Mainio löytömatkustaja Henry M. Stanley, jonka monivaiheiset matkat sisä-Afrikassa, missä hän oli etsimässä kuolleeksi luultua lähetyssaarnaajaa ja tutkimusretkeilijää Livingstonea, olivat herättäneet koko maailmassa hämmästystä ja ihmettelyä, oli v. 1874 Englannissa, kun ilmoitus tuli että Livingstone oli kuollut. Hän oli kuollut juuri ollessaan pääsemäisillään siihen salaperäiseen seutuun, jota hänen oli aikomus tutkia.

Stanley oli yksi niistä, jotka, sittekun Livingstonen ruumis oli tuotu Englantiin, kantoivat häntä hautaan. Hän tunsi sanomattoman, syvään tunkeutuvan tuskan ja alakuloisuuden tunteen nähdessään arkun laskeutuvan haudan pohjaan ja kuullessaan ensimmäisten multakourallisten raskaasti putoavan arkun mustalle kannelle. Silloin tunsi Stanley itsessään kypsyvän täyteen voimaansa sen päätöksen, jonka hän oli jo tehnyt saatuaan ensimmäisen tiedon Livingstonen kuolemasta, että nimittäin se olisi oleva juuri hän, joka jatkaisi siitä mihinkä Livingstone oli lopettanut ja, jos sallimus niin vaatisi, tulisi lähimmäksi marttyyraksi kuulemattoman Afrikan valloittamista varten tieteelle, maailmankaupalle ja sivistykselle.

Valmistaakseen itseänsä vastaista suurta tointansa varten, osti Stanley nyt kaikki Afrikasta kirjoitetut kirjat, mitä vaan voi käsiinsä saada, ja pian oli hänellä semmoisia satakolmekymmentä. Hän tutki niitä palavalla innolla ja pian oli hänellä päässään kaikki mitä siihen asti tunnettiin Afrikan maantieteestä, sen luonnosta ja kansakunnista, sekä tiesi täydellisesti kuinka paljo sisä-Afrikassa oli ihmiskunnalle tuntematonta ja hänellä oli jälellä tehtävää. Hän valvoi myöhään yöhön ja teki matkasuunnitelmia, viitoitti alueen vastaisia löytöjään varten, pani muistoon kaikki, mitä piti ennakolta tuntea, ja teki luetteloita kaluista, joita hänellä piti olla mukanaan matkalla sivistyneen maailman rajojen ulkopuolella.

Eräänä päivänä meni hän sitte suuren englantilaisen lehden Daily Telegraph'in toimituspaikkaan. Hän istui ja puheli toimittajien kanssa sitä ja tätä, kun lehden ulos-antaja astui sisään. Stanley oli juuri puhunut Livingstonen kuolemasta ja kaikesta siitä mitä tällä olisi vielä ollut toimitettavana. Lehden ulos-antaja kysyi silloin äkkiä:

— Taidatteko ja tahdotteko saattaa hänen työnsä päätökseen? Ja mitä luulette ennen kaikkia siinä päättämisessä olevan tehtävää?

Stanley vastasi:

— Keski-Afrikassa olevan Tanganika-järven laskuväylää ei ole keksitty. Emme tiedä liioin juuri mitään mahdottoman suuresta Viktoria-järvestä, Tanganikan läheisestä naapurista; emme tiedä myöskään onko se yksi järvi vai kuuluuko siihen monta. Emme siis myöskään tiedä missä Niilin lähteet ovat.

— Luuletteko voivanne saada kaiken tuon selville, jos minä annan teille näistä tiedon hankkimisen toimeksi?

— Jos vaan elän, niin olen ainakin jotain tekevä. Jos olen elossa sivuitse sen ajan, joka tarvitaan kaiken tämän tekemiseksi, tulee se myös kaikki tehdyksi.

Asia lykättiin kumminkin toistaiseksi, sillä amerikalaisen New York Herald lehden omistajalta, Gordon Bennetiltä, piti ensin kysyä asiasta. Se oli nimittäin hän, joka ennen oli omalla kustannuksellaan lähettänyt Stanleyn etsimään Livingstonea.

Seuraavan-sisältöinen sähkösanoma lähetettiin herra Bennetille: "Tahdotteko yhtyä Daily Telegraph'in kanssa lähettämään Stanleyn Afrikaan. jatkamaan Livingstonen löytöjä?" — ja kahdenkymmenenneljän tunnin päästä tuli Atlantin meren toiselta puolelta lyhyt vastaus: "Tahdon. Bennett."

Kaksi viikkoa oli määrätty, jolla aikaa piti ostaa veneet — yksi ruuhi, yksi pienempi ja yksi suurempi vene —, hankkia laiva ja miehistö, ostaa kivääriä, ampumisneuvoja, köysiä, satuloita, lääke- ja ruokatavaroita; hankkia kankaita lahjoiksi neekerienpäälliköille; ostaa tieteellisiä kaluja, kirjoitusaineita j.n.e. Suurempi vene oli Stanleyn oman keksinnön mukaan rakennettu. Se oli 40 jalkaa pitkä, 6 jalkaa leveä ja 36 tuumaa syvä, ja tehty 3/8 tuumaa vahvasta espanialaisesta seeteristä. Sen voi hajoittaa viiteen 8 jalan pituiseen kappaleesen. Että sitä helpommin voisi kantaa oli jokainen kappale vielä jaettu kahteen puoliskoon.

Muutamia nuoria ja reippaita englantilaisia soutajia, joiden taidot jokikulussa tulisivat olemaan erittäin hyödyllisiä, koetti Stanley saada mukaansa. Hänelle neuvottiin kahta rohkeaa ja seikkailuhaluista nuorta miestä, Francis John Pocock ja Edward Pocock, molemmat siivoja nuorukaisia, jotka hän ottikin palvelukseensa.

Sill'aikaa oli joukko hakemuksia päästä "uuden lähetystön" mukaan tullut sekä Daily Telegraph'ille että New York Heraldille, "kenraaleilta", "översteiltä", "kapteeneilta", "luutnanteilta", "merikadeteilta", "insinööreiltä", ravintolanomistajilta, käsityöläisiltä, viinureilta, kokeilta, rengeiltä, — väeltä joka kelpasi johonkin ja väeltä joka ei mihinkään kelvannut, — kaikki tunsivat he omien vakuutustensa mukaan Afrikan, kaikki olivat he hyvin tottuneita ilmanalaan, kaikki olivat varmoja siitä että tulisivat tekemään Stanleylle suurimpia palveluksia; teräväjärkisyydellään ja keksintökyvyllään olivat he suojelevat Stanleytä kaikenlaisista vastuksista, olivat nostavat hänen ylös ilmapalloissa tahi lentokoneissa, tekevät itsensä ja hänen näkymättömiksi salaisilla taidoillaan, tahi "magnetismin tieteen" avulla nukuttavansa villit, niin että kaikessa rauhassa ja levossa voitaisiin kulkea missä hyvänsä. Varma on, että jos Stanley olisi tahtonut, olisi hän saanut mukaansa 5,000 Englantilaista, 5,000 Amerikalaista, 2,000 Ranskalaista, 2,000 Saksalaista, 200 italialaista, 250 Sveitsiläistä, 200 Belgialaista, 20 Espanialaista ja 5 kreikkalaista eli yhteensä 15,500 henkilöä. Hän tyytyi kuitenkin vaan kolmeen, ottaen mukaansa edellä mainitut Francis John ja Edward Pocock'in sekä erään kolmannen nuoren miehen, Fredrik Barkerin.

Stanleyn pyrintö herätti vilkkainta osan-ottoa koko Englannissa. Niinpä sai hän ennen lähtöänsä vastaanottaa joukon lahjoja, niinkuin pullokoteloita, kelloja, hajuvesipulloja, piippuja, pistoolia, veitsiä, hammastikkuja, sikaria, pillerirasioita, raamattuja, rukouskirjoja, englanninkielisiä kirjoituksia kristillisyyden levittämistä varten villien sekaan, runokappaleita, silkkihuivia, kultasormuksia j.n.e. Eräs nainen antoi hänelle vielä komean "Castor" nimisen koirankin, eräs englantilainen upseri antoi hänelle toisen; itse osti hän yhden vainukoiran, yhden verikoiran ja yhden mäyräkoiran, jotka Pocock-veljekset ristivät Neroksi, Bulliksi ja Jack'iksi.

Sittenkuin Stanley oli saanut laivaan seuraajansa, veneet, koirat ja kaiken sen mitä muuten oli retkeä varten hankittuna, jätti hän 15 p. elokunta 1874 Englannin mennäkseen Sansibariin ja alkaakseen tutkimusmatkansa Afrikan itäisellä rannikolla.

Kahdeksankolmatta kuukautta oli kulunut siitä päivästä kun Stanley, löydettyänsä Livingstonen, jätti Sansibarin, kun hän taas astui tälle saarelle 21 p. syyskunta 1874.

Tutut, aaltomaiset vuorenharjut palmuja ja mango-puita kasvavine rinteineen olivat vielä kerran hänen edessään uiden haaleassa tropillisessa ilmassa. Vaaleansininen taivas kaareutui yli sumun peittämän maan ja tyynen veden, kun laiva purjehti siihen salmeen, joka erottaa Sansibarin Afrikan mannermaasta. Näiden rantojen näkö on viehättävä jokaiselle, joka niitä ensi kerta näkee ja vielä enemmän sille, joka tervehtii niitä vanhoina tuttavinaan. Loistava vihannuus, purpuranväriset kukkulat, tyyni vesi, puhdas, läpinäkyvä ilma, puoleksi salaperäinen hiljaisuus, joka vallitsee koko luonnossa — kaikki tämä herättää ihailua, kun, niinkuin Stanley matkallaan tänne, on katsellut polttavan kuumaa punaista merta, Nubian synkkiä ja pelottavia vuoria, Arabian niemimaan autioita, keltaisia harjanteita, Adenin kuivia tulivuori-kallioita tahi Guardafuin keltasenruskeita, mäkisiä rantoja. Laiva kulkee likitse ohi Sansibarin vihantain rantojen; näkyy luonto jossa on ainoastaan viheriäistä, hengitetään tuoksuja puiden pirteistä, hyvänhajuisista lehdistä. On kyllästytty valtameren ainaiseen tummansiniseen väriin ja halataan vaihtelevaisuutta. Ajatellaan niitä kuivia ja hedelmättömiä kukkuloita, jotka hiljan on jätetty, ja katso, mikä vaihtelevaisuus! Juuri silmien edessä kohoaa uusi, hedelmällinen maa. Palmut, jotka kohottavat tupsumaiset latvansa taivasta kohden; mangopuu tummanvihannan lehdistön suojaamine hedelmineen; banaani-istutukset, jotka antavat erittäin hyvän varjon; tuoksuvat myrttipuu-lehdot — kaiken tämän saa yhdellä kertaa nähdä ikäänkuin lumouksen kautta. Leipäpuut kohottavat suuret tuuheat lehtilatvansa ja puiden välistä näkee maan, joka on tiheän, viheriäisen ja mehuisan ruohoston ja kukkakentän peitossa. Kaikki sulaa yhteen saaren lämpimästä sisuksesta suitsuavien höyryjen kanssa. Mielikuvitus kiihtyy, sielu kadottaa tahdonvoimansa ja ikäänkuin juopuu tuosta yhäti vaihtelemattomasta, lämpimästä kesä-ilmasta.

Juuri nyt näkyvät näköpiirin reunalla ensimmäiset epäselvät laivanmastojen haahmot, vasemmalla näkyy himmeä valkoinen möhkäle. Se on saaren pääkaupunki. Sill'aikaa kun höyrylaiva yhä ohjaa kulkuansa etelään, huomaa selvästi kaupungin luodinkannon päässä matalasta, viheriästä rannasta. Huoneet ovat nelikulmaisia, jotenkin yhtä korkeita, valkeiksi rapattuja ja matalalla asemalla. Niiden ja salmen välillä on leveä hietikkokenttä, joka hiukkasen kääntyy vasemmalle vastapäätä olevaan saareen päin.

Kahden tunnin kuluttua siitä kun kaupunki oli ruvennut näkymään lasketaan ankkuri jonkun matkan päässä rannasta. Joukko veneitä laskee vesille rannalla ja rientää kaimaa kohden. Perässä istuu Euroopalaisia, soutajat ovat vapautettuja neekeriä valkoisissa vaatteissa ja punaisissa lakeissa. Euroopalaiset haluavat kuulla uutisia, saada sanomalehtiä ja kirjeitä sekä "suoraan kapteenilta" ehkä pieniä pakettia ystäviltään Euroopassa.

Outo hämmästyy kohta siitä elämästä, minkä hän nyt ensi kerran näkee päiväntasaajan lähellä Afrikassa. Ne muodot, naamat ja äänet, mitkä hän ensiksi näkee ja kuulee, kiintyvät huomaamattansa hänen muistoonsa. Onnellisia ja tyytyväisiä musta-, kelta- tai keltaisenruskea-ihoisia ihmisiä pitkät valkoiset villapaidat yllä liikkuu ripeästi ja vilkkaasti hänen edessään, huutavat ja vastaavat toisilleen swahilin-kielellä, jota alkuasukkaat puhuvat, taikka arabiaksi, kovalla äänellä ja vilkkailla liikkeillä. Uusia aineksia tulee joukkoon, ja niin jatkuu se yhäti siksi kunnes tulee oikea babylonilainen sekaannus: englannin-, ranskan-, swahilin-, arabian-, hinduilais- ja ehkä persian-kieltä — kaikkea voi kuulla yht'aikaa.

Oleskelu Sansibarissa on sille, joka aikoo lähteä löytöretkelle, kaikkea muuta kuin hauskaa; hänellä on paljo huolehdittavana ja monta asiaa ajateltavana. Aika kuluu nopeasti. Koko päivä menee valitessa ja ostaissa kankaita, helmiä ja vaskilankaa alkuasukkaille niillä seuduin, mihinkä hänen on matkustettava ja missä rahoilla ei ole mitään arvoa. Puolialastomia kantajia tulee tuoden suuria pakkoja valkaisematonta pumpulikangasta, juovaista ja kirjavaa kangasta, nenäliinoja ja punaisia lakkia, pussia, joissa on sinisiä, viheriäisiä, punaisia, valkoisia ja merenkullan-värisiä helmiä, pieniä ja suuria, pyöreitä ja soikeita, ja joukon vaskilanka-kimppuja. Kaikki pitää tutkia, lajitella, kääriä, numeroida sekä asettaa laatikoihin lajinsa ja arvonsa mukaan. Lattioilla viruu irti-otettuja kansia, poisheitettyä paperia, vaateriepuja, rikkinäisiä laatikoita, sinkkikansia, murrettuja lautoja, sahajauhoja y.m. Kantajia, palvelijoita, isäntiä, konttoristia juoksee edes takaisin, ja keskellä tätä sekasotkua menee täällä kumoon eräs kasa, tuolla hajoaa laatikko, vaate- tahi paperikappaleita repäistään, vasarat paukkuvat, kiivaasti kysytään sen ja sen kasan, sen ja sen laatikon numeroa, — kaikkeen tähän sekaantuu vielä kiiruhtavia huutoja, kirkumista ja meteliä varhaisesta aamusta myöhään iltaan. Kaikki hikoavat; valkea-ihoiset käyttävät ahkerasti nenäliinoja; värilliset käyttävät yhtä ahkerasti käsiään, käsivarsiaan ja paidanhihojaan.

Semmoisen kuuman, kiireellisen työpäivän iltana tarvitaan lepoa — asetutaan nojatuoliin, poltetaan piipullinen tupakkaa tai sikari ja juodaan kuppi teetä työn lopetettua; tahi jos joskus saataisiin askareet aikaisemmin loppuun, syödään hyvä päivällinen, kello puoli 5 satuloidaan hevonen, tehdään pieni matka saaren sisäosaan ja palataan lyhyen hämärän aikana takaisin. Tahi kuletaan tavallinen kävelymatka jalkasin Mnazi-Moya'n, s.o. yksinäisen palmun luo, joka salaperäisenä ja ikäänkuin etuvartijana Shangani-niemen takana kohoaa yksinkertaisten hautojen yli vanhalla rannalla. Tahi vielä on yksi ja viimeinen keino miettivällä ja tutkivalla luonteella varustetuille henkilöille, nimittäin että asettua nojatuoliin lattealla katolla, jossa isännän parkitut vuodat ovat kuivamassa, ja jalat vähäsen päätä korkeammalla odottaa yön tuloa.

Jos teemme matkan hevosella, voimme muutamissa minuuteissa vuorokauden suloisimpana aikana ottaa katsellaksemme kaikkia paikan omituisuuksia. Pitkin ahdasta ja mutkaista, kivellä laskettua kujaa, jossa hevosen kaviot kaikuen kilahtelevat kiviin, ratsastamme muutamain kookkaiden, valkeiksi rapattujen kaksi- tahi kolmikerroksisten talojen ohi. Euroopalaiset kauppiaat ja virkamiehet asuvat täällä lähellä toisiaan ja kapeaan porttiin on portinvartija asettunut niin mukavasti kuin asianhaarat sallivat. Ohimennen saamme siellä ja täällä vilahdukselta^ nähdä sinertävää merenlahdelmaa. Jatkamme kulkuamme siksi, kunnes tulee näkyviin vanha, rappiolle joutunut linnoitus, joka näyttää joka hetki aikovan romahtaa läjään. Joku vuosi sitten oli linnoituksen takana tori, jossa myytiin orjia. Semmoista paikkaa ei, Jumalan kiitos, enää ole.

Oikealla meistä linnoituksen sisäänkäytävällä istuu muutamia törkeitä Arabialaisia. Vasemmalla kohoaa tervehdystykistö, joka vaihtaakseen vanhan tavan mukaan tervehdyksiä sotalaivain kanssa ja muita juhlallisia tarkoituksia varten kuluttaa paljon ruutia. Aivan sen vieressä on tullihuoneukset ja keskellä edessämme on ruhtinas Barghasch'in haaremi eli naishuone, komea arabialaiseen tapaan tehty rakennus, kolmikerroksinen ja valkeaksi rapattu — niinkuin kaikki huoneet tällä saarella näyttävät olevan.

Jos ratsastamme edemmä, tulemme hetken päästä vielä kapeammalle kujalle, jossa rappaus ei ole niin valkoista kuin eurooppalaisessa kortteerissa. Olemme nyt Melindissä, missä niiden Eurooppalaisten, joilla ei ole varoja asua Shanganissa, täytyy asua Hinduilaisten ja Arabialaisten naapureina. Melindin toisella puolella on sekasin pieniä valkoisia huoneita ja matalia mökkiä, missä rikkaus ja likaisuus oleskelee vierettäin. Olemme nyt Malagash'in yli vievällä sillalla. Tämä Malagash ulottuu lahdesta Mnazi-Moya'n, ennen mainitun kokospalmun luo Shanganin takana. Molemman-puoleiset rannat näkyvät sillalle; mutta näkyy myös joukko mökkiä ja muita kurjia hökkeliä keskellä tunkioita, lukemattomia puoli-alastomia neekeriä ja muita valkovaatteisia ihmisiä.

Sillan toisella puolella on niin kutsuttu Nyambu eli "toinen puoli". Tie on leveä, mutta kortteeri vielä likaisempi kuin se, jonka juuri jätimme. Täällä asuu Wangwanoita eli vapautetuita, joidenka palvelusta löytöretkeilijät käyttävät matkoja varten Afrikan mannermaalla. Täällä elävät nämä onnellista elämää yhdessä Mswahilien (rannikkokauppiaitten), Hinduilaisten, Persialaisten, Arabialaisten, orjakauppiaitten ja kauppamiesten kanssa. Juhlapäivinä, kun kansa on juhlapuvussaan, on Nyambu sangen kirjava, vieläpä hilpeäkin; ilo on silloin meluavaa, melkeinpä villiä. Arkipäivinä näkee kyllä tosin myös "köyhäinkortteerissakin" erivärisiä pukuja; mutta näitä pukuja kantaa likanaamaiset ja puolialastomat ihmiset. Kortteeri on kuitenkin ainoastaan parin virstan pituinen; ja jos kulemme vähä reippaammin, on meillä pian edessämme huoneita ja mökkiä, hajassa siellä täällä, ryhmittäin kokospalmuja ja vanhoja mangopuita mahdottomine tumman vehreine lehtikattoineen. Kolme penikulmaa eteenpäin ulottuu leveä, keltainen tie, pensas-aitoineen molemmin puolin. Pensas-aitain takana kasvaa sokuriputkia, banaania, palmuja, pomeranssipuita, ryytineilikkapuita, kanelipuita, kokolehtisiä leipäpuita, risiinipuita, hirssiä, maissia, batatia ja munataimia — sanalla sanoen melkein kaikkia kuuman ilman-alan kasvia.

Päivillä vilisee koko pitkällä rannalla kantajia, jotka lastaavat säkkiä ryytineilikoilla ja kanelilla, norsunluulla, gummipihalla sekä vuodalla, suuriin proomuihin, joissa ne viedään laivoihin, — merimiehiä, jotka auttavat, ja mustia soutajia, jotka läjäävät eri tavaroita hiekkaisella rannalla. Iltasin tunkeilee siellä alastomia työmiehiä ja poikia, jotka merentyrskyissä pesevät itsensä puhtaiksi kovan päivätyönsä päätettyään. Siellä täällä näkee arabialaisia kauppamiehiä, jotka istuvat tuoleillaan, kivipadolla taikka tavaramytyillä, hyvässä sovussa lörpöttelevän keskenänsä aina siihen saakka kunnes aurinko laskee ja rukoushetki on käsissä. Veneitä liikkuu hiljaa ja hitaisesti eteenpäin ja nariseviin raakapuihin nostetaan purjeita, jotka vievät ne rantaan. Sansibarkanotia saapuu rantaan lastattuina rakennuspuilla ja muilla tuotteilla; muutamat veneet kääntävät mastopurjeensa jättääksensä sataman. Aurinko on laskemaisillaan ja sen laskettua seuraa hiljaisuus. Sansibarissa ei ole ajokaluja jyrisevine pyörineen; kun ilta tulee, niin tulee myös hiljaisuus ja rauha.

Löytöretkeilijä, jonka katsanto on kiinnitetty tummaan mannermaan juovaan, joka näkyy kauimpana lännessä Sansibarista, ajattelee kokonaan muita asioita kuin se joka jää saarelle. Yhtä vähän kuin hänen silmänsä voivat selvästi erottaa sumuisia piirteitä lännessä näköpiirin rajalla, yhtä vähän voi hän tietää, onko hänen vastainen matkansa onnellinen vai onneton. Hän mietiskelee sitä että kaikki on epävarmaa. Kuitenkin tahtoo hän verrata näköalaa auringon laskiessa ja sitä kohtaloa, joka häntä odottaa. Pimeänä laskeutuu äkkiä tuleva yö yli mannermaan, mutta näkeehän hän vielä siellä olevan vaaleanpunaisia juovia ja karmosinipunaisia heijastuksia? Ja hän voi silloin sanoa: "Niinkuin nämä värit loistavat nyt pimeästä lännestä, eikö koita myöskin toivon säde pimeästä tulevaisuudestani".

Sansibarin ruhtinas, Seyyid Barghasch on Euroopalaisten ystävä ja todellinen liittolainen, joka tahtoo koettaa parastaan orjakaupan hävittämiseksi.

Vaikka hänen alamaisensa mannermaan sisäosissa ylönkatsovat hänen valtaansa ja nauravat uhkauksille, jotka niin kaukaa tulevat, kunnioittavat he häntä kumminkin "seyyidinänsä" eli hallitsijanaan ja isänään, ja tulevat, kun kerran ovat tulleet huomaamaan että hänen tarkoituksensa on todellinen ja vakaa, myöskin seuraamaan hänen neuvojansa ja käskyjänsä.

Hänen valtakuntaansa kuuluu, paitsi Sansibaria ja muutamia muita saaria, liki 1,000 penikulmaa mannermaan rannikkoa, ja asukkaita siinä on puoli miljoonaa.

Kauppa Sansibarin tuotteilla on tehnyt monta Euroopalaista rikkaaksi. Ryytineilikoita, taatelia, kilpikonnan-kuoria, pippuria, gummia, norsunluuta, tupakkaa, kautsua ja vuotia on viety ulos useina vuosina, mutta tämä ei ole kymmeneskään osa siitä, mitä saari voisi tuottaa. Kokospalmu kukoistaa Sansibarissa ja mannermaalla, öljypalmuja tavataan runsaasti ja sokuriruokoa kasvaa joka paikassa. Kautsupuu on vielä koskematta metsiköissä rannalla, melkein sama on asianlaita gummista rikkaiden akasia-metsien. Riisiä viljellään paljo ja se antaa runsaita satoja, pumpulipensas menestyisi jokaisessa noista monista viljavista jokilaaksoista. Sitä paitsi kasvaa vehnää, hirssiä ja maissia sekä paljo muuta, mitä alkuasukkaat viljelevät, kuitenkaan erittäin uurastamatta niitä. Maan sisäosassa on runsaasti karjaa ja vuohia; kahvipensas menestyy hyvin. Teiden puute ja kuuma ilman-ala on kuitenkin esteenä kaupan virkeälle kukoistamiselle.

Teiden hakkaaminen koleitten, puilla ja pensailla tiheästi kasvettuneiden seutujen läpi on asia, joka vaatii aikaa, varoja ja kärsivällisyyttä sekä sen lisäksi kovaa työtä. Melkein yhtä nopeasti kuin maa on puhdistettu puista ja pensaista, on se taas korkean ja paksun ruohon peitossa; tarvitsee ainoastaan muutamia kuukausia ja jokainen jälki vuosikausien työstä on kadonnut. Karja kaatuu kärpästen kuoliaaksi kiusaamana tahi myrkyttää sen pahalta haiseva ruoho; alkuasukkaat kuolevat sopivan ruoan puutteesta, tahi lankeevat väsymyksestä ja uupumuksesta täällä raivoaviin moniin kuolettaviin tauteihin.

Rautatietä tarvitsee Afrika ensi tilassa. Kaikki muu hyvä, mitä sivistys mukanaan tuo, on seuraava rautateiden mukana; niistä on muodostuva Afrikan ja enemmän suosittujen maan-osien välinen rautainen yhdysside, joka ei koskaan murru.

Ne arabialaiset valloittajat, jotka seurasivat sultani Seyydiä, nykyisen sultani Barghasch'in iso-isää, ottivat itselleen, niinkuin on tavallista kaikissa monivaimoisuutta suosivissa kansoissa, vaimonsa omasta heimostaan varojensa mukaan, mutta melkein kaikki ostivat vielä itselleen vaimoiksi neekerinaisia. Viimemainittujen yhtymysten seurauksen näkee niissä monissa ihoväreissä, joita täällä tapaa sellaisilla henkilöillä, jotka kutsuvat itseään Arabialaisiksi. Monet niiden Arabialaisten jälkeläisistä, jotka muuttivat tänne sultani Seyyidin kanssa, ovat pysähtyneet isäinsä huoneisin, viljelevät sitä maata, mitä heiltä ovat perineet ja ansaitsevat elatuksensa viljelemällä ryytineilikkapuuta, kanelipuuta, pomeranssipuuta, kokospalmua, sokuriruokoa y.m., mutta iso osa on muuttanut edemmäksi maahan ja siellä perustaneet uusia siirtopaikkoja.

Moni näistä siirtolaisista on paremmissa varoissa kuin he olisivat olleet, jos olisivat pysähtyneet Sansibariin. Monella niistä on sadoittain orjia ja sitä pidettäisiin hyvin köyhänä, jolla ei olisi enemmän kuin kymmenen. Ja nämä orjat ovat isännilleen rakentaneet tilavia, mukavia lattea-kattoisia huoneuksia tahi korkeita, pitkulaisia majoja, joita seuduissa, missä on syytä pelätä vihollisten hyökkäyksiä, suojellaan lujilla paalustoilla. Usealla Arabialaisista, jotka ovat näihin hyvälaitumisiin seutuihin asettuneet, on suuria karjalaumoja ja laajoja kenttiä, missä, paitsi sokuriruokoa ja sipulia, viljellään riisiä, vehnää, maissia ja hirssiä, jota paitsi kaikki Sansibarissa kasvattavat hedelmäpuut, pomeranssipuu, melonipuu, mangopuu ja granatiomenapuu, vähitellen voittavat alaa täällä.

Kun Arabialaiset valloittivat Sansibarin, huomasivat he Portugalilaisten mustien alamaisten olevan kahta lajia, watumiaa (orjia) ja wangwanoita (vapaita). Vapaita olivat neekerit, jotka joko säästörahoillaan olivat ostaneet itsensä vapaiksi orjuudesta, tahi isäntänsä kuoltua päässeet vapauteen; ne lapset jotka syntyivät sittenkuin vanhemmat olivat saaneet vapauden, tulivat vapaiksi.

Sitten on sana "wangwana", se on saanut yleisemmän ja laajemman merkityksen ja sitä käytetään osoittamaan sekä orjia että vapaita Sansibarissa.

Wangwanat ovat hyvin helliä ja uskollisia sekä kiitollisia ja niillä on monta muuta ihmisluonnon hyvää puolta. Niistä voi tulla hyviä ja kuuliaisia palvelijoita ja useat niistä ovat vikkeliä, kunniallisia, ahkeroita, tarkkaoppisia, toimellisia, rohkeita ja oikeamielisiä — sanalla sanoen: he ovat yhtä hyviä kuin mikään värillinen tahi väritön rotu koko maapallolla. Mutta oppiakseen tuntemaan niiden arvon pitää oudolla olla tarkka ja kestäväinen vaarin-ottokyky sekä on hänen unohdettava korkeampi arvoasteensa, josta hän itse ja hänen rotunsa ehkä voi kerskata.

Neekerit Sansibarissa ovat kansaa, joka vast'ikään tulleena rauta-aikaan nyt melkein väkipakolla joutuu yhteyteen kansojen kanssa, jotka nelituhatvuotisen edistymisen tähden ovat jättäneet nämä mahdottoman kauas taaksensa. Niissä on vielä raakalaiskansan paheet; mutta ne ymmärtävät täydelleen minkälainen ja kuinka kurja tämä tila on.

Ne wangwanat eli Sansibarin alkuasukkaat, jotka asuvat Nyambussa, ovat onnellisia ja iloisia ihmisiä, pitävät seurasta ja seurustelevat sentähden mielellään. Turhamielisyytensä saattaa heidän pitämään sitä kunnianansa että heillä on muutamia valkoisia paitoja ja heleänpunaisia lakkia. Jos mgwana [Stanley kirjoittaa kansain nimet niinkuin neekerit sanovat; siten merkitsee m maan nimen edessä asukasta sieltä (mjiji = Jijistä kotoisin oleva henkilö) wa useita henkilöitä samasta maasta (wajiji = Jijistä kotoisin olevia) u merkitsee maata itseä (esim. Ujiji = Jijin maa)] on nähnyt Euroopalaisen tai Arabialaisen kävelevän keppi kädessä, niin on melkein varma, että jos hän on kylliksi rikas ostaakseen itselleen valkoisen paidan ja punaisen lakin, niin saa myöskin nähdä hänen kävelevän keveä keppi kädessä.

Kaikkein köyhimmät wangwanoista menevät palvelukseen muille, kantamaan myttyjä, laatikoita ja tavaroita. Jotka haluavat helpompaa työtä ja ovat hyvässä maineessa, pääsevät portinvartijoiksi tai rengeiksi euroopalaisille kauppamiehille. Toiset, jotka ovat saaneet oppia käsitöitä, ansaitsevat elatuksensa korjaamalla pyssyjä, tekemällä veitsiä, sapelinkantimia, satulalaitoksia, tahi nikkaroimalla ja laivanveistolla. Saaren sisä-osissa ja mannermaan rannikolla on toisen lajisia wangwanoita, jotka pitävät parempana kuljeskella ympäri arabialaisten kauppiasten ja tieteellisten matkueiden mukana kuin olla kärsimässä arabialaisten maanviljelijäin oikkuja, sortoa ja kitsautta.

Mutta mgwanan suurin kunnianhimo on päästä huoneen ja puutarhan isännäksi. Puutarhakaan ei tarvitse olla suurempi kuin että siihen sopii tusina kokospalmuja, tusina maniokpensaita, puoli tusinaa banania, puoli tusinaa batatia ja kaksi tai kolme maapistasia-lavaa — se on kaikissa tapauksissa hänen puutarhansa, hänen omaisuutensa ja sen tähden hänelle niin suuriarvoinen, ettei sen arvoa voi rahoissa määrätä. Tämän pienen mutta hyvinhoidetun puutarhan nurkkaan tahtoisi hän rakentaa itselleen huoneen ja laittaa sen eteen erityisen pienen pihamaan, jossa saisi kävellä puoli tusinaa kanoja ja vuohi, jonka hän lellittelisi aivan pilalle, hyväilisi sitä oikein hartaasti.

Hän menee kahdesti naimisiin, tulee neljän tai viiden lapsen isäksi ja ehkä yhden kai kahden orjan omistajaksi. Silloin nauraa musta tilanomistaja koko maailmalle ja katsoo olevansa yhtä hyvällä kannalla ja hyvinvoipa kuin joku Sansibarin Arabialaisista. Mutta onni häntä harvoin pilaa. Hän pitää hauskasta kanssakäymisestä ja hänen hyvä sydämensä hankkii hänelle kuinka monta ystävää hyvänsä. Maissista tehty olut, palmuviini, kokospähkinän-maito tai euroopalainen paloviina laajentavat vielä puolestaan ja vahvistavat hänen ystävyysliittojansa.

Wangwanojen lukuisuuden ja monien hyvien ominaisuuksien vuoksi voi ennustaa sen päivän tulevan, jolloin niitä katsotaan paremmiksi kuin minä niitä nyt pidetään, ja jolloin niitä rehellisesti kohdellaan hyvinä alamaisina sivistyneessä valtakunnassa, joka niitä voi kasvattaa, sillä ne ovat suuren afrikalaisen kansan ydin ja voivat yhtä voimallisesti edistää tuon suuren maan-osan vastaista onnea, kuin nykyiset olosuhteet uhkaavat tehdä sille onnettomuutta.

Huhu oli jo aikoja ennen levinnyt täällä, että Stanley ottaisi mukaansa kaikellaista kansaa, joka kuormaa jaksaisi kantaa. Aina siitä pitäin kun hän tuli Sansibariin, oli hän hyvissä kirjoissa niin Arapialaisten kuin wangwanain kesken. He eivät olleet unhottaneet että hän oli se, joka löysi "vanhan, valkoisen miehen" — Livingstonen Ujijissä, eivätkä hänen anteliaisuuttansa ja hyvyyttänsä miehiänsä kohtaan.

Stanleylla oli nyt se vaikea tehtävä että mahdottoman suuresta hakijajoukosta valita sopivimmat seurakumppaneiksi pitkälle ja vaaralliselle matkalleen. Melkein kaikki raajarikkoiset, keuhkotautiset ja heikkovoimaiset miehet, jotka Sansibarissa olivat, ilmoittivat itsensä osan-ottajiksi retkikuntaan, mutta saivat luonnollisesti kohta kieltävän vastauksen. Niiden kintereillä seurasi saaren kaikki roistot, tappelijat ja irstailijat, ja näitä ei ollut niin helppo huomata. Orjia ei myöskään ollut aikomus ottaa, sillä nehän ovat herrainsa vallan alaiset, mutta siitä huolimatta tuli otetuksi monia, joiden oikeasta säädystä ei Stanleyllä ollut vähintäkään aavistusta, ennenkuin hän useampien kuukausien päästä niiden riidoista leirissä tuli huomaamaan, kuinka ne kavalat veijarit olivat vetäneet häntä nenästä.

Kaikki ne, jotka olivat olleet Stanleyn mieliksi retkikunnassa Livingstonen etsimistä varten vuonna 1872, otettiin kohta.

Mutta ennenkuin mitään voitiin toimittaa, oli jokaisen saatava tavanmukaiset lahjat.

Eräs sai kultasormuksen pannakseen sen paksuun mustaan sormeensa, eräs toinen hopeavitjat ripustaakseen ne kaulansa ympäri. Kiitollisuus teki leveän suun vielä leveämmäksi.

Eräs tuli silmänräpäyksen ajaksi aivan tajuttomaksi kiitollisuudesta, kun Stanley ripusti loistavan agat-kaulaimen hänen kaulaansa ja sormeen asetti raskaan sinettisormuksen. Eräs kolmas sai hopeaisen väkipuukon, kullatun rannerenkaan ja parin korvarenkaita.

Kaikki suuret yritykset vaativat valmistusta ja perinpohjaista miettimistä eli, kuten wangwanat sanovat, shauri'a. Nämä shaurit ovat hyvin tavallisia itä-Afrikassa. Täällä pelätään kiirehtimistä. "Poli, poli!" varovasti, varovasti! sanoo wangwana, kun jotakin tärkeätä yritetään.

Sellaisen shaurin piti Stanleyn nyt pitää niiden wangwana-päällikköjen kanssa, jotka olivat taipuvaiset seuraamaan häntä. Päälliköt asettuivat puoliympyrään ja Stanley asettui jalat ristissä kasvot heihin päin.

Mitä haluatte, ystäväni? Puhukaa! sanoi hän.

Ne mutisivat, änkyttivät ja katsoivat toisiinsa, ikäänkuin jos ne naapuriensa naamoissa olivat voineet lukea tarkoituksen, jota varten olivat tulleet. Kun ei kukaan tahtonut alkaa, remahtivat ne viimein kovaääniseen nauruun.

Eräs päälliköistä, jonka nimi oli Manwa Sera ja, vaikka hän aina näytti hyvin vakavalta, kuitenkin oli aina valmis hyvään pilapuheesen, oli olevinaan äkeissään ja sanoi naapurilleen:

— Puhu sinä, Safeni! Meillä on todella lasten kujeet. Luuletko Stanleyn tahtovan syödä meidät?

Safeni alkoi sitten, hyvin varovasti, hetken epäröityään:

— Oomme tulleet, massa, — sanalla sanoin, kuuntelemaan. Haluamme tietää joka askeleen minne meidän on mentävä. Matkamies ei lähde tietämättä mihin matka vie. Oomme tulleet saamaan tietoa mihinkä maihin aijot meitä viedä, massa.

Samalla varovaisella ja matalalla äänellä, ikäänkuin jos se, mitä hänellä oli sanottavaa, olisi ollut liika tärkeätä kovalla äänellä lausuttavaksi, alkoi Stanley murtavalla swahili-kielellä selittämään aijotusta matkasta. Hän luetteli maan toisensa perästä, joista wangwanoilla oli tähän saakka ollut ainoastaan himmeä aavistus ja samaten virran ja järven toisensa perästä. Hän sanoi toivovansa heidän avullaan suorittavansa kaikki onnellisesti ja perinpohjaisesti.

Päällikköjen suusta kuului Stanleyn puheen aikana hämmästys- ja ilohuutoja sekaisin rauhattomuus- ja kauhistushuudahduksien kanssa, ja kun hän lopetti, hengitti jokainen raskaasti ja huusi ihmetellen:

— No, toverit! Sitä voi sanoa retkeksi joka kelpaa!

— Mutta massa, sanoi eräs Uledi niminen päällikkö, sittenkuin oli vähäsen rauhoitettu, vaatiihan tämä matka vuosia, — kuusi, yhdeksän tai kymmenen.

— Loruja, vastasi Stanley. Kuusi, yhdeksän tai kymmenen vuotta! Mitä te ajattelette? Arabialaiset tarvitsevat, se on kyllä totta, kolme vuotta keritäksensä Ujijiin, mutta muistakaa että minä olin ainoastaan kuusitoista kuukautta matkalla Sansibarista Ujijiin ja taas takaisin. Eikös niin ollut?

— Oli, oli! vastattiin.

— No niin, jatkoi Stanley. Vakuutan teille etten tule pysähtymään Afrikassa. Olen tullut tänne ainoastaan nähdäkseni näitä virtoja ja järviä ja nähtyäni ne, olen palaava jälleen kotiin.

— Niin, mutta tunnettehan sen vanhan, valkoisen miehen, Livingstonen, sanoi eräs päälliköistä, joka oli ollut tämän seuralaisena lähes kahdeksan vuotta; hänhän sanoi että hänhän tulisi olemaan poissa ainoastaan kaksi vuotta, mutta, kuten tiedätte, hän ei tullut koskaan takaisin, vaan kuoli sinne.

— Se on totta, sanoi Stanley. Mutta kun minä tein ensimmäisen matkani niin ripeästi, olisinko nyt hitaisempi? Olenko heikompi nyt kuin silloin? Silloin olin melkein lapsi, nyt olen mies. Ja kuka oli minulle tietä osoittamassa? Ujijiin mennessä oli minulla tien-osoittajia, mutta kuka sanoi minulle paluumatkalla mitä tietä meidän piti kulkea? Enkö se ollut minä itse tämän pienen kompassin avulla, joka kapine ei voinut valehdella kuten tienosoittajat?

— Kyllä, se on totta, massa, joka sana on totta, huusivat he.

— No niin, sanoi Stanley silloin, lopettakaamme showi ja erotkaamme. Huomenna teemme välipuheen konsulin edessä.

Sillä oli keskustelu lopussa kaikkien mielihyväksi.

Veljekset Pocock ja Barker tulivat eräänä päivänä Stanleyn luokse ja Frank, joka johti puhetta, sanoi:

— Veljeni, Fred Barker ja minä olemme ottaneet vapauden, sir, esittää teille pyynnön, jonka ihan varmaan mahdatte katsoa kummalliseksi ja sopimattomaksi. Mutta me emme voi unohtaa että me olemme Englantilaisia, mihinkä hyvänsä menemmekään, ja sentähden olisi meille hupaista jos saisimme mukaamme jotakin joka aina muistuttaisi meille ketä me olemme ja samalla olisi lohdutuksena meille kun kaikki asiat näyttäisivät toivottomilta, vieläpä innostuttaisi meitä tekemään velvollisuutemme paremmin. Olemme tulleet kysymään teiltä, sir, emmekö saa tehdä itsellemme pientä brittiläistä lippua nostettavaksi telttimme yli ja veneemme yli järvillä.

Niiden toive täytettiin luonnollisesti kohta ja pian nähtiin nuoret Englantilaiset tekemässä pientä, kahdeksantoista tuuman levyistä ja pituista lippua. Olivatko värit, sininen ja valkoinen, oikein asetetut tahi risti oikeassa paikassaan, on vaikea sanoa, mutta he olivat hyvin iloiset kun se oli valmis, vaikk'ei koko lippu ollut suurempi kuin tavallinen naisväen nenäliina. Stanley itse kuletti mukanaan amerikalaista tähtilippua.

Stanleyn tavarain — kankaiden, helmien, vaskilangan, ruokatavaran, lääkeaineiden, sänkyvaatteiden, vaatekappaleiden, telttain, ampumavaraston, veneiden, airojen, peräsimen, seilivaatteiden, tutkimuskalujen ja kirjoituskapineiden, valokuvauslaitosten, kyökkikalujen y.m. — paino oli yhteensä hiukan yli 18,000 naulaa, kaikki jaettuna niin tasaisesti kuin mahdollista 60 naulaa kantamuksiin.

Kuletusta varten tarvittiin siis yhteensä 300 miestä. Kantamukset olivat pienemmät kuin tavalliset miehentaakat, että voitaisiin kulkea nopeasti siltä väsyttämättä kantajia. Välikirja tehtiin nyt Stanleyn ja neekerien välillä, jotka jälkimäiset sitoutuivat sovittua palkkaa ja elatusta vastaan rupeamaan hänen palvelukseensa kahdeksi vuodeksi tahi kunnes hän ei enää tarvinnut heitä Afrikassa; sitävastoin sitoutuivat he kuuliaisesti ja säännöllisesti täyttämään velvollisuutensa. Stanleyn tuli puolestaan "kunniallisen, valkoisen miehen sanallaan" heidän suhteensa noudattaa seuraavia pykäliä:

1:ksi. Kohdella heitä hyvyydellä ja kärsivällisyydellä.

2:ksi. Taudin kohtauksissa antaa heille sopivia lääkkeitä riittävä määrä ja parasta saatavissa olevaa ruokaa. Jos sairas ei voisi kävellä, niin häntä ei jätettäisi pakanoiden armoille vaan vietäisiin paikkaan, missä häntä ei uhkaisi mikään hengenvaara ja mistä hän terveeksi tultuaan voisi palata sukulaistensa ja ystäväinsä luo. Täten jäljelle jätettävien sairaiden edestä oli kankaissa tahi helmissä maksettava mustalle lääkärille, mitä hän vaan vaati sairaan hoidosta.

3:ksi. Heidän välisissään riidoissa tulisi Stanleyn tuomita oikeuden mukaan, rehellisesti ja puolueettomasti.

4:ksi. Hän olisi heidän "isänään ja äitinään" ja parhaan kykynsä mukaan suojelisi heitä "villien maan-asujanten tahi ympäri kuljeskelevien tunnottomien roistojen" väkivallasta.

Jos vaan Stanley täyttäisi nämä ehdot, lupasivat he puolestaan täyttää velvollisuutensa, kunnioittaa ja totella hänen käskyjään, olla tottelevaisia ja hädän hetkenä olla hänelle apuna — sanalla sanoen, he lupasivat käyttäytyä hyvien ja siivojen lasten tavoin, ja, sanoivat he, "siunatkoon Jumala yrityksemme".

Kuinka he pitivät nämä lupaukset vastavuoroisesta luottamuksesta ja avusta; kuinka he olivat yksimieliset tukalissa silmänräpäyksissä ja suuressa hädässä, kuinka he rehellisesti pyrkivät täyttämään velvollisuuksiaan toisiansa kohtaan; kuinka he — isäntä palvelijalle ja palvelija isännälle — tekivät toisilleen kaikkia palveluksia, mitä toinen ihminen voi tehdä toiselle, toveri toverilleen: — kaikki tämä tulee selviämään kertomuksessamme tästä merkillisestä ja vaarallisesta matkasta Afrikan sisämaissa.

Niistä, jotka olivat olleet Stanleyn seuralaisina hänen retkellään Livingstonen etsimistä varten, valitsi hän retkikunnan neekerien päälliköt eli "johtajat". Nämä olivat: Manwa Sera, Wadi Rehani, Kachéché, Wadi Safeni, Mabruki, Zaidi, Ulimengo, Hamadi y.m.

Kuudesta Arabialaisesta laivasta kootulla laivastolla läksi retkikuuta Sansibarista Afrikan manteretta kohden.

Stanleyn viittauksesta nostettiin ankkurit laivaan ja kolmikulmaiset purjeet viritettiin, ja pian oli iltatuuli vienyt laivan kauas merelle maan kadotessa etäisyyteen udun tapaisena.

Marraskuun 13 päivänä saapui Stanley Afrikan rannalla olevaan Bagamayoon. Täällä oli hänellä jo ensimmäinen vastoinkäyminen. Lyhyen ajan kuluttua oli näet koko kaupunki vihasta kuohuksissa. "Valkoinen mies on tuonut kaikki Sansibarin varkaat, roistot ja murhaajat mukanaan valloittaakseen kaupunkimme" — sellainen oli huhu, joka kulovalkean tavoin levisi joka kadulle ja kujalle. Miehiä verisin kasvoin, hurjin, veristynein silmin, likaisin ja revittyin vaattein tuli horjuen retkikunnan kortteerin ja vaati hoilaten ja huutaen ampumavaroja ja kiväärejä. Arabialaisia, miekat paljastettuina kädessä, ja mustia maanasukkaita valmiina laukaisemaan lunttupyssynsä, viittoeli uhkaavasti muukalaisia ja heitä seurasi sekainen joukko vimmastuneita vaimoja ja rääkyviä lapsia.

Etupäässä raivosi eräs arabialainen ylimys, jota pidettiin suuressa arvossa Bagamayossa, ja jonka puku ja käytös olisivat helposti saattaneet haaveksivan, kokemattoman nuorukaisen luulemaan häntä "Afrikan ruumistuneeksi vitsaukseksi". Muutoin ei hän juuri, paljaine voimakkaine käsivarsineen ja miekka heiluen korkealla ilmassa ikäänkuin iskemistä varten, näyttänyt haluttomalta halkaisemaan Stanleyn viatonta päätä.

Stanley piti nyt tutkimuksen, josta tuli selville että monet hänen miehistään olivat tehneet väkivaltaisuuksia ja seurauksena tästä oli, että kolmattakymmentä wangwanaa pantiin kiinni rikoksellisina ja tusina heidän toveriansa asetettiin vartijoiksi.

Välttääkseen uusia tällaisia harmittavia hankkeita lähetti Stanley sanansaattajan arabialaisen maaherran luo, jonka hän käski vangitsemaan ja rankaisemaan kaikkia Stanleyn palveluksessa olevat wangwanoita, jotka synnyttäisivät epäjärjestystä; vaan tämän seurauksena oli että yli kolmekymmentä viattomasti vangittiin ja ruoskittiin. Useiden onnistui ainoastaan hurjan paon kautta päästä kostonhimoisen Arabialaisen palvelijain käsistä.

Bagamoyossa on englantilainen lähetyslaitos. Tämän oppilaista otti Stanley mukaansa matkalle kolme, nimittäin Robert Feruzzin, Andrewin ja Dallingtonin.

Marraskuun 17 päivän aamuna 1874 astui retkikunta ensimäisen rohkean askelen matkallansa sisämaahan. Torvensoittaja kutsui väen järjestykseen ja jokaiselle annettiin kantajan voimien mukainen taakka. Vahvimmat miehet saivat kannettavikseen 60 naulan painoisia vaatepakkoja. Pienille, matalakasvuisille miehille annettiin 50 naulan painavia säkkiä, joissa oli helmiä, ja 18-20 vuoden ikäisille nuorukaisille elanto- ja ampuma-aineita sekä kaikenlaista muuta sisältäviä 40 naulan laatikoita. Vanhemmille vakaville miehille uskottiin tieteelliset ja valokuvauskoneet, kirjoitustarpeet, tieteelliset kirjat j.n.e., kaikki pantuina 40 naulan laatikoihin. Ne kaksitoista opasta, jotka Stanley oli ottanut palvelukseensa ja jotka tänään olivat koristaneet itsensä pitkillä, liehuvilla, karmosiinipunaisilla vaatteilla, pyysivät messinkilanka-kääryjä kannettavikseen, ja koska he olivat toisena etujoukkona ja muutenkin voimakasta ja rivakkaa nuorta väkeä, varustettiin he vielä kivääreilläkin ynnä niihin kuuluvilla tarpeilla. Venheiden kantajat olivat rotevia ja kuormien kantamiseen tottuneita miehiä. He olivat jättäneet mitättömän kuleksijan-toimensa Sansibarissa, sen sijaan viedäkseen perille ensimäisen Euroopasta tuodun venheen, mikä koskaan oli uinut Victoria- ja Tanganika-järvillä sekä Niili- ja Livingstone-joilla. Jokaista venheen eri osaa varten oli määrätty neljä miestä, joiden tuli parittain astua toistensa sijaan. Retkikunnalla oli kuusi ratsu-aasia, yksi kullekin eurooppalaiselle — Pocock-veljeksille, Barkerille ja Stanleylle itselleen — sekä kaksi sairaille. Viimemainituita varten oli myös kolme riippumattoa.

Marraskuun 17 päivänä kello 9 aamulla, viisi päivää lähdöstä Sansibarista, läksi retkikuuta siis kaupungista, asujanten, sekä miesten että naisten, saattamana. Nämä olivat suuressa joukossa kokoontuneet katsomaan lähtöä, joka tapahtui seuraavassa järjestyksessä:

Ensin kulki neljä johtajaa noin 1,000 jalan päässä muista, sitten kaksitoista opasta, punaisiin paitoihin puettuina ja kantaen messinkilanka-kääryjä, sitte 270 miehinen rivi kantaen vaatepakkoja, koneita ja osia venheestä, jonka nimeksi oli pantu Lady Alice; näiden jälkeen kuusineljättä vaimoa ja kymmenen poikaa, muutamien johtajien ja venheenkantajien poikia, jotka seurasivat äitejään auttaen heitä kykynsä mukaan; sitte ratsu-aasit, Eurooppalaiset ja pyssyjenkantajat, ja vihdoin jälkijoukkona kuusitoista johtajaa, jotka samoinkuin etujoukon johtajat olivat Stanleyn viime retkellä koeteltuja miehiä, — yhteensä 356 sielua. Tämä pitkä joukko täytti melkein puolen englantilaisen peninkulman matkalta tien, jota nykyaikaan enimmin käytetään kauppaa ja löytöretkiä varten sisämaassa olevien suurien järvien ympäristöihin.

Edward Pocock oli ruvennut torvensoittajaksi; hän oli näet ennen ollut sotilas ja tiesi sotamerkit, jotka hän oli opettanut myös eräälle etevimmistä johtajista, Hamadille, niin että tälle merkin kautta heti voi ilmoittaa, jos tarve vaatisi pysähtymään. Hamadilla oli mahdottoman pitkä norsunluinen torvi, joka oli hänen lempikoneensa. Tätä hän ei kuitenkaan saanut muulloin käyttää kuin retkikunnan lähestyessä sopivaa leiripaikkaa tahi vaaran uhatessa etujoukkoa. Hamadin edellä kulki pieni, isopäinen poika kantaen kotimaista rumpua, jota hänen tuli lyödä kylien läheisyydessä, ilmoittaakseen niiden asujamille karavaanin tuloa. Tämä oli ihan tarpeellinen varokeino, koska useat kylät ovat metsän sisässä ja niin monen muukalaisen odottamaton tulo voisi herättää pelkoa ja epäluuloa asujamissa, ennenkuin he ehtivät kätkeä pienen omaisuutensa.

Täten alkoi matka; kaikki toivoivat ja luottivat. Pilaa ja naurua kuului pitkin jonoa ja iloisten äänien rähinät kajahtelivat kedoille, missä kuljettiin kiemuraista tietä myöten, ylä- ja alamäkeä aina maan epätasaisuuden mukaan. Ruumiinliikunto oli tehnyt kaikki tyytyväisiksi. Aurinko paistoi kirkkaana ja lämpimänä maisemalla, tie oli kuiva ja kova ja siis matkustamiselle sangen sopiva.

Pian pääsi kuitenkin huikaisevan päiväntasaaja-auringon kuumuus voitolle, kun tultiin Kinganin jokilaaksoon. Ne jotka ennen olivat olleet tällaisella matkalla, kiiruhtivat joelle, joka näkyy kolmen englantisen peninkulman päässä ja missä he pääsevät lepoon ja varjoon, tottumattomat taasen heittäytyivät suullensa maahan, kirosivat kuumuutta ja pyysivät vettä, kovin valittaen että niin kevytmielisesti olivat lähteneet Sansibarista. Stanley koki rohkaista ja lohduttaa vimmastunutta kansaa vakuuttaen että tällaisen matkan alku ainoastaan tuntuu vaikealta, että ainoastaan vasta-alkavat tuntevat näitä vaivoja ja tämän väsymyksen, jotka kyllä pian vähenevät. Hänen sanansa rohkaisivat väsyneiden mieliä, ja useat nousivat seisoalleen lujasti päättäen koettaa, voiko luja tahto ja miehuullinen kestävyys voittaa väsymyksen.

Frank ja hänen veljensä Edward, jotka olivat lähetetyt edelläpäin lauttauspaikalle, olivat sillaikaa laittaneet Lady Alicen kuntoon, ja ihmiset, varastot ja eläimet kuljetettiin sitte Kinganin yli sellaisella nopeudella että venhe kello 3 i.p. taasen oli jaettu kappaleisin ja pantu pienille kantosauvoille ja retkikunta taasen matkalla Kikokaan, ensimäiseen pysäyspaikkaan. Kuumuus oli niin suuri että yksi koirista, "Castor" kuoli halvaukseen ja hänen toverinsa "Captain" näytti pian tekevän samoin. Vielä näkyi muutamia elonmerkkiä "Nerossa", "Bullissa" ja "Jackissa", vaikka ne makasivat maassa ja hengittivät tuskallisesti.

Kikokasta meni tie kauniin, laajan maan kautta, joka näytti puistolta ruusuisine nurmipeittoineen vajoten ihaniksi laaksoiksi tahi kohoten loiviksi harjuiksi. Pieniä, mataloita puroja, pellon vaon tahi syvän, kapean ojan levuisia, lirisee lukemattomissa koukuissa puuryhmien ympärillä tahi juoksee sakean vesakon läpi ja hakee vihdoin kumpujen välissä tiensä Ulami-jokeen. Muutamia päiviä matkustettuaan ja monen kylän ohi kuljettuaan tulivat he tälle joelle ja kulkivat sen rantaa pitkin. Joen rannoilla kasvoi varjoisia puita ja niiden takana levisi ihana maa. Etäisyydessä kohosi korkean vuoren majesteetillinen huippu taivasta kohti.

Matkalla kuljettiin Ulami joen yli kolme kertaa; kaalamot olivat niin matalat, että vesi ulottui ainoastaan vähän yli polvien. Graniittipaasia näkyi siellä täällä vedenpinnan yläpuolella. Erään kaalaman kohdalla olivat maan-asukkaat erinomaisen kekseliäästi tehneet joen yli kummallisen riippasillan, jonka he olivat kutoneet eräänlaisista köynnöskasveista.

Sitte meni tie pitkin erästä vuorijonoa useiden pienempien putouksien ja muutaman kirkkaan joen yli.

Joulukuun 3 päivänä tultiin Ngurumaahan. Sen asujamet tekevät rei'än korvalehtiinsä, johon he sitte tunkevat kurpitsa-pullon kaulan tahi pyöreän puupalikan, tehdäkseen rei'ät isommiksi. Kaulassaan kantavat he paljon kummallisia kapineita, niinkuin pieniä vuohensarvia, messinkivitjoja ja munan kokoisia helmiä. Siniset ja punajuovikkaat kankaat hyvin viehättävät heitä. He maalaavat muotonsa värimullalla keltaiseksi, panevat hiuksensa pitkille kiehkaroille, joihin he ripustavat kuparirippuja sekä suuria valkoisia ja punaisia helmiä.

Suurenmoinen ja majesteetillinen taulu levisi silmälle matkalla Makubikaan, lähimpään uudisasuntoon. Pohjoisesta näkyi Ukamha-vuorien huiput, joiden rinteet ovat kuuluisat elefantti-parvistaan, jotka niillä asuvat. Aivan erään vuoren luona, jolle oli annettu tuo sattuva nimi "Kaarenselkä", oli pieni kirkasvesinen järvi, ja suuria vuorenhuippuja ja harjanteitä näkyi kaikkialta taivaanrannalla.

Kyliä oli melkein joka kukkulalla tien varrella, vaan niiden asujamet, joita kuleksivat rosvot olivat hätyytelleet, olivat hyvin arkoja.

Kauniista, rauhaisasta laaksosta kohosi tie kohoamistaan erään vuorenharjanteen huipulle saakka. Täällä näki silmä luoteessa ja lännessä suuren tasangon, joka oli täynnä laitumella olevia jalon metsänriistan parvia. Leiri laadittiin tasangon reunaan muutamien kukkuloiden väliin ja pienen kirkasvetisen puron rannalle. Stanley otti mukaansa yhden neekereistään pyssyä kantamaan ja läksi koettamaan rikastuttaa ruokavarastoja jonkinlaisen saaliin kaatamisella.

Pitkän ja vaivaloisen kävelyn jälkeen korkeassa ja punaisenruskeassa ruohossa jossa tuskin voivat päästä eteenpäin, huomasivat he pienen lauman seebroja, eräänlaisia pieniä, juovikkaita hevoisia. Näillä eläimillä on niin tarkka haisti ja kuulo ja ne ovat niin valppaita. että on melkein mahdotonta päästä avonaisella kentällä niitä lähelle. Ainoastaan suurimmalla varovaisuudella onnistui Stanleyn päästä niin likelle niitä, että hän voi ampua melkein arviokaupassa. Yksi seebroista kavahti pystyyn ja loikahti muutaman kerran hurjasti, vaan rupesi yhtäkkiä horjumaan, notkisteli polviansa ja kaatui vapisten kumoon, niin että koivet nousivat pystyyn. Muut seebrat hirnuivat kaivaten toveriansa ja hirnuen ja suloisesti piirissä kierrellen lähestyivät Stanleytä, kunnes hänen luotinsa sattui yhden otsaan.

Sitte lähetti hän neekerin leiriin hakemaan väkeä, että saalis saataisiin kotiin tuoduksi. Vähän ajan kuluttua hyppäsi "Jack" koira, joka oli tullut mukaan ja ruvennut maata nurmikolle Stanleyn jalkojen luo, pystyyn ja katseli tarkasti erästä paikkaa ruohokentällä. Seuraten koiran katsantoa huomasi Stanley leijonan, joka läheni varovasti hiipien ruohistossa ja katseli häntä uteliaasti. Stanley latasi norsupyssynsä räjähtävillä luodilla ja saatuaan varman tuen kuolleen seebran ruumiista odotti hän leijonan tuloa ampumatkalle. Majesteetillinen eläin lähestyi tuhannen jalan päähän, sitte seisahtui se ikäänkuin hämmästyneenä ja palasi parilla hypyllä erääsen pensaikkoon. Hetken kuluttua näkyi hämärän äkkiä enentyessä kokonainen joukko näitä eläimiä äkkiarvaamatta pensaikossa, josta lähestyivät pitkässä, juhlallisessa rivissä. Kun etumainen niistä oli kolmensadan jalan päässä, ampui Stanley. Leijona kavahti pystyyn ja kaatui, ja muut pötkivät pois hurjassa paossa. Samassa kuului myöskin pari muuta laukausta; leiristä tulevat wangwanat olivat näet myöskin huomanneet leijonat ja ampuneet. Kun oli melkein pimeä, niin ei enää voitu ruveta etsimään kaatunutta leijonaa, ja kun Stanley seuraavana aamuna lähetti väkeä hakemaan sitä, olivat hyenat syöneet sen niin tarkoin, että ainoastaan muutamia keltaisia karvatukkoja oli jäljellä.

Joulukuun 11 päivänä jatkettiin matkaa tasangon yli. Sitten meni tie länteenpäin vähitellen kohoavaa mäkeä myöten. Tähän paikkaan näkyi laakso, jossa oli viisikolmatta nelikulmaista, palissaadeilla eli paalustoilla ympäröittyä kylää, joukko mataloita kumpuja sekä siellä täällä viljelysmaita.

Joulukuun 12 päivänä tuli retkikunta Bagamoyosta, viisikolmatta päivää marssittuaan, Mpwapwaan ja oli siten kulkenut koko Ufagaran vuoriseudun läpi.