välillä, sillä jokapäiväisessä elämässä on paljon
ihmisiä, jotka puhuvat Jumalan kanssa, niinkuin he itse sanovat,
ja lupaavat: »Mestari, Jumala, Kristus, minä olen sinun
palvelijasi, minä tahdon täyttää sinun tahtosi», eivätkä tiedä,
mitä tekevät, koska vielä ovat etsivällä kannalla. Tänään voivat
tehdä lupauksen ja huomenna katua, etteivät voi täyttää, koska
heillä on jokin helmasynti, joka estää heitä täyttämästä ja
josta eivät jaksa luopua. Lupauksestaan he silloin ajattelevat:
minähän tein sen tietämättömyydessä. Vihitty lupaa ja täyttää ja
tietää, että jos nousee vastustaja hänen ulkopuolellaan tai
hänessä itsessään, se nousee sitä varten, että hän sen
voittaisi. Hänelle ei tule kysymykseen paeta, välttää, katua.
Hän taistelee vaikka kymmenentuhatta vuotta mutta hän lopulta
voittaa. Vihitty on täten ihminen, joka on itsetietoinen
toisella tavalla kuin tavallinen kuolevainen. Hän on
itsetietoinen kuolematon olento.
Jos nyt ajattelisimme näkevämme korkean vihityn edessämme hänen
todellisessa muodossaan, jolloin meidän tietysti täytyisi olla
selvänäköisiä, sillä fyysillinen ruumis on Vihityllä samanlainen
kuin muilla ihmisillä, ainakin näennäisesti, niin mitä silloin
näkisimme?
Silloin näkisimme että Vihitty on ihmeellisen kaunis loistava
olento, inhimillinen muodoltaan, ruumiillinen ihminen, mutta
loistava ja ihana, ja että hän on aivan kuin pukeutunut vähemmin
loistaviin käyttövälineisiin. Hän itse seisoo siinä loistavana,
mutta on ottanut päälleen karkeampia ruumiita eli
käyttövälineitä. Jos katselemme tarkalleen, näemme, että hän
omassa, niinkuin sanotaan, Augoeidees-muodossaan seisoo keskellä
ja on ottanut päällensä ensin n.k. älyruumiin, sitten n.k.
tunne-ruumiin ja vihdoin n.k. eetteris-fyysillisen ruumiin.
Kuinka toista taas, kun katselemme tavallista kuolevaista
ihmistä! Jos me samanlaisilla silmillä katselemme tavallista
kuolevaista, näemme, että hän on itse todellisena minänä ja
personallisena olentona tässä eetteris-fyysillisessä muodossaan.
Fyysillinen muoto on todellisin ja takana häämöttävät korkeammat
käyttövälineet. Hänellä on tunne-ruumis, äly-ruumis ja niiden
takana myös n.k. Augoeidees-muoto, mutta tämä on aivan kuin
unitilassa, kyllä kaunis mutta niinkuin nukkuva. Ero on siinä,
että Vihityn tietoisuus ja todellinen olemus on korkeammassa
minässä, Augoeideksessä, jotavastoin jokapäiväisen eli
tavallisen kuolevaisen itsetietoisuus eli todellinen olemus on
tässä fyysillisessä ulkonaisessa personassa.
Kysykäämme nyt, millä tavalla ihminen on voinut kehittyä
vihityksi, mitä läksyjä hänen on tullut oppia, mitä muutoksia on
tapahtunut hänen eri käyttövälineissään, fyysillisessä,
tunneruumiissa ja älyruumiissa? Jos tahdomme yhdellä lauseella
ilmaista, mitä ihmisen pitää oppia, ennenkuin hän voi asettaa
itsensä vihkimyskokelaaksi, voimme sanoa: ihmisen täytyy oppia
onnen salaisuus. Ihmisen täytyy oppia olemaan onnellinen.
Millä tavalla hän voi tämän oppia? Mitenkä elämä opettaa hänelle
tätä? Elämällä tarkotan sitä elämää, joka jatkuu monen
ruumistuksen kautta. Millä tavalla elämän suuressa koulussa
ihminen oppii olemaan onnellinen? Hän oppii tämän läksyn
käyttövälineittensä avulla eikä hän voi oppia sitä läksyä,
ennenkuin hän on saanut fyysillisen ruumiin. Ennen ei voi tulla
kysymykseen sellainen kehitys, joka vie häntä vihkimystä kohti.
Moni ihminen kysyy: minkätähden olemme tulleet tähän
fyysilliseen ruumiilliseen maailmaan, jossa on niin paljon
vaikeuksia ja kärsimyksiä? Emmekö olisi hienommassa ruumiissa
henkimaailmassa voineet oppia samoja läksyjä, tulla hyviksi ja
päästä vihkimyksen porttien läpi? Ei, on aivan selvä vastaus,
sillä nuo sisäiset muodolliset maailmat, astraliset ja älylliset
eivät ole olemassa ilman tätä fyysillistä. Ne muodostavat kaikki
kokonaisuuden, jota kutsutaan kolminaismaailmaksi. Ne eivät voi
olla ilman toisiaan. Ihmisen tehtävä on luoda niistä yhtä ja
nostaa niitä aivan kuin ylöspäin, mutta ennenkuin ihminen voi
mihinkään tällaiseen työhön ryhtyä, (joka on Vihityn työtä),
täytyy hänen koko kolminaismaailmassa ollen ja eläen oppia sen
läksyt. Niin hän ei voisi tehdä, jos hän alkaisi kehityksensä
äly- tai eetteri-maailmassa. Hänen täytyy ensin saada
fyysillinen ruumis, niin että hänellä on koko kolminaismaailma
ympärillään ja sisällään. Silloin vasta hän voi oppia
varsinaisen elämän läksyjä. Ja ensimäinen läksy, minkä ihminen
oppii ollessaan puettu kolminaismaailmasta otettuun ruumiiseen
eli kolmeen käyttövälineeseen, on sitä laatua, että hän oppii
sen fyysillisten aistintensa välityksellä.
Mikä on se läksy? Se on nautinnon läksy. Ihminen oppii
nauttimaan fyysillisten aistinten välityksellä. Tämä on aivan
välttämätöntä. Hänen täytyy ensin puettuna fyysilliseen
ruumiiseen joutua kosketukseen ympäröivän maailman kanssa, joka
tapahtuu fyysillisten aistinten välityksellä, ja nämä aistimet
opettavat häntä nauttimaan olemassaolosta. Voimme toisella
kielellä sanoa, että ihminen heti alkaa onnea opettelemaan ja
että onnen opetteleminen ja vaistomainen etsintä tapahtuu ensin
fyysillisten aistinten välityksellä. Hän alkaa aistimillaan
nauttia olemassaolosta. Hänellä on nuo viisi tunnettua aistinta,
joihin vanhat intialaiset vielä lisäsivät viisi muuta aistinta.
Ne, joista tavallisesti puhumme, kuulo, näkö, maku, haju ja
tunto, ovat passivisia, mutta hindulaiset filosofit ja
salatieteilijät sanoivat, että ihmisellä on vielä viisi
aktivista aistinta, joiden välityksellä hän on toimivassa
yhteydessä ulkomaailman kanssa, nim. kätensä, jalkansa, suunsa,
sukupuolielimensä ja ulostus-elimensä. Näiden aistimien avulla
ihminen oppii nauttimaan ulkonaisesta maailmasta. Alku-aikoina
ihmiskunnan elämä oli elämistä paljastaan näissä fyysillisissä
aistimissa. Nyt ei ihmiskunta enää kykene elämään yksinomaan
sillä tavalla, mutta alkuaikoina tämä oli luonnollista ja
tervettä elämää. Sillä ihmiskunnalle välttämätön läksy on onnen
etsiminen, hapuileminen ja nauttiminen fyysillisessäkin
maailmassa. Onni on kaikilla aloilla tarjona ja täytyy olla.
Mutta kuitenkin ihminen pian tekee toisen kokemuksen. Hän
huomaa, että nautinto, jonka hän aistimillaan saavutti, on sekä
lyhytaikainen ja ohimenevä että myös epävarma, vieläpä
sellainen, että se muuttuu kärsimykseksi. Hän täten ei opi
ainoastaan onnen vaan myös sen vastakohdan, kärsimyksen, läksyn,
sillä aina kun hän antautui nauttimaan ulkomaailmasta
aistimiensa välityksellä—jolloin tietysti ovat
yhteistoiminnassa sekä aktiviset että passiviset aistimet—ja
luuli, että nyt minä löysin onnen, niin hän pian pettyi. Hän
huomasi, että onnen malja sisälsi myrkkyä, hänet saavutti
sairaus ja monenlaiset kärsimykset.
Nyt ihminen jäisi onnettomaksi kysymysmerkiksi elämän tiellä,
jos koko elämä sisältyisi nautinnon ja kärsimyksen alituiseen
vaihteluun. Onneksi hän tekee sen havainnon, ettei elämä
tyhjenny aistilliseen nautintoon ja aistilliseen kärsimykseen.
Elämässä on muutakin. Hänessä toisin sanoen alkavat vaikuttaa
n.k. astraliset aistit eli voimat, tunne-ruumis alkaa herätä, ja
ihminen ymmärtää, että elämä onkin sisäistä laatua. Hänen
elämänsä on subjektivistä, itsekohtaista. Se ei ole
objektivistä, se ei ole hänen ulkopuolellaan vaan hänen
sisällään. Koska hän aistillisesta nautinnosta sai kärsiä, hän
luonnollisesti ymmärtää, että hänen täytyy kieltäytyä, jos ei
kokonaan aistillisesta nautinnosta niin ainakin sen
liiallisuudesta. Tänä päivänä meidän ihmiskuntamme on oppimassa
kieltäymyksen läksyä—jokainen ainakin jossain määrin kieltää
itseään. Ei kukaan heittäydy umpimähkään nauttimaan,
(poikkeuksia en ota lukuun), sillä suurin osa tietää, että
ihmisen täytyy kieltäytyä. Kun hän kieltäytyy, hän taas on
löytävinään onnea, mutta vain hetkeksi, sillä pysyväistä onnea
hän ei saa paljosta kieltäymyksestä. Mitä hän silloin alkaa
etsiä?
Toinen läksy, jota voimme kutsua kieltäymyksen läksyksi, vie
ihmisen siihen, että hän etsii astralista elämää eli toisin
sanoen tunnetta, joka ei olisi niin haihtuvaa laatua kuin ne
fyysilliset tuntemukset, jotka perustuvat aistillisiin
kokemuksiin ja havaintoihin. Ja mitähän tunnetta ihminen etsii?
Rakkautta, sellaista rakkautta, joka ei pettäisi. Voimme todella
sanoa, että jos ihmiskunta jollakin tiellä kulkee jotakin läksyä
oppimassa, on se juuri tällä kohdalla. Tällä kohdalla ihmiset
todella ovat, he etsivät rakkautta, kaipaavat rakkautta,
tahtoisivat tuntea tunnetta, joka ei pettäisi, tahtoisivat että
toinen ihminen voisi heitä kohtaan tuntea sellaista, josta olisi
onnea eikä kärsimystä. Sillä jos he kokevat rakkautta ja samalla
katkeruutta, heräymyksiä ja pettymyksiä, he yhä vain kaipaavat
ja etsivät, aivankuin aavistaen sisässään, että täytyy olla
tunnetta, joka ei pettäisi, joka tyydyttäisi ja aina voisi
tuottaa onnea. Siinä kohdassa on ihmiskunta. Katsokaa vain
taidettamme, kirjallisuuttamme, niin huomaatte kaikkialla
kaipuun: missä on todellinen rakkaus, sellainen tunne ihmisen
sielussa, joka olisi pysyvää laatua? Ja ihminen voi tällä
tiellä—sitä kaikki ihmiskuntamme suurimmat kirjailijat ja
taiteilijat saarnaavat —löytää rakkaustunteen, joka pysyy,
mutta se tunne on oleva hänessä itsessään. Hänen itsensä pitää
oppia sillä tavalla rakastamaan.
Kokemukset tällä tiellä vievät ihmistä ajattelemaan elämän
ongelmoita, totuutta etsimään, kaikenlaisia kysymyksiä
itsellensä asettamaan. Täten ihminen joutuu kolmanteen läksyyn
aivan kuin itsestään, sillä etsiessään pysyväistä tunnetta
omasta itsestään, hän huomaa, ettei sen tunteen tarvitse
välttämättä olla suunnattuna ihmiseen vaan voi kohdistua
muuhunkin, ihanteeseen, työhön, totuuteen. Tämä siirtää hänen
oppimisensa, niinkuin me teosofisesti sanomme, astralitasolta
älytasolle, tunneruumiista älyruumiiseen. Se tekee hänen
suhteensa elämään älylliseksi. Hän huomaa, että onni tulee
hänelle, jos hän osaa olla uskollinen, uskollinen sille
ihmiselle tai aatteelle tai työlle, jonka hän on valinnut.
Kolmas läksy on sentähden tämä: ihanteen uskollinen
palveleminen, olkoon ihanne personoituneena ihmisessä tai
aatteessa. Ihmiselle on nyt onnen salaisuus siinä, että hän on
uskollinen aatteelleen, totuudelleen, rakastetulleen. Ja hän
elää itsetietoisempaa elämää kuin koskaan ennen. Kun ihminen on
tätä kolmatta läksyä oppimassa, silloin hänellä usein on selvänä
jo nuoruudessaan, mitä hän tahtoo elämässä tehdä, tai myös on
selvänä, ettei hän tuhlaa rakkauskykyänsä keneen tahansa vaan
odottaa sitä ihmistä, joka on hänelle luvattu. On näitä
omituisia ihmisiä, jotka eivät etsi rakkautta ymparillään, eivät
hapuile sieltä täältä lempeä vaan tyyneesti kulkevat tietään
ollen vakuutettuja siitä, että tulee kerran sielu, jota he
voivat rakastaa. On myös niitä, jotka nuoresta saakka tietävät,
mitä on tehtävä, millä tavalla heidän tulee järjestää elämänsä,
ja jotka ovat uskollisia omalle aatteelleen ja koettavat
ohjelmaansa toteuttaa elämässään. He ovat kummallisen viisaita
ihmisiä, heidän onnensa on heidän uskollisuudessansa.
Mutta sitten tulee neljäs läksy, ja se on, että tämä aate, tämä
ihminen, tämä ihanne, jolle ihminen on uskollinen—se pettää.
Sellainen kokemus täytyy jokaisen elämän koulussa kävijän tehdä,
jokaisen pyrkijän, joka lähestyy vihkimystä. Se ihminen, jota
hän uskollisesti rakasti, se aate, jota hän palveli, se ihanne,
se totuus, joka hänelle oli kaikki kaikessa, se pettää, menee
rikki hänen käsissään ja hänen jalkojensa alla. Kaikki pettää.
Hänen täytyy tehdä tämä kokemus, sillä vasta sen kautta hänet
nostetaan neljättä läksyä oppimaan, joka myös on välttämätön,
ennenkuin ihminen voi pyrkiä vihkimyksen porttien luo.
Mikä on sitten tämä neljäs läksy? Että ihminen löytää onnensa
siitä, että hän täyttää velvollisuutensa aivan kuin kone,
pyytämättä mitään itselleen elämältä. Hänen oma elämänsä on
aivan tyhjä. Tämä on neljäs ja korkein läksy. Te olette voineet
nähdä sellaisen ihmisen, joka lähestyy vihkimystä ja josta ette
tiedä, mikä on hänen elämänsä sisältö; hän ei mitään pyydä, ei
mitään toivo, hän täyttää velvollisuutensa nurkumatta vieläpä
iloisesti,—hän aivan kuin säteilee onnea siitä, ettei mitään
toivo eikä vaadi.
Tämä sisäinen saavutus on itse asiassa sielullinen lepotila
ennen vihkimystä. Ihminen voi elää useita ruumistuksia tällaista
kummallista lepotilaa, jolloin hänen sielunsa on vapaa
personallisista pyyteistä. Mutta hän on onnellinen. Hän lähenee
vihkimyksen portteja. Hän lähenee elämän salaisuutta. Hän käy
aivan kuin kuoleman partaalla, aivan kuin kuohuvan virran
rannalla. Tarvitaan vain, että hän avaisi silmänsä ja näkisi,
niin astuisi kuoleman virran yli toiselle rannalle. Jos hän nyt
herää uudella voimalla totuutta etsimään, Jumalaa tahtomaan, ei
vastaus ole kaukana. Hän tekee varmasti kokemuksia jotka
näyttävät hänelle, että elämä kätkee hänelle paljon, että nyt
vasta elämä voi hänelle alkaa, nyt vasta, kun hän ei mitään
pyydä itsellensä. Nyt voi elämä tulla hänen luoksensa kaikessa
rikkaudessansa. Hän lähestyy sitä sieluntilaa, jolloin ihminen
on tietoinen siitä, että hän on aivankuin vankilassa olija,
mutta että hänellä on Jumala, oma sisäinen itse, joka on yhtä
hänen kanssaan ja ulkopuolella hänen vankilaansa. Ihminen saa
kokea elävänsä salaperäisessä piirissä, toisin sanoen, että
hänellä on mitä me kutsumme »syy-ruumiiksi»; että hänen
ympärillään on piirrettynä okkultinen kehä, joka piirittää hänen
personallisen tajuntansa. Tuon munanmuotoisen piirin sisällä hän
elää personallisena olentona. Siinä ovat kaikki hänen
ajatuksensa ja tunteensa ja toimintansa, koko hänen ruumiillinen
olemuksensa on tamän kehän sisäpuolella, mutta nyt hän tekee sen
havainnon lähestyessään vihkimyksen portteja, että hän Itsenä
elää tämän kehän ulkopuolella ja että hän itse on piirtänyt sen
kehän. Hän on itse rajottanut itsensä minuudeksi, minä-ruumiiksi
eli syyruumiiksi, mutta Itse hän on sen ulkopuolella.
Ohimennen sanoen on oikeastaan sangen vaillinaisesti ja miltei
väärin kuvattu, kun sanotaan, että Logos luodessaan maailman
ympäröi itsensä maagillisella ympyrällä, jonka sisäpuolelle hän
muodostaa maailman. Asia ei ole niin, että Jumala luodessaan
maailman ympäröisi itseään maagillisella piirillä; kun Jumala
päättää luoda maailman, hän piirtää pallon omaan itseensä, hän
aivankuin avaa omassa itsessään maailmankehän. Itse hän on sen
ulkopuolella. Samalla tavalla me ihmiset henkisinä olentoina
olemme tajuntaa, ja tämä merkitsee, että meillä ei ole muotoa,
jota voisimme fyysillisellä kielellä kuvata; emme ole
aineellisia olentoja vaan tajunnallisia. Mutta
personallisuutemme, joka on ilmennyksemme ja muuten ainoa, mistä
tavallinen ihminen mitään tietää, on tässä tajunnassamme
piirrettynä ja rajotettuna ilmennysmuotona. Me olemme piirtäneet
tämän auran ulkoviivan ja sen sisällä me ilmestymme eli
ilmennämme itsemme aineellisessa maailmassa, mutta itse me
olemme sen ulkopuolella henkisinä olentoina. Mestarit esim.
kolminaismaailmassa ilmestyvät personallisina olentoina ja
silloin rajottavat itsensä, mutta itsessään he elävät
yliaineellisessa aineettomassa maailmassa tajuntoina. Me emme
osaa heitä kuvailla sanoilla, niinkuin emme ylipäänsä sanoilla
saata kuvata jumalallisia olentoja. Ainoastaan silloin kun he
piirtävät itsessään piirin, jossa ilmentävät itsensä
aineellisessa maailmassa, voimme heitä sanoilla kuvata.
Kun ihminen lähenee vihkimystä, hän tekee sen kokemuksen, että
hänellä on Jumala. Jumala alkaa hänelle puhua ja aivankuin näkyy
hänelle. Ja silloin hän valmistuu ottamaan askeleita elämän ja
kuoleman toiselle puolelle. Hän valmistuu siten, että hän
personallisessa tajunnassaan lähtee ulos personastaan. Hän
personallisessa tajunnassaan lähestyy Itseään ja Jumalaa—nousee
oman itsensä yli ja tulee iankaikkiseksi minuudeksi. Silloin
näkevät Mestarit, jotka elävät hengen maailmassa, että hänet voi
ottaa vastaan, että hänet voi vihkiä. Vihkimys on ihmisen
puolelta lupausta, ja vihkimyksen edellä tapahtunut pitkä
itsekasvatus on tehnyt ihmisen kykeneväksi lupaamaan. Nyt
hänestäkin kerran varmasti koituu olento sellainen, jommoista
alussa kuvattiin.