JULKAISSUT

ELIAS LÖNNROT

UUDESTAAN TOIMITTANUT

JUHO AHAVA

1909

. Minä tyttö nuori tyttö—

. Karjalan neito

. Kasvoi Suomen rannalla—

. Niinkuin kesäheinä

. Kulta se lähti Kuopiohon

. Ei ole poikain valoista

. Mitäpä ma tuosta suren—

. Orpo piika

. Toisen talon orja

. Liikkukame likkaparat!

. Poies vieään Suomen pojat

. Ikävöidessä

. Pikkulintu laulavi

. Hyljätty

. Emmä sure!

. Ei ole kultaa minulla

. Käet kukkuu kuusikossa

. Alahall' on aurinko—

. Kultani on Saksanmaalla

. Minun kultani riipottaa

. Ei oo likoilla surua

. Tämä on vuosi tällä lailla—

. Mikä lie mun kullallani?

. En mä huoli sinusta

. Minun kultani valkia on

. Minä sanon satuja—

. Kaunis, vaikka pikkuruinen

. Kaikki jo nauraa meitä

. Huono on mun onneni

. Nyt jo ilo voitti

. En nyt enää naura

. Keurin lähetessä

. Likat ja pojat

. Nuori aika on aivan heikko

. Pojat käyvät likkain luona

. Kultani on muilla mailla

. Vielä nytkin turvaan poikiin

. Tässä kylässä pilkataan

. Minä laulan yöt ja päivät

. Ompa mulla lauluja

. Pojat kylillä

. Ei saa tyttöihin koskea

. Pojat juoksevat jälessä

. Voi minä polo likka!

. Kainu pienonen piika

. Ikävät on aikani

. Hullu olin—

. Kultansa vuottaja

. Turvaton

. Itku ja nauru

. Mieleheni muistuvat muinaiset ajat

. Tämän kylän pojat minä louheen lykkään

. Herraspoika

. Tätä virttä minä laulan

. Juomaripoika

. Tyttöjen poika

. Pohjan poika

. Huolettaa

. Sotamiehen poika

. Minä olen pieni poika

. Heipparalla, taittaralla!

. Minä olen laulupoika!

. Näin ma likan illalla

Nämä suomalaiset kansanlaulut, jotka Elias Lönnrot on valinnut ja julkaissut "Mehiläisessään" vv. 1839-1840, ovat allekirjoittaneen mielestä niin tärkeä ja viehättävä täydennys Kalevalalle ja Kantelettarelle, että on suorastaan kansallinen laiminlyönti, jollei niitä toimiteta yleisön käsiin, mihin ne luonnollisesti eivät voi "Mehiläisestä" tulla. Erittäin juuri nykyään, jolloin Suomal. Kirjallisuuden Seura parhaallaan julkaisee tieteellistä kokoelmaa kansanlaulujemme sävelmistä, ja jolloin taiderunouttammekin on nuorempi polvi ryhtynyt runomitan rakenteeseen nähden perustamaan uudemman kansanlaulun pohjalle, on aika antaa uudemman kansanlaulumme sanoillekin sen verran arvoa, että edes tämä unohtunut kansanlauluvalikoima saatetaan jälleen julkisuuteen. Valmistakoon se alaa täydellisemmälle kokoelmalle, jota Suomal. Kirjallisuuden Seura ei kauankaan voine olla julkaisematta.

Kansanrunoutemme suuren vaalijan muistoa kunnioittaen on tämä hänen valikoimansa julkaistu ilman lisäyksiä ja vähennyksiä. N:ot 51 ja 52 eivät kuitenkaan ole otetut "Mehiläisen", vaan Kantelettaren alkulauseen mukaan, koska ne viimeksi mainitussa ovat täydellisemmät. Oikeinkirjoitustakin on vain eksyttävissä tapauksissa muutettu nykyaikaisemmaksi, muuten on säilytetty Lönnrotin kirjoitustapa. Se muutos on kuitenkin tehty, että kun Lönnrot antaa kehruutalkoissa eri tyttöjen ja poikien laulaa itsestänsä ja sentähden merkitsee kunkin laulun eri tyttöjen ja poikien nimillä, on nämä nimet jätetty pois ja lauluille pantu uudet otsakirjoitukset.

J.A.

Laulu on ihmisellä ikäskun toinen kieli, jolla alkaa sydämensä liikutuksia ilmotella, kun tavallinen kieli ei löydä sanoja tarpeeksensa. Semmoisia sydämen liikutuksia ovat erittäinkin

ja

(suru), jonka tähden myös laulut enimmiten jakauvat kahteen pääosaan,

ja

. On kyllä muissakin tiloissa laulu välistä syntyvä ja sopiva, ei kuitenkaan niin kuin näissä kahdessa.

Sitä kansaa ei kyllä löydy taivaan kannen alla, joka laulua ei tuntisi ja rakastaisi. Se ei pelkää lumia eikä pakkasia Lapin pohjaisilla tuntureilla, ei kuumuutta ja hellettä Afrikan eteläisessä, ihonkin mustaksi polttavassa päivässä. Amerikan villien seassa on sillä yhtähyvin kuin Europan enimmästiki sivistyneissä seuroissa, viivyntänsä herrojen hoveissa kuin talonpoikien tuvissa, elonsa kuningasten korkioissa saleissa kuin orjien mataloissa majoissa, käyntinsä onnellisten huvemmilla tiloilla kuin vanginki luona kahleissansa.

Mutta vaikka onki laulu kaikille tuttu ja rakas, niin kuitenki havataan joku erotus siinä asiassa, että yhdelle on laulu mielusampi kuin toiselle, luonnistuu yhdelle paremmin kuin toiselle. Niin erinäisten ihmisten välillä, niin kokonaisten kansakuntienki. Tämä erotus tulee sekä muista syistä, että itsekunki osasta eli onnesta, mielenlaadusta ja muusta olosta. Samate kuin yksinäisillä ihmisillä, niin on kokonaisilla kansoillaki suuri erotus näissä asioissa. Yksi rakastaa sotaa ja liikkuvaisuutta, toinen rauhaa ja kotoista elämätä, yksi sortaa, toista sorretaan, yksi on onnellisempi mielestään ja iloinen, toinen onnettomampi ja huolellinen. Laulun sanotaan olevan taivaasta kotoisin ja täältä usein sinne kotimaahansa jälle ikävöitsevän. Jonkun ajan maallisia iloja kaivannut ja kokenut niillä muiston entisestä taivaallisesta riemustansa peittää, sitä ei kuitenkaan voi täydellisesti, havaitsee vierahaisuutensa täällä, alkaa huolta ja tungeksen huolellisten seuroihin, niinkuin muutki huolelliset ja vähäonniset mielellään elävät toisten semmoisten kanssa. Tämän havaitsi tyttöki muinen. Lapsempana oli käynyt laulukoulua muutaman akan luona ja punasen lankakerän sekä paitapalttinan akalle palkasta antanut. Mutta jälkeenpäin, kun vuosia lisäytyi, varsi korkeni ja huolet eneni, jopa tuli lauluja tytölle, kun ilmasta työntäen, ettei kyllä enää opettajata tarvittu. Silloinpa entistä aikaansa muistellen lauloiki:

Kuinka ovatki ystäviä toinen toisellensa surullinen mieli ja laulu, siitä lausutaan monessa muussaki kohti vanhoissa runolauluissa, esimerkiksi seuraavillaki sanoilla:

Olkoon tämä sanottu joksiki mietinnöksi, minkätähden Suomen kansa niin muinaisaikaan kuin nykyäänkin on yli monen muun kansan lauluihin harrastunut. Mutta jos on muutaki syytä tähän lauluhartauteen, niin ei saa unohtaa itseä kieltä, joka sanainsa sujuvaisuudella sitä paljoki puolustaa. Vanhanaikaiset laulut (runot) käyvät kaikki tavallisen runomitan jälkeen, nykysempinä aikoina on ruvettu muihinki tapoihin lauluja sovittelemaan. Kuka ei ole kuullut lauluja:

--Kuka ei myös tunne, että ne kaikki lauletaan eri tavallansa ja eri nuoteilla, ei yksikään vanhan runon tapaan? Onki nykyaikoina paljo semmoisia sekä kehnompia että parempia lauluja maassa, liiatenki rantamailla ja Hämeessä. Kehnommallaki niistä on joku arvo kielensä vuoksi, sillä useinkin tavataan lauluissa uusia sanoja ja sananparsia, jotka niistä paremmin kuin millään muulla tavalla levenevät yhteisen kielen hyödyksi. Ei ainoasti sentähden, mutta toisestaki syystä, siitä nimittäin, että niitä laulellaan pian yli koko Suomenmaan ja että kielemme niihin on luonnostansa hyvin taipusa, panemme tähän jälkeen muutamia lauluja. Koska näiden lauluin kahdessa erivärsyssä loppusanat aina vastaavat toinen toista ja koska ne ovat kansan, ei oppinutten tekoa, niin sopii niistä oppinuttenki nähdä ja hyväkseen käyttää, mitä kansa sellaiseen sanavastuuseen eli riimiin vaatii. On kyllä Karjalasta ja Savon maalta näitä jälkeenseuraavia koottu, mutta muistelemmapa niitä ennen Turun puolella, Uudellamaalla ja Hämeessä kuullemme laulettavan pian samoilla sanoilla. Enimmäksi osaksi ovat ne poikien ja tyttöjen yhteisiä lauluja, joilla huvittelevat töissänsä sekä kotona että ulkosalla, ilmoittelevat salasia ajatuksiansa ja muita mielijuohtoja, kamppailevat toinen toisensa kanssa j.n.e. Usein syntyvät ja menettyvät samassa; toisia muistellaan jälkeenpäin joko somuutensa tähden eli muusta syystä. Kun enimmästi lauhakin värsyn yksi, toisen toinen, niin niillä on harvon sitäkään järjestystä keskenänsä, johon niitä seuraavissa lehdissä koemma sommitella.

(Mehiläinen 1839 ss. 19-22).

Edelleen jatkaessaan laulujen painatusta julkaisee Lönnrot vielä seuraavan "muutamalta ystävältämme saadun lähetyskirjan":

"Viimeisen kirjotuksesi kautta olen tullut tietämään, sinulla olevan vielä paljo runoja ja lauluja, joita et pidä juuri sen veroisina, että rohjeta niitä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle präntättäväksi antaa, mutta joiden kuitenkaan et millään muotoa sallisi pränttäämättömäksi jäävän, koska ne kuitenki paremmin ja selvemmästi kuin mitkään muut nykyisemmät, vieraan opin päälle perustetut ja muukalaisten esikuvain muotoon mukaillut laulut ilmoittavat Suomalaisen runokeinon omituista luontoa ja ovat ikäskuin siemeniä, joista luulet täyden touvon saattavan aikaa voittain karttua, jos ne vaan tulevat kylvetyksi, ennenkun ne vieraat rohdot, joilla moni tänä aikana tahtoo runokeinoamme saastuttaa, ennättävät siihen juurtua. Miettien siis lähettää niitä Mehiläiseen pantavaksi, mutta myös peljäten sen lukijain jo entisistä kylläksi saaneen, olet niitä lähettänyt minulle näytteeksi ja pyydät minua ilmoittamaan ajatustani niiden arvosta ja otollisuudesta Mehiläiseen. Minun vastaukseni ei tarvihte olla monisanaisen; jos ne ovat kaikki sellaisia kuin ne, jotka olet minulle näytteeksi lähettänyt, ajattelen niiden arvosta samoin kuin sinäkin, pitäen niitä julaistavina mitä pikemmin sen parempi. Sillä vaikka joku niistä on kukatiesi vähän liiaksi keveämielinen ja avosuinen, eivät kuitenkaan ole nämä virheet tavattomuuden ja hävyttömyyden riettautena pidettävät, vaan lapsuuden ja viattomuuden avoimeen ja vähän ylimieliseen puheen laatuun verrattavat. Tästä ei ole tarves muistuttaa ketään, joka tuntee niiden maanpaikkain, joista nämä laulut ovat, Jumalan kiitos, jotenki puhtaina säilyneet tavat, ja joka, tarkemmin ajatellen asiaa, mieleensä johdattaa, kuinka kansakuntain erinäiset asuntopaikat, erinäinen elämäkeino, mielenlaatu, sivistys ja moninaiset muut syyt antavat niiden samoille luonnollisille liikutuksille erinäiset ilmaumisen muodot. Toisin ilmoittaa se kuumaverinen ja sivistetty franskalainen, toisin lappalainen savukodassansa lumikinoksella, vihansa eli rakkautensa.--En tiedä, lienenkö liiaksi rakastunut suomalaisiin lauluihin--sen tiedän, että jos ne ei ole istukkaita, vaan paikallansa kasvaneita, ne minusta ovat nykyisten sivistettyjen kansojen samanaineisiin lauluihin verrattuina, niinkuin luonnon helmassa kasvavat kukat maalatuista tilkuista tehtyjen kukkain rinnalla. Niillä on kreikkalaisten paimenlaulujen luonnollisuus, kristillisyyden kasvattaman ihanan ujouden ja häveliäisyyden kanssa.--Sen tähden en luulisi Mehiläisen lukijain niihin vielä peräti kyllästyneen, vaikka en myöskään saata toivoa olevan kaikille yhtä mieluisia. Kehotan siis sinua niitä Mehiläiseen panemaan, luulen, niinkuin sanot itsekki, vaikian olevan arvata siihen panna jotakin, jolla olis vakinaisempi arvo, ja joka olisi usiammalle lukijalle otollinen.——"

Minä tyttö nuori tyttö, niinkuin meren kaisla,

Eipä synny Suomen maalla toista tämänlaista.

Minä olen kaunis tyttö, niinkuin keon kukka,

Moni poika minua toivottavi hukkaan.

Pojat käyvät kovia teitä kangaspellon kautta,

Keskustellen keskenänsä mikä neuo auttaa.

Eipä tälle tyttärelle kehnonlaiset kelpaa.

Kangasta on kuottuna sekä housuverkaa.

Enemmän mä mielestäni itsestäni tykkään,

Poies, poies puoleltani kehnon pojan lykkään.

Synniks häntä sanotaan ja syntihän tuo lienee

Nuoren tytön ruveta kehnon pojan viereen.

Minä olen Suomen neito, Suomen koria kukka,

Moni poika minua houkutteli hukkaan.

Ei kasva ruusu kauniimpi kuin tyttö Karjalassa,

Eik' enempätä tahota, kun olen maailmassa.

Minä tyttö ihana, kun mun pojat näkee,

Huoli syttyy sydämehen, mieli naia tekee.

Moni poika minua toivottavi hukkaan,

Vaan en minä monen pojan toivottava ookkaan.

Silkkisaalin rinnalla ei pastihuivi passaa,

Eikä kelpaa kehno poika tätä tyttöä vastaan.

Omapa kulta tieossani, vaikk' ei ole lässä,

Eikä koko kirkkoherran alustassa tässä.